Kenkut peilit

Kävin viikonloppuna mekko-ostoksilla. Tai yritykseksi se oikeastaan jäi. En ole aikoihin ostanut mitään vaatteita itselleni, en varsinkaan juhlamekkoja, mutta nyt on tärkeän ja rakkaan henkilön lakkiaiset tulossa, joten ajattelin kunnioittaa juhlaa pukeutumalla kauniisti ja olemalla edustavannäköinen.

Yleensä arkena pukeudun työ-yöhousuihin, eli pitkiksiin, ja suureen T-paitaan. Ulos lähtiessäni vetäisen sitten tuon glamourin päälle vielä tuulipuvun. Siis ihan himputin tyylikkäänä jatkuvasti! Senkään takia en ole farkkuja edes yrkäillyt jalkaani, koska olen toki huomannut mielialasyömiseni kasvattaneen tiettyjä lisäkurveja – kauniisti sanottuna – eri puolille kehoani. Mutta että. Yllätyin ihan niin maan perusteellisesti siellä mekko-ostoksilla.

Minulla on ollut mielessäni jonkinlainen kuva siitä, millaisen juhla-asun haluaisin: hihaton, yläosasta melko niukka, noin polvipituinen mekko. Tyylikäs ja keveä. Katseltiin muutamassa liikkeessä (tietysti ruotsalaisia ketjuja, joissa mahd. edulliset hinnat) eri vaihtoehtoja, mutta ei oikein mikään meinannut olla sellainen, joka olisi ollut sekä pienimmäisen että minun ja jopa puolisonkin makuun, jotka kaikki olimme tuolla kaupunki- ja mekkoreissulla. Sitten löytyi juuri oikeanoloinen vaihtoehto! En pidä vaatteiden sovittamisesta kaupoissa, joten kun sovituskoppiin marssin, olin melkein 99,99 %:n varma, että tämä asu on se, jonka myös ostan. Ja nyt sitten sitä rumpujen pärinää…

Ekana kun olin heitellyt päältäni sen tuulipuvun ja työ-yöasun (enpäs kun pitkikset toki jätin jalkaan), näkyi siitä ilkeästä sovituskopin ”taustapeilistä” jotain kummia, roikkuvia muodostelmia takana kyljissäni. Sekä jotkin oudot, noin jalkapallon kokoiset kummut lantiolla. No huhhuh, äkkiä leninki päälle, kyllä ne sinne peittyy ja sitä paitsi nää sovituskopin peilit jotenkin liioittelee. No mitä himskattia, miten tää vetskari ei millään meinaa mahtua kiinni, vaikka otin ihan reilua kokoa olevan mekon? Nostin katseeni peilatakseni , miltä tuo ihanuus ylläni näyttää, ja varmastikin silmäni pullistuivat kuopistaan nähtyäni lopputuloksen! Ei ihastuksesta vaan järkytyksestä. Joka puolella pullotti tai roikkui ja vaate ”ihanasti” korosti niitä kaikkia pullotuksia ja roikkuvuuksia. Kiskaisin mekon yltäni ja vetäisin pikapikaa tutut ja turvalliset ulkkarit ja tuulitakin ylleni. Sitten marssin vihan vimmoissa ohi suu auki seisovien puolison ja pikkutytön paiskaamaan leningin takaisin rekkiin. Nyt riitti Saretskalle mekko-ostokset!

Nyt muutaman päivän kuluttua olen jo jotakuinkin selvinnyt järkytyksestäni ja pohtinut noita ihmeellisiä sovituskopin tapahtumia. Minun mielestäni näytän kotona ihan tavalliselta ja silloin tällöin oikeinkin siedettävältä. Mistä ne kaikki ihme muodostelmat muka kroppaani olivat ilmaantuneet? Miten kaunis mekko voi muuttua tiskirätiksi ylläni? En ole keksinyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin että kaupan peili vain yksinkertaisesti vääristi ja valehteli! Muu ei voi olla totta, ei voi. Se siinä vain ihmetyttää, että miksi tehdään tuollaisia peilejä, jos kuitenkin halutaan saada jotain myydyksi? No, kai sillä mekkokaupalla menee liian hyvin. Ja säästyipähän minun vähät rahani, ymmärtää Noora varmaan, jos tulen lakkiaisiinsa legginseissä ja tunikassa.

Sopiva, istuva ja muotojani kunnioittava asu.
Ei silti ehkä juhliin käypäinen, vai...