Nälkäisiksi jäimme,

mutta hienot stipendit tytöt saivat. Eli juhlakokouksen stipendienjako oli järjestetty aivan erilleen itse leijonien juhlinnasta. Apurahatilaisuudessa oli lehdistö ym. paikalla, mutta sitten saimmekin lähteä niine hyvinemme kotia päin. EI MITÄÄN TARJOILUA! Heippa vaan! Itse keskenänsä sitten syövät siellä herkkuja, niisk.

Leijonien arvovaltaiset herrat

Stipendinsaajia ja rusettiherroja :)

Kituviikko

On ollut kyllä varsinaisen kituliainen viikko tämä. Flunssa alkoi maanantain ja tiistain välisenä yönä ja jatkuu… Piti kampaajakin perua tiistailta, ja olin sitä venyttänyt jo kuukausia muutenkin. Tukka roikkuu silmillä ja pitkin päätä jo niin inhottavasti, että oli pakko tilata leikkaus, mutta menemättä siis jäi. Tai oikeastaan tulematta, sillä meillä käy aina kotona kampaaja leikkaamassa meidän tukat.

No, muuten olen sinnitellyt jalkeilla koko viikon, etten sentään punkan pohjalle ole joutunut hautautumaan. Mutta olo on ollut kurja. Onneksi Siiri huolehti Tarmon aamu- ja iltapäivälenkit sekä puolison kanssa iltalenkit, minä sitten hölkkäsin koirulin kanssa sen tunnin verran päivällä. Eihän se raukka olisi ymmärtänyt, jos yhtäkkiä ei olisi päässytkään päivälenkilleen.

Sain myös muistutuksen siitä, että ei ole mitään järkeä toivoa kuolevansa. Taustaa: Usein minusta on tuntunut siltä, että olen ihan täysin turha ihminen tässä maailmassa ja yhteiskunnassa ja että kaikille olisi parempi, jos en olisi olemassa (marttyyrilässytystä). Olen usein illalla toivonut, että kunpa en aamulla heräisi enää. Sitten toissa iltana nukkumaanmennessä oloni oli niin tukkoinen, että alkoi tuntua, ettei happi riitä ja kaikki röörit turpoavat umpeen (mulla on astma). Olotila kasvoi paniikiksi syöksyessäni ottamaan lääkkeitä ja tuli ihan karsea kuolemanpelko. En halunnut tukehtua ja kuolla, en mistään hinnasta! Lääkkeetkään eivät kovin paljon auttaneet hapenottoa, mutta tuo kauhunsekainen pelko sai onneksi elimistööni aikaan sellaisen adrenaliinisyöksyn, joka avasi hapenottokanavat. Joten tässäpä vielä kirjoitellaan, vaikkakin edelleen niin nokka tukossa, niin joka paikka tukossa, että.

Illaksi pitäisi jotenkin jaksaa piristäytyä ja laittautua vähän juhlavammaksi, sillä menen tyttöjen kanssa Lions Clubin juhlakokoukseen. Klubi on myöntänyt molemmille tytöille stipendit musiikinopintoja varten, ja stipendit jaetaan tänä iltana. Minutkin kutsuttiin mukaan lasten kanssa, muuten olisinkin pelkästään kyydinnyt heidät ja jäänyt itse jonnekin nurkan taakse odottelemaan. Kokous on hienossa pitopaikassa maalaismiljöössä, joten ehkä siellä tarjotaankin jotain hyvää, hmm. Mutta minulla ei ole nyt lainkaan maku- eikä hajuaistia tämän taudin takia. Mun tuuri.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Viime viikonloppuna kirmailtiin metsäretkellä. Tarmosta
on kivaa, kun Siiri vähän kemahti.

Jatkoa viime numerosta…

Ihan ensimmäiseksi lämpimät kiitokseni teille kaikille kannustavista kommenteistanne!

Laitoinhan minä vihaisen sähköpostin sinne työkkärin ”ystävälleni” ja kysyin, että MINKÄ TAKIA avoimesta paikasta ei ilmoitettu minulle ajoissa ja milloin se oikeastaan oli tullut hakuun?!!! Ja että kuka on minun vastuuvirkailijani??? Sain vastauksen, että paikka oli ilmoitettu TE-toimistoon jo kuukausi sittten! Syytä, miksi mulle ei paikasta ajoissa ilmoitettu, ei tuo rouva kertonut. Ja vastuuvirkailijaa ei minulle voi ilmoittaa, ”koska työnvälityksen puolella työnhaku on omatoimista ja verkkopalvelujen käyttöä”. Toistan tässä taas itseäni, mutta WTF??: Mitä varten koko TE-toimistoa sitten tarvitaan, jos sen ei ole tarkoituskaan auttaa työnhaussa? Noita palkkatukipaikkoja kun ei verkossa ilmoitella kaikelle kansalle vaan ne kulkevat vain virkailijoiden käsien kautta. Sitten sain muuten tältä ystävä-tuttava-mikä-lie-virkailijalta tiedokseni vielä kaksi muuta palkkatukipaikkaa, jotka olivat myös minulle sopivaisia alaltaan, no JEE! Ja vieläpä aivan tuoreita tapauksia, johan riemu repesi, ehkä nyt jo onnistaa! J  Eiku anteeksi väärä hälytys. Kun ehdin juuri ilahtua noista uusista mahdollisuuksista, tulikin taas tuolta rouvalta sähköpostia: Sorry, mutta nuo paikat onkin tarkoitettu vain alle 30-vuotiaille, ei koskekaan sinua! Ihan alkoi tuntua, että haluaako hän kiusata minua aivan tahallaan, näyttää, että kyllä meillä niitä työpaikkoja löytyy, mutta EI SINULLE.

Että tämmöinen oli se tapaus. Rauhoitan nyt jo mieleni tuolta ja jatkan omatoimista työnhakua ja verkonkäyttöä ihan entiseen malliin ilman mitään TE-toimistojen ns. apuja. Sain minä tuosta kokemuksesta ainakin sen hyödyn, etten enää tarvitse edes teeskennellä mitään ystäväntapaista tuon henkilön kanssa, joka koko sotkusen järjesti. Eihän tuo nyt niin maatakaatavaa kuitenkaan ollut, tässä ollaan elossa ja terveenä ja alankin nyt touhuta viikkosiivousta. Täällä haisee ihan koiranp**a, Tarmolla on ollut masu kuralla jo pari päivää ja yöllä on tullut kuraläjiä pitkin lattioita. Onhan nuo läjät tietysti siivottu, mutta minun nenässä vain ihmeellisesti vielä haju tuntuu, yök.

Niin vihainen, pettynyt, raivoissaan

Nyt meni hermot (ja sen kyllä huomaa). Työkkärin tätiin nimittäin. Olenhan joskus kertonut täällä sellaisesta työkkärin täti -tuttavastani, joka on oikea energiasyöppö? Hän asuu tässä samalla kadulla kuin me, ja joskus kuvittelin, että olemme jonkinlaisia ystäviäkin. Kunnes kerran menin asioimaan erään toisen TE-toimiston virkailijan luokse, jolla olikin yllättäen tarjota työpaikkoja. Sitä kautta päädyin syyttäjänvirastoon. Tämä ”ystävä”, joka asuu naapurissa, sanoi aina, ettei mitään paikkoja ole avoinna. Paitsi ilman palkkaa harjoitteluja. Sitten kesällä, kun Sulo oli kateissa, tämä hyvä naapuri informoi minua, että hän oli nähnyt isolla tiellä Sulon näköisen mytyn makaamassa, mutta ei viitsinyt minulle siitä kertoa sillä hetkellä! Ja koko sen kuukauden, kun Suloa ei kotiin kuulunut, tämä kiva täti kertoili aamubussissa kissajuttuja, joissa kissalle kävi aina kalpaten. Ja muisti aina painottaa, että hän on kissanvihaaja. Ja koko sen puoli vuotta, minkä kuljin joka aamu samalla bussilla työmatkat, hän aina valitti työoloistaan ja palkastaan ja kivuistaan ja säryistään aina peräsuolenpullistumia myöten. Kun pääsin aamulla työmaalleni, olin jo aivan poikki ja päätä särki. Jouduin terapiassakin käsittelemään tuon kivan naapurin aiheuttamaa henkistä painetta :D

No, nyt sitten tämä täti yllätti ja soitti minulle ja ilmoitti avoimesta tiedottajan paikasta. Siis tuo paikka oli niitä, joita ei ole laitettu julkiseen hakuun. Hain tietenkin heti samana päivänä, koska tehtävä kuulosti juuri minun jutulta. Ja olin NIIN kiitollinen tuolle TE-toimiston tädille ja kaduin hänestä ajattelemiani ilkeitä ajatuksia. Sitten paluusähköpostissa tuli minulle hakemukseeni vastaus, että kiitos mielenkiinnostasi, mutta paikka on jo täytetty. WTF!!?? Ja hain tosiaan tuota paikkaa samana päivänä kuin naapurin täti sen minulle ilmoitti! Tulipa vain mieleeni, että rouva naapuri ilmoitti aivan tahallaan tuon paikan minulle vasta sitten, kun jo tiesi tehtävän täytetyn. Työkkärin virkailijathan saavat suorituspojoja mm. sen mukaan, kuinka monta työtarjousta ovat lähettäneet (tiedän, koska olen ollut työkkärin virkailijana). Ja koska tehtävä oli palkkatukityö, on virkailijan ollut pakko tietää, jos tehtävään on joku jo valittu. Itkuhan siinä taas pääsi, olin jo niin innoissani, että pääsen varmasti haastatteluun ja sitä myötä tiedottajaksi.

En tiedä, ehkä olen pahasti vainoharhainen muiden mielenterveysongelmieni lisäksi, mutta outo tapaus oli minusta tämä.

Opintietä tutkailemassa

Venla, ysiluokkalaiseni, meni tänään tutustumaan kouluun, johon haluaa hakea jatko-opintoihin. Se on Hatanpään lukion musiikkilinja. Siis Tampereella. Tytär aikoo muuttaa tämän lukuvuoden jälkeen kotoa pois, huoks! Tuonne kyseiseen kouluun ei kai ole kovin helppo päästä, sinne on keskiarvon lisäksi pääsykokeet toukokuussa. No, kunhan käy nyt ensin kahtomassa, että miltä siellä näyttää. On hän tosin niin paljon ottanut selvää noista eri musiikkilukioista, että luultavasti aika hyvin jo tietääkin, millainen koulu on kyseessä. Mutta onhan se aina parempi nähdä oikein livenä. Ketään kaveria ei ole hakemassa samaan kouluun, joten ihan itseksensä meni lapsi sinne. Isänsä onneksi kuskasi kuitenkin, kunta maksaa bensarahat. No, on siellä tietenkin suuri joukko muita ysiluokkalaisia (tämä on virallinen tutustumispäivä), mutta ei siis ketään tuttuja varmaankaan. Muut uuraislaiset ysit menivät tutustumaan tänään Jyväskylän oppilaitoksiin. Meillä meidän perheessä ollaan aina vähän erilaisia ;D

On se kyllä… Vielä äsken tuntui niin kaukaiselta asialta tuo koko jatko-opintohomma ja kotoa lähtö. Nyt se on jo ovella. Sydäntä kourii.

PS. Tytöltä tuli juuri tekstari: "Äiti, tää on NIIN mun paikka!"

Säälipiparia

En uskalla enää kirjoittaa kuin pinnallisia kirjoituksia. Jos sydäntäni tänne räävin ja kerron, miten kurja on olo ja huonosti menee, se on säälipojojen kalastusta ja siksi todella naurettavaa. Joten en alennu omien sisimpien tuntojeni kerrontaan vaan lähden sisustuslinjalle. Tässä hienot risuvaloni:



Näillä yritettiin peittää tuo
Tarmon syömä nurkka.

Meidän Tarmo on pienestä asti halunnut nukkua isänsä, ei kun siis isäntänsä, sängyn alla. Nyt kun siitä on tullut iso poika, ei se meinaa enää mahtua sängyn alle, vaikka kuinka haluaa. Joka ilta on kauhea vinkuna ja haukunta, kun poitsu yrittää tunkea itseänsä sängyn reunan alle, mutta ei millään ilveellä onnistu. Sitten mieheni täytyy työntää sitä ahterista, että se pääsee määränsä päähän. Aamulla se pitää vetää pannasta sängyn alta pois. Kauhean kurjalle alkoi minusta kuulostaa ja tuntua tuo jokailtainen tuska ja vaiva, joten piti keksiä siihen helpotus: laitettiin pönkät sängynjalkojen alle. No, mitäpä sitä ei koiran takia tekisi. Jos joku oikeasti olisi minulle vaikkapa vuosi sitten sanonut, että alan pönkittämään sänkyäni koiran takia, olisin varmaan nauranut kakkaiset naurut. Ihmeellisesti on kissaihmisestä kuoriutunut myös koiratyyppi.



Sängynjalka ja pönkkä

Siinä kun eilen siivoilin ja petikamppeetkin petauspatjaa myöten pihalle heitin, löytyi petarin alta unikaverini Mario. Voi itku, se oli sinne hylätty ja unohdettu! Miten olen voinut saada unenpäästä kiinni ilman Super Marion turvallista kädenpuristusta? Outoa. Mutta nyt se on taas ihmisten ilmoilla ja vieressäni pötköttää.

Mario pitää möröt loitolla!

 

 Niin, ja eilen sain nuo eläinlapsosemme oikein samaan kuvaan! Kohta he alkavat varmaan lähentyä toisiaan. Noin henkisesti.

Huomaa: Tarmo on syönyt kaikki
mattomme riekaleiksi. 

Illalla, kun en sitten lähtenytkään sinne Pertti Kurikan nimipäivien keikalle, vaikka meinasin, juotiin rakkaani kanssa oikein kunnon saunakahvit. Katoin pöytään äitini ja isäni häälahjakseen saamansa kermakon ja sokerikon. Eivät varmana ole mitään rahallisesti arvokasta, mutta tunnearvo on minulle suuri. Ja äiti halusi ne minulle tuon tunnearvon takia antaa jo eläessään, ettei tarvitse sitten hänen kuoltuaan veljien vaimojen kanssa tapella, höh.

 

Juhlintoja

Rakkaani on nyt virallisesti viisikymmentävuotias. Kahdet juhlinnat pidettiin, ensin kävi äitini varsinaisena syntymäpäivänä ja eilen muu suku. Hyvät juhlat olivat. Minua meinasi liikuttaa enemmän kuin itse päivänsankaria, kun kuuntelin, miten hyvä tyyppi tuo puoliso on. Venlan kanssa taiteiltiin kakku, joka herätti ansaittua huomiota. Niin ja kiitos vinkeistä: risuihin virittelemäni jouluvalot ihastuttivat!

Tänään on isänpäivä, mutta minä onneton unohdin tuon. Oma isäni on kuollut vuonna 1976, ja näiden synttärijuhlintojen varjoon unohtui puolison muistaminen. Onneksi omat lapsensa muistivat sentään.



Ohjelmaa löytyi omasta takaa :)

"Virallinen" synttäripotretti

Meikä juhlan tuoksinassa

 

Venla hoiteli maastokuviot, pursotukset ja Tarmon, minä tein
Arton, tulet, makkaran ja pyssyn.