Muistui mieleen tänään

Näin isänpäivänä tuli muistoihini luonnollisestikin oma isäni. Isä kuoli, kun olin yhdeksänvuotias, juuri olin täyttänyt sen yhdeksän vuotta. Isä sairasti nivelreumaa ja oli lähes liikuntakyvytön. Ei hän siihen reumaan kuollut vaan kaikkeen siitä ja sen hoidoista seuranneeseen, munuaiset ja sydän menivät.

Ehkä aika paljolti isän ansiosta olen senkin verran täysjärkinen kuin olen. Isä otti minua huomioon, hänellähän sitä aikaa oli, koska ei pystynyt osallistumaan kaikkiin raskaisiin pientilan töihin. Isä luki minulle päiväruoan jälkeen Aku Ankkaa kammarin sängyssä. Isän matkassa kuljeksin pellon laitoja katselemassa, miten vilja tänä vuonna kasvaa.

Sitten isä kuoli ja minusta tuli sellainen näkymätön lapsi. Edes isän kuolemasta minua ei kukaan joutanut lohduttamaan, olin omassa surussani yksin ja perheessä sivustakatsoja. Äiti onkin aina muistanut muistuttaa minua, että olen vahinkolapsi ja ettei minua olisi syntynyt, jos isä ei olisi kieltänyt tekemästä aborttia. Muut sisarukseni ovat minua huomattavasti vanhempia.

Mutta onneksi minulla oli isosisko, minua kahdeksan vuotta vanhempi. Hän hoiti minua ihan pienestä asti, sen muistan. Oli enemmän äiti kuin oikea äitini. Sisko ompeli ja neuloi minulle vaatteita, isompana myös osteli minulle vaatteita, jotta olisin saanut olla vähän muodikkaampi, samanlainen kuin muutkin nuoret. Sisko kuunteli huoleni ja murheeni myös aikuisena. Sisko teki itsemurhan, kun oli 44-vuotias. Millainen sisko minä olin hänelle? Huono. Varmaan vain imin hänen kaikki voimansa huolineni ja valituksineni enkä itse antanut mitään.

Molemmat kasvuikäni tukipilarit ovat olleet kuolleina jo pitkään, isä 39 vuotta, sisko 11 vuotta.  Ei varmaan mene yhtään päivää, etten miettisi, mitä isä tai sisko ajattelisivat jostakin asiasta. Eritoten siskon puuttuminen tuntuu kuin osa itsestäkin olisi hukassa: ei ole vertaista, johon peilata asioita ja elämäänsä, jonka kanssa nauraa ja päivitellä hullua maailmaa.

Mieheni sanoi minulle tässä päivänä eräänä ehkä kauneimmat sanat, jotka olen koskaan kuullut: ”Mulle on ihan yks hailee sinun saavutukset tai sen semmoiset. Minusta on ihanaa, että sinä vain olet olemassa.” Olen olemassa. Ajatella, että sekin voi jollekin riittää.

Чашка чая – venäläistä teetä

Kovin on ollut rauhallista meidän kodissa tänä viikonloppuna. Ei ole perjantain jälkeen nimittäin ollut kotosalla muita kuin minä ja Sulo. Sulon kanssa emme pahemmin melskaa. No, mitä nyt Sulo aina keskellä yötä maukuu ja hilluu, että saa minut hereille, jotta päästäisin sen pihalle. Koukkii kynsineen peiton alle, puskee ja hurisee niin kauan, että on pakko nousta ylös ja mennä aukaisemaan ovi.

Ihan jotenkuten olen viihtynytkin itsekseni ja keskenäni. Pientä ahdistusta välillä on esiintynyt, mutta olen antanut ahdistaa ihan rauhassa: kyllä immeisen pitää osata olla vain ihtensäkin kanssa. Olen touhunnut kaikkea tavallista ja nauttinut siitä, että koti ei sotkeennu :D Olen lämmittänyt saunan ihan vain itselleni, leiponut ihanaa jauhelihapiirakkaa homejuustoineen Saretskan makuun. Paikkasin lapsen vaatteita ja leivoin uudenlaisia pullia, joiden täytteeseen yhdistin joitakin lempiaineksiani. Muistin syöneeni joskus luullakseni Ruthin leipomon ihania rahkapullia, joiden täyte ei kuitenkaan maistunut tavalliselta rahkapiirakan täytteeltä vaan jotenkin vaniljaisemmalta ja voiselta. Tein sitten sellaisen täytteen, johon laitoin rahkaa, munia, voisulaa, sokeria ja vaniljakreemijauhetta. Pullista tuli ehkä täydellisiä. Siis nam.

Kupsakoita pullasia

Sitten hemmottelin itseäni venäläisellä teehetkellä. Siiri on meillä oikea teen harrastaja, joka on hommannut ja hommauttanut kaapin täyteen mitä ihanimpia teelaatuja ja -sekoituksia. Meillä ei sorruta pussiteehen, kuten eivät oikeat venäläisetkään. Eräs pietarilainen tuttavani kutsui pussiteetä nimellä презерватив, kondomi. Tosin tuonkin asian suhteen siellä on rappeuduttu, kiireinen nuorempi polvi taitaa hörppiä kortsuteetä jo aivan sujuvasti.

Teekaapin alahylly. Tänään haudutin tietysti
tuota samovaarisekoitusta.

Teetä venäläisittäin

Venäläinen nauttii teensä aina hillon kera, vadelmahillo on suosikki. Vadelmahilloa käytetään myös flunssalääkkeenä, aivan kuten Suomessa mustaherukkamehua ja Amerikassa kanakeittoa. Hilloa varten teekupin vieressä on pieni tarjoilulautanen, розетка. Hillon lisäksi muuta makeaa ei teen kanssa välttämättä tarjotakaan paitsi tietysti, jos on vieraita, jolloin venäläisen pöytä notkuu monenlaisista herkuista. Venäläinen muuten usein lusikoi hillon teen sekaan ja syö sen siitä eikä erikseen lautaselta.

Ihmeellisen aikaisin alkaa tuo ilta ulkona hämärtyä. Yöllä sitten puolisokin ja Tarmo palailevat taas kotosalle. Tällaista se on "siirtotyöläisen" ja perheen elämä. Ovat siinä huomisen kotosalla, minä puolestani töissä. Sitten menevät taas takaisin työmaan lähelle. Tulikin mieleeni sopiva laulu tästä elämästämme:

Kun yössä yksin vaeltaa

”Kun yössä yksin vaeltaa
Voi kaltaisensa kohdata
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea
Ei etäisyys, ei vuodetkaan
Ei mikään meitä erota
Kun hetken vain sut pitää sain ja unohtaa…”

Tämä kappale on soinut mielessäni siitä viime perjantain Veskun konsertista lähtien. Siinä kosketellaan mielestäni yksinäisyysteemaa jotenkin hyvin olennaisella tavalla. Olemme loppujen lopuksi yksinäisiä susia kaikki, joskus rinnallakulkijaksi löytyy toinen samanmoinen ja tosiaan hetken tie on kevyempi kulkea. Hetkihän voi tietysti kestää kauankin, vaikkapa avioliiton ajan, jos oikein hyvin käy. Viimeistään kuolemassa tulee silti ainakin fyysinen ero sielunkumppanista. Mutta ”ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota”: minäkin mielessäni keskustelen isosiskoni kanssa lähes päivittäin, vaikka hän on ollut yli kahdeksan vuotta täältä fyysisestä maailmasta pois.

Välillä on tie kevyempi, välillä taas ottaa kovinkin lujille. Omassa elämässäni olen huomannut, että virtuaalisetkin kanssakulkijat, blogiystävät, kummasti keventävät tätä tarpomista. Toivottavasti saan pitää teidät kauan ja, tottavie, en ainakaan unohda (no saattaahan sitä jossain vaiheessa unohtaa oman nimensäkin ja kaiken muun)!

Tällaisia mietteitä perjantaina kurssipäivän keskellä.