Lapsellista – sou not

Muutama vuosi sitten, kun tapasin nykyisen rakkaani, hän päivitteli, että ei kyllä uskoisi minun olevan maisteri! Suoraan sanottuna välillä (ei kun tosi usein) tuntuu itsestänikin, että millähän minä ne maisterin paperit oikein sain. Kaipa sitä joskus on sitten tiennyt ja osannutkin jotain, tai sitten kyseessä oli jonkin sortin vahinko. Jos ei tuota alkuperäistä paperia tallessa olisi, miettisin itsekin, että olenkohan mahdollisesti sellainen valemaisteri. Usein ajattelen, että nykyisillä tiedoillani ja taidoillani en varmaan pääsisi edes yliopiston pääsykokeista läpi, niin on surkastunutta ajatteluni ja köyhtynyttä osaamiseni.

No, ei se minun kultsini tuota yllä kertomaani  tarkoittanut, kun maisteriuttani hämmästeli vaan sitä, että olen puheissani usein naiivin ja lapsellisen kuuloinen. Meikän jutuista on akateemisuus kaukana. Joskus parikymmentä vuotta sitten verhosin lapsenomaisen ajatteluni mielestäni aikuismaisen ja fiksunkuuloisen puheenparren taakse, mutta nykyisin ajattelen, että mitä väliä, so not, kuten eräs viisaitten sanontojen isä osuvasti ilmaisee. VIHAAN ”hienoja” ja eritoten sivistyssanoja;  itse ainakin saan haluamani sanottavan sanotuksi selvällä suomen kielellä tai ainakin savoksi viäntämällä. Nostan sitten äänenvoimakkuutta, jos ei muuten ala sanoma mennä perille.

Olisi se varmaan hienoa olla akateemisen ja vakuuttavan kuuloinen ja oloinen. Mutta kun se ei vain sitten olisi minua. Lähinnä sieluni on tuolla jossain eläimen (kissa) ja leikki-ikäisen tasolla, en minä sitä pysty piilottamaan, ja vielä nykyistäkin hullummaksi tulisin, jos väen vängällä yrittäisin. Ja sitä paitsi, olisihan se perheellekin tosi tylsää :D

Saa siinä sitten ihmetellä, että minkähän takia on työttömänä.

Saretskan unikaveri. Sain tyttäreltä joululahjaksi.