Eräilemässä

Oltiin vaihteeksi eräilemässsä. Tietenkin siis Tammi-Suvannolla. Hiihtelimme kämpälle pari kilometriä parkkipaikalta, lankomies (onko miehen veli lanko vai mikä?) oli käynyt tekemässä ladun valmiiksi edellispäivänä. Hyvä oli siis hiihdellä kaikkien rinkkojen ja pulkkien ja romppeittenkin kanssa. No, minulla ei ollut kannettavanani kuin se oma rinkka, mutta miehellä painavan rinkan lisäksi vielä pulkka perässä ja siinä moottorisahasta lähtien kaikenmaailman kamat. Oli nimittäin puuntekotalkoot. Taisi se husbandin pulkka välillä mennä nurinkin päin siellä ladulla, mutta tavarat oli hyvin sidottu kiinni, joten ei paljon tahtia haitannut.

Satuin onnekseni ennen Tammelle lähtöä maanantaina hoksaamaan, että yhden kirjoitustyön deadline olisi tänään keskiviikkona eikä ensi sunnuntaina, kuten olin luullut. No, himputti vieköön, ei auttanut muu kuin ottaa ihan vanhanaikaisesti kynä ja paperia mukaan. En olisi jaksanut kantaa vielä tietsikkaakin ja sitä paitsi, ei se olisi siellä kauan edes pelittänyt. Niinpä sitten heti kämpälle päästyämme istuin tiukasti penkille pöydän ääreen ja aloin sommitella sitä juttuani. Harmi vaan, kun tehtävässä sai käyttää vain rajallisen määrän merkkejä ja kuka niitä nyt alkaa kynällä kirjoitetusta sepustuksesta laskea! Ja harmi vaan nro 2, kämpässä oli jopa paljon kylmempi kuin ulkona pihalla. Mutta silti, pakkohan se homma oli tehdä äkkiä alta pois, että pääsi sitten saunanlämmitys- ja muihin hauskanpitohommiin. En nimittäin osallistunut puuntekoon – noloo…

Siinä sitten vierähtikin pari tuntia lähes huomaamatta, kunnes tajusin, että kädet ovat jo niin könttäjäässä, ettei kynä tahdo pysyä kädessä. Niin ja takapuoli oli suunnilleen jäätynyt penkkiin kiinni. Auts. Puuhella ja kaasulämmitin eivät hetkessä lämmitä isoa tupaa. En sitten saanutkaan itseäni lämpimäksi kuin oikeastaan vasta illalla saunassa. Ihme, ettei tullut mitään tautia, rakkotulehdusta tms.Kai. Siinä jäi talkoolaisilta soppakin saamatta, aina muulloin olen keitellyt työmiehille ja -naisille talkookeiton. Nyt paistelivat makkaraa ja keittivät itse kahvitkin tulilla. Olinpa huono, huono emäntä! Mutta kirjoitus tuli tehtyä, tosin melkein puolet liian pitkä. Jouduin hirmuisesti karsimaan sitä, kun nyt tänään naputtelin koneelle. Ei siitä tullut hyvä, mutta ainakin sain palautettua ajoissa.
Mukava siellä Tammella on aina käydä. Olisin saanut eilen varmaan hyviä kuviakin, mutta kun kamera on lasten mukana Tallinnassa. Otin vanhalla kännykänromullani muutaman kuvan, mutta ne ovat aika suttuisia. Mies nappasi ”hienon” kuvan minusta hellanlämmityksessä :D Ja tuon puunkaatokuvan.

Niin ja lapioivathan pojat onneksi polun huussillekin, ettei tarvinnut kokeilla, miten onnistuu huussinreiällä istuminen sukset jalassa.

Pojat hommissa

Saretska lämmittää

Tuvan katolta lähti jo vähän lumia

Uimaan olisi päässyt.En tarjennut. Pojat kyllä kävivät.

 

Miten onnistun äitinä?

Aina varmaan epäonnistun. Minun äitiyteni on sellaista perinteistä: huolehdin ja hössötän. Pullaa pitää olla ja lämpimät kamppeet. Isommalla tytöllä on jo poikaystävä (tuo kuva Juuso Hänninen pussaa meidän Venlaa), miten se voi olla mahdollista???  No, onneksi poika on mukava eikä polta eikä käytä alkoholia. Osaa keskustellakin meidän vanhusten kanssa.  Sellaisesta minä tykkään, en mistään jöröttäjistä.

Pelottaa. Haluaisin niin suojella noita pieniä, mutta ei se kai ole mahdollista. Kävelevät ihan omia reittejään. Isompi haluaakin nyt kehitysvammaisten ohjaajaksi, ei enää musiikkia ammatiksi. Oli Helsingissä TET-jaksolla kehitysvammaistyössä ja ihastui alaan. Hienoa, hoitoalalla inhimillisiä ihmisiä tarvitaan.

Sitä äitinä ajattelee, että kunpa kaikki lasteni toiveet kävisivät toteen.  Ja olisipa heillä helpompi elämä kuin itselläni. Eihän se niin mene. Mutta toivottavasti edes jotain rakennuspalikoita pystyn noille poikasilleni antamaan. Että ainakin aina tietävät, että täällä on emo, jos kaltoin käy.

Kismerä ylilissu

Sanat ovat niin ihania ja hauskoja! Aloitin aikoinaan, siis muinoin melkein vuosi sitten, tämän bloginkin pohtimalla hankiainen-sanaa. Alkaa olla kohta muuten taas ajankohtainen asia tuo. Hankiaiset siis, EI hangenkierät, hohoo!

Tässä yhtenä päivänä opin taas uuden sanan. Jotain kokkailimme perheen kanssa tässä keittiössä, ja siinä mieheni tuumasi, että aika kismerää, taisi olla sitruunamehu tai vastaava. Täh? Ensimmäisen kerran kuulin tuon sanan, vaikka tässä jo vuosia on eräitäkin sanoja vaihdettu saman katon alla. Kismerä tarkoittaa siis jotain hapanta ja kitkerää keskisuomalaisen puheessa. Aika ihanan kuvaava sana. Suukin menee sitä lausuessa samaan muotoon kuin sitruunamehun hörppäämisen jälkeen.

Teini tuli TET-jaksolta Helsingistä ja kertoi junassa tavanneensa oikean ylilissun. Oli kuulemma kyseinen ylilissu kovasti päivitellyt jostain, että ”ou em džii!” kädet huiskien.Tavallisen peruslissunhan kaikki tietävätkin, tuosta ylilissusta nousi heti silmieni eteen oikein elävä mielikuva  J Keksiköhän se teini ihan itse tuon sanan kuvaillakseen tapaamaansa henkilöä, minä ainakin kuulin sen ekan kerran.

Mahtava tämä suomen kieli! Tänään on muuten suomalaisessa kalenterissa Sulon nimipäivä. En olisi itse muistanutkaan, mutta pienempi tyttö lähetti heti aamulla kukonlaulun aikaan isänsä luota tekstarin ja käski onnitella Suloa. Täytyy varmaan leipoa nimipäiväkakku kissan kunniaksi J

Mökkiytyneenä

Olen aika pahasti erakoitunut tässä työttömyyden varrella. Työttömyys on vain yksi syy muiden joukossa, kai se tämä masennus on suurin syy siihen, ettei jaksa olla yhteyksissä periaatteessa keneenkään. Eilen eräs ystävä soitti ja varmisti, että olen yleensä edes elossa, kun ei minua löydy Facebookistakaan enää. Pistin Facebook-tilini kiinni joulukuun alussa. En jaksanut sitä pinnallisuutta ja itsensä korostamista ja kuvankiillotusta enää. Tai mitäpä tuota kaunistelemaan: tulin jatkuvasti katkeraksi ja kateelliseksi muiden hienoista elämistä, koska itselläni ei ollut ikinä mitään ”hienoa” kerrottavaa tai kehua retosteltavaa. Helpompi olla, kun ei tiedä mistään mitään. Siis ainakaan muiden upeista saavutuksista, uraputkista ja ulkomaanmatkoista. Näin pimeä on nykyisin pääni.

On muuten silläkin ystävällä, joka soitti, hieno ura ja ulkomaanmatkoja sun muuta, mutta hänelle en voisi olla kateellinen, vaikka oikein yrittäisinkin. Hän iloitsee ponnistelujensa tuloksista, mutta ei selvästikään pidä itseänsä jotenkin parempana kuin muita. Hän ei arvota ihmisiä ulkoisten seikkojen perusteella. Ja jopa hänkin on joutunut olemaan työttömänä  –  no, humanisti Keski-Suomessa, näet. Hänellä on jopa ihana tyyli aloittaa puhelinkeskustelu, ei suinkaan kysymyksellä: ”Mitä sinulle kuuluu?”, johon vastaisin tietenkin apeasti ja nolona, että ”eipä mittään, työttömänä tässä vaan yhäkin ollaan”, vaan kertomalla, miten ihanaa hänestä on kuulla minun ääntäni pitkästä aikaa! En ymmärrä, millä eväillä olen ansainnut tuollaisen ihmisen elämääni. Hän kun ei anna edes periksi, kun yritän eristäytyä ja erakoitua, vaan sinnikkäästi pitää yhteyttä ja kutsuu kahville. Että kiitos vaan sinne yläilmoihin sille, joka näitä hommia säätelee, että istutti tuon henkilön sillä eräällä työllisyyskurssilla viereeni J

Olen leivoskellut runebergintorttuja jo koko alkuvuoden, ja nyt sai olla sitten tuo tiistain satsi tälle talvelle viimeinen: joulupiparit on käytetty, jee! Enemmän näyttävät muffinsseilta nuo Saretskan tortut, mutta hyviä ovat.

"Saretska täällä..."

Aloittelen kirjoittamisen perusopintoja. No ei kai tuo ole kummoinenkaan asia, että ihan mainita pitää? Mutta kerron kuitenkin, mitä romuksi mennyt itsetunto teetti tuonkin aloittamisen suhteen. Meinasi olla sekin  taas Saretskalle elämää suurempi asia ja kompastuskivi.

Ensimmäinen tehtävä opinnoissa oli niinkin vaikea kuin itsensä esitteleminen verkkoyhteisössä muille ryhmän jäsenille. Luin siinä ensin muutaman opiskelijakollegan esittelyt: toinen toistaan pätevämpää porukkaa. Mikä aiheutti sen, että aloin hirveästi ihmetellä, että millä ilveellä oikein olen päässyt kyseisiin opintoihin! Varmaan taas jotenkin vahingossa, on kai sattunut jossain iso virhe. Miten tällainen maan matonen muka voisi olla mukana tuollaisessa erinomaisessa sakissa? Nyt saattekin sitten kaikki nauraa: meikä purskahti itkuun.

Itkin siinä omaa surkeuttani ja mitättömyyttäni ja saatoin itseni lähes hysterian partaalle, kun oikein velloin kurjuudessani: en ole saanut elämässäni mitään merkittävää aikaiseksi eivätkä kirjoittamisen yritelmänikään ole olleet yritelmiä kummempia. Toiset ovat menestyneet kaikessa ja tavoitteet korkealla, kirjan kirjoittaminen tai muuta syvällistä. Sama kai tässä, kun heittää hanskat tiskiin heti alkuunsa. Mutta kun se puoliso kustansi ne opinnot jo etukäteen, vaikka muuhunkin ne rahat olisi tarvittu…

Soitin rakkaalleni töihin ja sanoin hänelle, että älä naura minulle, mutta tämä on aivan kamalaa, kun en minä pysty edes esittelemään itseäni siellä verkkoyhteisössä. Ei tuu mittään koko opinnoista, niin! Ei se puoliso nauranut yhtään. Löysi taas oikeat sanat kannustamaan tätä reppanaa. Uskotteli jopa, etten vahingossa sinne kurssille päätynyt, kun oli se pääsykoekin (mutta silti epäilen, että jonkun muun kirjoitus on sotkettu omani kanssa, siitä ne pisteet).

Loppujen lopuksi sain kerättyä rohkeuteni ja syntyihän se pieni esittely Saretskasta: ”Olen 46-vuotias hullu humanisti.. blaablaablaa... Tavoitteeni näille opinnoille on, että oppisin kirjoittamaan.” Niin että eka tehtävä on suoritettu. Mitähän tässä seuraa, kun siirrytään ihan oikeisiin asioihin? Huoks.