Ihanuutta irti sieltä, mistä sitä vain saa

Kävimme eilen rakkaani kanssa elokuvissa. Tuo reissu Jyväskylään oli meidän laatuaikaamme ja typistetty versio siitä, mitä olimme suunnitelleet. Nimittäin rahat, joita olimme säästäneet Tallinnan-matkaan joskus tulevassa syyskuussa, menivät sattuneista syistä muihin tarkoituksiin       (= epäonnistunut autoremontti). 

Kahdenkeskinen ilta puolison kanssa oli ihana, vaikka elokuva suoraan sanottuna oli ihan p***stä. Odotin jotain samaa tasoa kuin Tie pohjoiseen -elokuva on, mutta tämän Elämältä kaiken sain -elokuvan juoni ja näyttelijäsuoritukset, paitsi Vesa-Matti Loiri ja Peter Franzén, olivat todella surkeita, ohuita, kevyitä, mielikuvituksettomia, teennäisiä jne. Jos olisin katsonut elokuvaa kotona telkkarista, olisin melko alkuvaiheissa kääntänyt kanavaa. Sitä koko elokuvan ajan ikään kuin odotti, että koskahan tämä oikein alkaa tämän prologin jälkeen, mutta ei se sitten koskaan alkanutkaan. Sanoin miehelleni, että tuollaisen käsikirjoituksen olisi keksinyt vaikka kuka tahansa alakoululainen ainekirjoitustunnilla. Hohhoijaa, ei kannata mennä katsomaan, vaikka olisi tällainen Veskun tosifani kuin minä. Ei koko elokuva sentään kanna vain yhden tai kahden näyttelijän roolitöitten varassa.

Autosta nyt sen verran, että emme vieneet sitä enää Auto-Palelle, koska kun mieheni soitti sinne, he eivät suostuneet siihen, että emme maksa sinne enää mitään. Että silleen. Nyt sitten ihmettelen, että mitä hitsiä: ihanan kaunis ja kimaltava pikkuautoni seisoo tuossa pihassa, mutta sitä ei voi käyttää.

Sitten muutamia ihania asioita, koska tänään on sellainen fiilis, että haluan kertoa ihania asioita: Tarmo on taas jälleen kerran maailman onnellisin koira, koska 20.8. alkoi irtipitoaika ja vesilinnunmetsästys. Voi sitä onnea, sekä koiran että miehen, kun pääsivät Heinä-Suvannolle sorsanmehtuuta aloittamaan! Arto ottaa aina muutaman kesälomapäivän sorsanaloitukseen, ja itsellenikin tulee hyvä mieli, kun näen, miten toinen on niin onnellinen. Tuolta aloitusreissulta saalis oli kaksi heinäriä. Ne on nyt siivottu ja pakastettu sitä hetkeä varten, kun saan koko perheeni saman pöydän ääreen. Meidän kasvissyöjätytötkin  syövät itsepyydystettyä riistaa, koska se on elänyt villinä ja vapaana.

Tarmo laskee lintuja Heinä-Suvannolla 20.8.2015.

Leivoinkin tänään pitkästä aikaa, kun eilen sain jo siivottua ja oli nyt kerrankin aikaa. Pihapuskista vattuja, musta- ja punaherukoita ja siinäpä se. Nam. Niin, ja täytteessä on vaniljatuorejuustoa + kananmuna + hieman sokeria. Pohja on tehty täysjyvävehnäjauhoista, siksi väri näyttää tummalta, ei ole palanut :D.

Säätäminen jatkuu

Kiitos teille, ihanat ihmiset, kommenteistanne edelliseen kirjoitukseeni. Viikko oli niin uuvuttava, että en jaksanut edes vastata teille erikseen, mutta tietysti olen lukenut kommenttinne heti ja olen hyvilläni, että vielä luette ja kommentoittekin ja tsemppaatte ja olette hengessä mukana <3.

Auton kanssa jatkuu sama säätäminen. Kun haimme Micran, huoltamonmies vakuutteli, että kyllä se auto nyt toimii huomattavasti paremmin kuin ennen remonttia, enää nykii vain, kun ykkösellä kovasti kaasuttaa. No, saimme alennusta oikein 40 euroa, vau. Ajelin siitä sen pari kolme kilsaa töihin, ei mitään, kyllä toimi. Läksin sitten iltapäivällä kotiin päin, ja kotimatka olikin sitten tuskien taivalta, sillä auto hyytyili ja nyki pahemmin kuin koskaan ennen, ihan kaikilla vaihteilla ja vaikka ei olisi kaasutellut lainkaan. Sammui kahdesti. Piti vielä siitä suoraan lähteä viemään Siiriä soittotunnille, ja kyllähän me sieltä hengissä kotiinkin selvisimme, vaikka kerran auto hyytyi keskelle risteystä, josta meidän piti mennä yli.

Nyt en uskalla enää ajella Micralla mihinkään. Tein Nissanin korjaamolle kitkerän reklamaation, jossa vaadin työtunneista maksuja takaisin, koska autoa on rikottu lisää eikä korjattu. Sieltä sitten sanottiin, että he eivät palauta rahoja (no olipa yllätys), mutta he korjaavat autoa uudestaan, kunhan tuon sen sinne. Tänään pitäisi se viedä sinne, mutta en tiedä, miten uskallan lähteä ajamaan tuolla. Ja jotenkin en usko, että ne osaavat korjata autoa nyt, kun eivät ole osanneet tähänkään asti. Kuitenkin taas jotain valohoitoa ja yrittävät sitten rahastaa taas. En tiedä... Toisaalta ei ole enää rahaa viedä Micraa mihinkään muuallekaan korjattavaksi. Iso huok.

Ostin itselleni seutulipun ja nyt olen kulkenut bussilla töihin. Pomolle sanoin, että minä en muuten sitten pysty syyskuussa olemaan niitä kuuteen asti työpäiviä. Ajattelin, että eipä mulle enää potkujakaan voi antaa, kun työsuhdekin on vain syyskuun loppuun. Viimeinen iltapäiväbussi lähtee klo 16.45, joten siihen saakka pystyn pitämään toimistoa auki. Pomo oli vain, että ok, pidetään toimisto auki joka päivä klo 16.45 asti. En voi kyllä moittia mun päällikköä. Sitten olisi sunnuntaina 30.8. jumppatori, en pääse sitäkään pitämään, täytyy etsiä joku muu (sunnuntaina ainut bussi kaupunkiin lähtee klo 13). Sitten olisi ensi viikon torstai-iltana ohjaajien kaudenaloitustapahtuma, jossa pitäisi olla avaimia jakamassa ym., en pääse sinnekään. Kyllä auton puuttuminen täällä korvessa haittaa toimintoja aika oleellisesti. Mutta onneksi eksä, siis Siirin isä, lupasi kuljetella Siiriä soittotunneille, kunnes autoasiani saadaan kondikseen. Ja onhan se minunkin mies joskus satunnaisesti maisemissa, kun on hänellä vapaapäiviä.

Mutta silti. Silti. Tänään menen puolison kanssa elokuviin. Nih.

Äkisti huomaan ajankulun

Autosta tilannetiedotus: Vika ei tullut kuntoon, ja laskua on muodostunut 380 euroa. Huomenna menen hakemaan Micran pois. Onneksi miehellä alkoi kesäloma, joten otan hänet mukaani keskustelemaan laskusta. Ja nyt en ajattele tätä enempää, etten tule hulluksi.

Eilen olikin onneksi mukavaa ajateltavaa, kun kummipoikani meni naimisiin. Sattuikin vielä niin kaunis sää, ettei paremmasta väliä. Jännä, että sitä on jo niin vanha, että kummilapsetkin avioituvat. No, itse asiassa vanhimmalla kummitytölläni on jo itselläänkin kaksi lasta, mutta nämä olivat ensimmäiset kummilapsen häät.

Vastanaineet. Kun katsoin kummipoikaani alttarilla kuuntelemassa musiikki-
esitystä, hän näytti täsmälleen samalta kuin isävainajani nuorena. Se oli
jo melkein liian liikuttavaa.

Minun omat ihanat nuoreni

Hääpaikan maisemaa

Kakkua, nam!

Kimppu lentää, viuh!

Huomaan nakertavani kynsiäni

Huomaan sormieni hakeutuvan suuhuni. Hermot ovat niin kireällä, että vinkuu. Tällä viikolla olen joka aamuyö herännyt siihen, että maha on kuralla ja täytyy hypätä äkkiä ylös ja juosta p**lle. Sitten valvon siihen saakka, kun kello soi. Ilmeisesti elämäni on todella helppoa, sillä tämä hermojen menetys johtuu Micran-romusta.

Micra ei tullut kuntoon kyläsepällä. Otin sitten (ex-puolison) neuvosta vaarin ja vein auton merkkikorjaamoon. Sitä ennen alkuviikon köröttelin töihin, vaikka aiheutin välillä kaupungissa liikenneraivoa tökötellessäni risteyksissä ja liikennevaloista lähtiessä. Punaisissa valoissa odotellessani syke nousi huimiin lukemiin, kun jännitin, pääsenkö valojen vaihtuessa sujuvasti lähtemään vai hyytyykö rottelo heti lähdössä. Päästyäni lopulta työpaikan parkkipaikalle verenpaineeni oli niin korkealla, etten kuullut muuta kuin suhinaa korvissani. No, selvisin työviikosta ja eilisaamuna vein helpottuneena Micran siis korjaamolle. Siellä korjaamonmies ihanan luotettavasti sanoi heidän korjaavan autoni tuossa tuokiossa: ”Jäätkö odottamaan?” En tietenkään voinut jäädä, vaan sanoin hakevani auton töiden jälkeen ja kävelin siitä sen kolmisen kilometriä työmaalle. He lupasivat ilmoittaa, kun auto on valmis. No, ei kuulunut ilmoitusta. Lopulta, kun alkoi jo olla aika lähteä talsimaan töistä korjaamolle päin, että ehtisin ennen sulkemisaikaa, soitin sinne varuilta. Asia nyt olikin sitten niin, että vikaa ei ollut löytynyt. Laskua erinäisten osien vaihdosta oli jo syntynyt 180 euroa, mutta ei toimi. Micra jäi siis sinne, minä tulin bussilla Uuraisille. Mitähän tästä seuraa? Ei siinä muuta, mutta minulta loppuvat rahat. En pysty maksamaan kallista remonttia. Lapsella alkavat ensi viikolla soitto- ja lauluharrastukset, joihin pitäisi päästä kolmena iltana viikossa. Tunnit ovat Äänekoskella, jonne on matkaa 25 km eikä julkista liikennettä. Minulla alkavat syyskuun alussa klo 18:aan työpäivät, jolloin linja-autolla pääsee kotiin klo 22. Puren täällä kynsiä ja hikoilen.

Loma män', ahistus tul'

 Punkaharjun-reissu meni hyvin, vaikka ainekset muuhunkin olivat olemassa. Sunnuntaina, kun lähdimme, satoi kaatamalla. Pakkasimme Micraan tavarat ja Sulon ja itsemmekin mahdutimme kyytiin juuri ja juuri. Vinguin koko ajan, että mitenkähän kaikki nyt sujuu, voi Sulo-raukkaa ja niin poispäin. No, kun olimme pihasta lähdössä, Siiri tokaisi neuvoteltuaan jotain ystävänsä kanssa ja heidän raplattuuan tovin puhelinta, että tuon ystävän äiti voisi käydä Suloa hoitamassa. Loppujen lopuksi roudasin sitten kissankopan takaisin tupaan ja Sulon kopasta vapauteen. Varmaan se vähän ihmetteli, että mikä liike tuo oikein oli: väkipakolla koppaan, kymmenkunta minuuttia autossa kotipihassa ja takaisin sisälle! No, siinä kaatosateessa sitten taas purin Micrasta hiekkalaatikkoa ja kissanruokia (sieltä alimmaisesta kassista) ym. ennen kuin lopulta pääsimme matkaan. Se Siirin kaverin äiti olikin sitten ihan maailman paras kissanhoitaja. Hänellä on itselläänkin kaksi kissaa, joten kyllähän hän osaa! Kaiken hyvän lisäksi hän kovasti ihastui Suloon, olisi kuulemma ilomielin vienyt mukanaan koko katin! Joten sen osalta olin hyvillä mielin koko viikon. Ja se mökki oli muuten sellainen, missä ei ole tuulikaappia vaan ovi suoraan terassille ja ulos, joten olisi se Sulkku varmasti jossain vaiheessa livahtanut pihalle.

Niin, olihan se Punkaharjulle pääsykin sitten vähän kiikun kaakun, sillä Micra alkoi Savonlinnan tienoilla piiputtelemaan ja jätti Savonlinnassa keskellä kaupunkia meidät ensin liikenneympyrään ja sitten liikennevaloihin kerran. Pääsimme kuitenkin perille saakka onneksi, sillä ei olisi siinä kaatosateessa ollut kovin herkkua norkoilla tien reunassa. Kotiinpääsy olikin sitten perjantaina huomattavasti hankalampaa, sillä Micra nyki ja tökki ja hyytyili heti alkumatkasta lähtien. Mutta sain auton ja tytöt kotipihaan, eikä siinä niin jännitystäkään oikeastaan ollut, sillä Arto ajoi samaa reittiä, joten olisi voinut tarpeen tullen hinata meidät.

Siinä sitä niin reippaana ja kimaltavana tojotetaan mökin pihassa,
kun ensin on meinattu sipata kesken matkaa.

Punkaharjulla oli todella ihanat maisemat ja kelikin suosi sitten, kun sunnuntain kaatosateesta päästiin. Kiertelimme harjualuetta, kävimme muun muassa Salpalinjalla, mikä olikin yllättävän mieltä järisyttävä kokemus myös nuorisolle. Miehistönmajoituskorsu, konekivääripesäkkeet ja juoksuhaudat toivat sodan ankarat puitteet käsinkosketeltaviksi. Oli kammottava tunne, kun melkein pystyi korvissaan kuulemaan, kuinka panssarit lähestyvät kannasta pitkin. Olisi kyllä oikeasti kusiset paikat odotella ampuma-asemissa, huh. 

Entisöityjä juoksuhautoja

Miehistönmajoituskorsu. Oikeasti siellä oli ihan pimeää,
tässä kuvassa kameran salamavalo valaisee korsun.

Savonlinnassa kävimme parina päivänä, tietysti myös Olavinlinnassa. Paras anti viikossa oli ehdottomasti se, että saimme pitkästä aikaa vain olla perheen kanssa yhdessä.

Tässä sitä kansallismaisemaamme.

Ihania retkeilypolkuja

Kyllä kelpasi nauttia luonnosta ja liikunnasta.

Tarmo-kultaraukka ei ollenkaan voinut käsittää, miksei hevonen eikä mies
liiku mihinkään, vaikka mitä tekisi. Eivätkä ne edes haise miltään.
Tämä Herman Joutsenen patsas on metsämuseo Luston pihassa.

Meidän sakkia linnaan menossa.

Työn aloittaminen loman jälkeen ei ollut mitenkään herkkua senkään takia, koska kulkupeli päätti ruveta ryppyilemään juuri loman loppupuolella. Se onkin ihan oma stoorinsa, jota en kerta kaikkiaan jaksa edes kertoa, sillä niin hankalaksi homma meni. Kuitenkin sen verran sanon, että kyläseppä ei saanut Micraan lakia, mutta lasku on tulossa silti tulppien, suodattimen ym. vaihdoista. Vien sitten ensi torstaina ropposeni ja sitä myöten myös roposeni merkkiliikkeeseen. Väsyttää ja ottaa niin pattiin koko asia. Olen parina päivänä ajanut töihin autolla, vaikka se sammuilee liikennevaloihin ja muuta kivaa. Hirveä jännitys koko ajan päällä, pääseekö vai eikö pääse perille. Olin perjantaina niin poikki, että kun menin lopen uupuneena päiväunille, nukuin neljä tuntia putkeen. Syy: olin valvonut ja hikoillut ja pyörinyt kaikki edelliset yöt tällä viikolla.

Uutta työmaata etsin. Pistin hakemuksen Pihtiputaalle. Jos se tärppäisi, toteutuisi viimein muutto Viitasaarelle saman katon alle puolison kanssa. Ja Siirikin sanoi, että on tämä Uurainen jo nähty. Mutta ehkä on turha edes toivoa, ei tuo onni ole potkinut ennenkään, ei varsinkaan noissa työasioissa.