30.1.2019

Vaihteeksi taas työnhakijana

Heipä hei mai frends, jos nyt joku tätä sattuu vielä lukemaan! Olen taas vaihteeksi työttömänä, joten ehdin kirjoittamaan blogiakin. Ei se kiireen takia ole tähänkään mennessä jäänyt vaan saamattomuuden. Aivoni ovat surkastuneet.

Elämäni on ollut sitten kesän yhtä veivaamista. Laitoimme kesällä talon myyntiin ja hankin itselleni valmiiksi syksyä varten vakituisen (!!!) työpaikan mieheni työpaikan seutuvilta Keiteleeltä. Itse asiassa sain kaksikin vakituista työpaikkaa, mutta inhottavasti tein toiselle oharit, kun sainkin paremman tarjouksen. Kesän työskentelin siinä mielenterveyskuntoutujien palvelukodissa, missä aloitin heti valmistuttuani. Sitten nuorempi tytär pääsi opiskelemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin ja muutti kesän loppupuolella kotoa pois, joten olin vapaa muuttamaan itsekin. Oli vain kauhean paha olo rakkaan, maailman parhaan kodin myymisestä ja vielä karmeampi ahdistus Siirin poismuutosta. Kävin muutamia kertoja psykologilla, koska luulin kärsiväni yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, niin paha olo oli koko ajan. Sain tietää potevani elämänmuutoskriisiä. Se on neutraalimpi sana keski-iänkriisille.

Kesä meni, mutta talosta ei tullut yhden yhtä kyselyä. Alkoi olla aika aloittaa työt uudessa paikassa ja muuttaa majansa tietysti lähemmäs työmaata ja vihdoinkin puolison kanssa saman katon alle. Mutta koska kukaan ei ostanut taloamme, meillä ei ollut rahaa emmekä olisi saaneet lainaakaan ostaa kotia Viitasaarelta tai Keiteleeltä. Ei auttanut muu kuin haalia kamansa sinne homemörskään, missä puolisokin majailee. Rakennutin miehellä  kissanrappusetkin parvekkeelta pihalle Sulon kulkua helpottamaan. Tosin tuntui hirveän pahalle ja ahdisti sekin ajatus, että Sulon pitää muuttaa omasta kodista johonkin väliaikaiseen homemörskään. Mutta eipä hänen tarvinnutkaan! Äitini, joka ei liiemmin meikäläisestä perusta, on kuitenkin kissojen ystävä ja ilmoitti tulevansa pitämään huolta Sulosta ja talosta, kunnes joku sen ostaa.

Ei ostanut kukaan taloa. Minulla oli karmea koti-ikävä ja Suloa ikävä ja tyttöjä ikävä. Tuntui, että olen joutunut miljoonan kilometrin päähän lapsista ja ELÄMÄSTÄ. Tuntui, että juuri siinä Jyväskylän korkeuksilla on se vedenjakaja, jonka jälkeen on mahdoton matka Helsinkiin ja Tampereelle. Tykkäsin työstä päihdekuntoutuspaikassa, mutta järkyttävän megalomaaninen ahdistus oli viedä työkyvynkin. Lisäksi äitini oli vallannut kotini siihen malliin, että edes vapaapäivinä ei viitsinyt oikein mennä siellä käymään, koska sain vain kuulla moitteita, miten huonosti on koti ja piha hoidettu. No, kyllä hän kehui, että Sulo on maailman paras kissa ♥♥♥

Loppujen lopuksi syvällisten perhekeskustelujen tuloksena päätimme, että palaan takaisin kotiin. Tyttöjen kanssa olimme syyslomaviikon lokakuussa Pietarissa ja sieltä tulin omaan kotiini Sulon luo. Äitini palasi myös kotiinsa, johon hänelläkin oli jo kova ikävä. Otimme talon pois myynnistä. Päätimme jäädä tähän, ja nyt miehenikin etsii töitä täältä päin. Hankalaa se on ikärasismin takia, mutta eipä hänellä eläkkeeseenkään ole kymmentäkään vuotta. Jotenkin hassua, että oikeastaan vasta nyt todella muutimme tähän asumaan, vaikka olemme asuneet tässä yli kymmenen vuotta. Olemme aloittaneet pikku pintaremontointia, ja tänään tuli putkimies uusimaan käyttövesiputket. Jos vain mitenkään pystymme pitämään tämän, emme halua muuttaa mihinkään. Aika yksinäistä minulla tosin on kahdestaan Sulon kanssa, mutta mies käy Tarmon kanssa aina vapaapäivinään ja tytötkin pääsevät helposti junalla Jyväskylään ja siitä tähän. Venla on tosin nyt Intiassa, on ollut kohta kolme kuukautta, mutta kyllä hänkin sieltä vielä tulla tupsahtaa.

Olen siis työttömänä työnhakijana nyt. Olen tehnyt sen verran keikkaa, että ainakin aktiivisuus on täyttynyt, ja parin viikon päästä alkaa talvilomien lomitus viimekesäisessä työpaikassani. Se kestää maaliskuun loppuun tai huhtikuun puolelle saakka. Sitten toukokuusta syyskuuhun minulla on taas aivan uudessa paikassa kesätyö. Onneksi julkisella sektorilla :)


Elämäni valohan se tässä :)