Onnellista tätä vuotta kaikille teille, jotka luette tätä!
On pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoittelin. Mielessä olette olleet, mutta
kai nuo voimavarat ovat niin rajalliset, että ovat menneet jokapäiväisen elämän
pyörittämiseen. Sehän on nimittäin sujunut
aivan kunnialla J
En tarkoita, etteikö olisi ollut vaikeuksia, mutta niistäkin olen selvinnyt ilman
romahduksia. Oikein hienosti oikeastaan.
Syksy on mennyt enimmäkseen työn merkeissä. Olen laittanut
itseni täysillä likoon, ja minusta on sukeutunut henkeen ja vereen JNV:läinen.
Tuntuu melkein pelottavalta sanoa tämä, mutta tykkään työstäni! Saako sitä
tykätä työstä, voiko sanoa, että töissä on kivaa? Onko se sitten enää oikeaa työtäkään?
Täytyy tunnustaa se, että joskus joitain hommia tulee tehtyä kotikoneella
vapaa-aikanakin. Ihan huvikseen. Ja
jotkut työpäivätkin tuntuvat silkalta hauskanpidolta, esimerkiksi loppiaisena
olin kauden aloituksessa Jumppatorilla myymässä jumppakortteja vapaaehtoisten
avustamana, ja tuntui kuin olisin ollut mukana kivoissa talkoissa. Päällikön
luvalla kävin siinä välillä jumpassakin, oli hauska ajatella, että tässä sitä
vaan kuntoillaan palkan edestä. Palkkahan ei tosiaan päätä huimaa, mutta ei
urheiluseura pystyisi sitäkään maksamaan ilman palkkatukea. Palkan päälle saan
työttömyyspäivärahaa, koska olen osa-aikatyössä. Sillä rahalla ostaa jo bensat
työmatkoihin.
Tässä kun on päässyt työnsyrjään kiinni, on entistäkin selvemmin
käynyt ilmi, miten hirmuisen tärkeää se työ ihmiselle, ainakin minulle, todella onkaan. Henkinen tilani ja
mielenterveyteni on parantunut ja voimistunut niin paljon, että aloimme
yhteistuumin terapeuttini kanssa alasajaa terapiaani. Kolmas Kelan tukema vuosi
päättyy muutenkin heinäkuussa, mutta nyt olemme jo harventaneet käyntejäni
yhteen kertaan kuussa. Ei ole ollut enää mitään ruodittavaa, lähinnä olemme
jutelleet kuin ystävät keskenään juttelevat. Huomasin, että samat asiat voisin keskustella ihan
vaikka puolison kanssa. Ilman veloitusta. Mielialalääkettä en ole tarvinnut
elokuun jälkeen. Kyllähän minua joskus masentaa, mutta se ei ole mitään
sairautta enää, vaan tiedän tunteen ajan kanssa menevän ohi enkä ajattele
kuolemaa ainoana poispääsynä kurjasta olosta.
Asuntoasiamme on edelleen vaiheessa. Puoliso pitää
työvuorojensa aikana Tarmon kanssa kortteeria siellä vanhempiensa tyhjäksi
jääneessä talossa Kumpumäessä ja minä täällä Uuraisilla Siirin ja Sulon kanssa
tai pelkän Sulon silloin, kun lapsi on iskäviikolla. Venlahan muutti lukion
musiikkilinjan perässä Tampereelle. Hän viihtyy siellä tosi hyvin, mielestäni
jopa liiankin hyvin, sillä minulla on kova ikävä ja haluaisin nähdä häntä
useammin. Välillä on niin kova ikävä, että sydän meinaa haljeta.
Siinä mieheni vanhempien talossa ilmeni pahoja
kosteusvaurioita, joten senkin kanssa on nyt pähkäiltävää, että mitä tehdään.
Korjausarvio on nimittäin melko suolaisen hintainen ja pitäisihän siitä talosta
jotain maksaakin. Tämä talo ei ole vieläkään myynnissä, mutta nyt aiomme
vihdoin viimein tarttua toimeen ja laittaa myyntiin. On liian kallista lämmittää
ja ylläpitää kuuden huoneen ja keittiön taloa pelkästään yhtä tai kahta ihmistä
varten. Tien puolelta katsottuna varmaan usein näyttää, ettei täällä asu ketään,
kun sen puoleiset huoneet ovat tyhjillään ja pimeinä melkein aina.
Tällaista näin pikaisesti ja päällisin puolin elämääni nyt kuuluu. Ei mitään
suuria kohokohtia eikä toisaalta kamalia katastrofejakaan. Tilannetta leimaa eniten
tämä perheen hajallaan olo. Se on jonkinmoinen vaikeus (vai pitäisikö käyttää
muoti-ilmaisua ”haaste”), mutta olen sen takia oppinut sietämään yksinoloa ja
myös nauttimaan siitä. Nytkin olen yksin – tai siis kaksin Sulon kanssa – kun
mies ja koira ovat Kumpumäessä ja Siiri
Venlan luona kylässä Tampereella. Ei huolinut äitiä mukaan, huoks.
 |
| Saretska jumppatorilla myymässä jumppakortteja. Seuran puheenjohtaja venyttelee. |
