Täällä Sulo, mau!

Emännän elämä on niin tylsää eikä sillä ole mitään tähdellistä asiaakaan, joten sainpahan minä, Sulo-poikakissa, välillä puheenvuoron. Hyvä, sillä nuo emännän jutut ovatkin aina sitä ihme angstaamista tai muuten vain jotain kummaa höpinää: työttömyys ja työttömyys, mitä se sekin oikein on? Pyydystäisi vaikka hiiriä, jos tuntee itsensä liian toimettomaksi. Tai rahattomuus. Mitä se sitten on olevinaan? Mulla ainakin on aina kupissa ruokaa ja pehmeä peti, vaikkei yhtään rahaa ole ikinä taskussa tai tassussa ollut. Turkissa ei edes taskuja olekaan ja se on kyllä hyvä, koska ei niillä mitään tekisi.

Emäntä tosiaan aina tuntuu valittavan siitä jostain työttömyydestään. Minusta se taas on tosi hyvä juttu. Ennen, kun äiskä oli töissä, jouduin aina koko päivän olemaan sisällä ja yksin kotona odottamaan, että joko hän tai nuo pienemmät perheenjäsenet tulisivat kotiin minua palvelemaan, päästämään ulos ja sisään ja silittelemään, jos sitä haluan. Nyt, kun äiskä on aina kotona, saan palvelua 24/7, kuten oikealle kissalle kuuluukin. Menen ja tulen, kuten lystään ja aina on ovenaukaisija paikalla. Eikö siinä ole ihmiselle tärkein tehtävä, mitä kuvitella saattaa, kun saa minua hoitaa? Palkkaakin minulta saa ja paljon parempaa kuin jokin raha (olen nähnyt, paperilippusia ja metallinpalasia, ei niitä voi edes syödä!): minä saatan mennä syliin vähäksi aikaa ja kehrään tai ihan tillustan, kun olen oikein tyytyväinen. Ja olenhan minä niin kaunis katsellakin, että sen jo pelkästään luulisi olevan riittävän ihana palkka, niin että sietäisi olla onnellinen eikä naama nurinpäin hinkua jonnekin muualle töihin! Täytyy nyt kyllä tähän samaan hengenvetoon todeta, että on emännän työpanoksessa hieman huomautettavaa: yöllä se ei millään nouse päästämään minua pihalle, vaikka kuinka kaivautuisin sen peiton alle rapsimaan, ravaisin sen päällä edestakaisin tai pudottelisin sen kännykän ja silmälasit yöpöydältä. Isäntä on yövuorossa paljon ahkerampi ja nousee herkemmin ylös. Muutenkin hyvä, kun se nousee aina viimeistään viideltä minua ulos päästämään. Siinä mielessä on hieno homma, että kuitenkin isäntä siellä ihmisten mielestä tärkeissä töissä käy.

Tämä kevät on mielestäni ihan parasta aikaa. On mukava kyttäillä ruohikossa kaikenlaisia ötököitä ja pikkujyrsijöitä. Olen yrittänyt lintujakin napata, mutta harmi, kun niillä on ne siivet, meinaavat järjestään karata nenän edestä. Eilen sain naapurin pihasta päästäisen ja kannoin sen isännän eteen, että näkisi miten taitava olen ja ymmärtäisi taas kehua. Eihän se tajunnut yhtään mitään: nappasi minut kainaloon ja kantoi sisälle! Se himputin päästäinen piipersi takaisin naapurin pihaan pensasaidan läpi. No, en minä sitä olisi syönyt muutenkaan, mutta olisi ollut mukava leikkiä sen kanssa. Yleensä äiskä kyllä kauheasti kehuu minua, kun tuon sille myyräpaisteja. Näin sitä meikäkissakin osallistuu perheen elatukseen, vaikka eihän se toki velvollisuuksiini kuuluisi.

Minä jatkan nyt päiväunia ja sööttinä olemista. Rankkaahan tämä elämäni tietenkin on, kun joutuu perheen mielenterveyshoitajanakin toimimaan, mutta menköön, kun hyvin kerta puolestaan minua hoitavat. Ja isäntä kehtaakin vielä sanoa: ”On eräillä helppoa!” Höh.

Minä, komea Sulo-poikakissa, omenapuun alla.