17.7.2014

Tosi mielelläni muutan täältä korpeen!

Kyllä huomaa, että aika heikoilla jäillä tässä mennään, kun en kestä yhtään minkäänlaista pahasti sanomista. Mieheni sanoo, että pahoitan mieleni, jos joku katsookin pahasti. Siis kaikella rakkaudella hän niin sanoo eikä ilkeilläkseen. No, tänä aamuna kuitenkin Tarmon kanssa lenkillä kaksi s****n ämmää ilkeää naista valitti Tarmosta. Vieläkin minua itkettää. Ensimmäinen naisimmeinen istui Siwan ulkopuolella penkillä, kun tulin siihen Tarmon kanssa pudottamaan kakkapussin roskikseen. Tietenkin laitoin hihnan lyhyelle, koska Tarmo nyt on sellainen ylisosiaalinen vöyhkä, joka menisi aina kaikkia iloisesti tervehtimään. En todella meinannutkaan päästää koiraa tädin lähelle (sen naisen mielestä kimppuun varmaankin), mutta se naikkonen siltikin suorastaan karjaisi minulle, että ”pidä se koiras kiinni!”. Sillä tavalla oikein, oikein ilkeästi.

Toisessa tapauksessa oli kyllä vikaa minussakin, mutta ei niin paljon, että siitä olisi pitänyt ihan ympäri kyliä ruveta soittelemaan. Eli kuljimme sellaisen kunnan vanhusten rivitalon ohitse takapihojen puolelta. Siinä pihojen ja tien välissä on parikymmentä metriä leveä nurmikkokaistale, jonka olen käsittänyt olevan, ja aivan varmasti se onkin kunnan viheraluetta, ei siis kenenkään rivitalolaisen pihaa enää. Tarmo oli löytänyt vähän aiemmin jostain tienposkesta luun ja riehui sen luun kanssa ja meni siihen nurmikolle telmimään ja minulle veitikkoimaan, että ”tule ottamaan, jos uskallat, hihii!”. Me siinä vähän, siis tosi vähän aikaa, minuutin korkeintaan pysähdyimme, niin jo joku mummo tuli takaovelle puhelin korvalla ja närkästyneellä äänellä kovaan ääneen  valitti, että ”NIIN, toisten pihoissa täällä… blaablaa”, en nimittäin jäänyt kuuntelemaan, vaan riuhtaisin Tarmon mukaani ja riensimme eteenpäin. Ja tosiaan emme hänen pihassaan olleet vaan monenkymmenen metrin päässä! Silti ymmärrän, jos joku pitää sitä viherkaistaletta omana pihanaan ja olisin pyytänyt nöyrästi anteeksi siihen poikkeamistamme – tai siis koiran, minä pysyttelin tiellä – mutta ei annettu edes tilaisuutta, kun alettiin heti soittaa jonnekin ja valittaa! Toivoin siinä hetkessä, että tuolla ilkeällä mummolla ei olisi yhtään ystävää.

Samalla lenkillämme, ennen tuota valittajan rivitaloa, tapasimme erään mummelin, joka oli liikenteessä rollaattorilla. Tämä mummo tuli paikalle juuri, kun Tarmo löysi sen luun tienposkesta. Mummeli jutteli Tarmolle ja silitteli sitä ja kysyi minulta sen nimeä (ja kuuli, että Jarmo :D), kehui vielä, miten kaunis koira! Siinäpä oli ihana mummo, hänellä on varmaan paljon häntä muistavia omaisia ja hyviä ystäviä. Tuollaisten vanhusten takia voisin ruveta vapaaehtoistyöhön (olen sitä kovasti miettinyt), mutta niin ilkeä olen, että koiran- tai kissanvihaajat saavat minun puolestani kupsahtaa yksin mökkeihinsä.  

Mutta siis vieläkin itku yrittää tulla silmään, ”niin minä mieleni pahoitin”, hahhah. Ainakin yksi lenkkireitti muuttui nyt, siitä Rinnetietä emme enää mene, nih!

Tässäkin olemme lenkillä poikenneet kunnan
viheralueelle, kirjaston taakse tällä kertaa.
Karmeat suurrikolliset ja ilkeä rakki.

15.7.2014

Tiällä porskutettaan!

Tervehdys teille, rakkaat blogiystävät, pitkästä aikaa! Minulle tuli jo kysymyskin, että olenko lopettanut bloginpidon, mutta en ole. En vain ole kyennyt kirjoittamaan enkä valitettavasti lukemaankaan mitään. Tämä kesä on ollut niin raskas, että kaikki energiat ovat menneet tavallisen arjen mahdollisimman normaaliin pyörittämiseen. Siihen, jotta elämän puitteet perheellä jatkuisivat turvallisina. Ja että pysyisin itse kasassa. On tapahtunut sellaista, että koko elämä eteen- ja taaksepäin näkyy uudessa valossa. Ei ole kuitenkaan tapahtunut mitään lopullista katastrofia, vaan voimme tästä käännekohdasta selvitä ja kasvaa yhdessä ja rakkaudella. Koko perhe. Sillä olemme jokainen elävien kirjoissa, joten kaikki on mahdollista, mikään ei ole liian myöhäistä. En tämän konkreettisemmin voi avata tapahtumia, mutta myllerrystä on siis ollut.

On tässä sopeutumista siihenkin, että lapsi lentää pois pesästä. Viime perjantaina teimme jo muuttoa Venlan uuteen asuntoon Tampereelle. Ei tunnu mitenkään todelliselta, että hän tosiaan muuttaa pois kotoa. Mutta totta se on. Olen kyllä todella onnellinen siitä, miten hienon kämpän hän sai. Asunto on kahden hengen solu, ja toinen asukas on elänyt hyvin siististi, yhteiset tilat olivat oikein puhtaat. Kämppis ei ollut kotona, on varmaan pidempään poissa tavaroista päätellen, mutta niiden vähienkin kamojen perusteella profiloin hänet 24-vuotiaaksi yliopiston venäjän kielen opiskelijaksi. Katsotaan sitten, pitikö profilointini paikkaansa, kunhan kyseinen tyttö palaa kesälaitumilta. Huvittavaa kyllä, jos hän tosiaan onkin ”pikku-Saretska”, jopa kissajulisteita oli seinällä, joten kissafanikin ilmeisesti vielä! Sitten on kyllä kohtalo pelissä, jos noin samis kanssani tosiaan on.

Tässä sitä tehdään lähtöä pois äidin helmoista.

Tältä näyttää iloinen muuttaja :)

Siskokset yhdessä tiskaamassa ja laittelemassa Venlan tavaroita
paikoilleen. Huomatkaa muuten, että Siiri 12 v. taitaa kohta
kasvaa isosiskon ohi!

Minä keskityin Venlan muuttopuuhissa
noihin siivoushommiin.

On siinä laatikkoa ja nyssäkkää! Tässä vaiheessa näytti aika
kaoottiselta, mutta kyllä kaikki tavarat hyvin kaappeihin mahtuivat.
Keittiö on ihanan iso! Ihan toista kuin minun opiskeluaikoinani muinoin.

Mitähän miettii Venla katsoessaan oman huoneensa ikkunasta
Tampereen maisemia? Vielä on sisustus vaiheessa, mutta tärkeimmät, eli
tuliterä koulupöytä ja sänky ovat jo paikoillaan. Ruokapöytä jäi ylimää-
räiseksi, kun kämmpis oli jo tuonut omansa.
Olemme tässä Siirin kanssa elelleet pääasiassa kahdenkesken, niin ja Sulo ja Tarmo tietysti. Mies kortteeraa Viitasaaren Kumpumäessä työviikot. Pikkuhiljaa olemme alkaneet tyhjennellä Rinnerantaa, siis appivanhempien taloa, ja suunnittelemme kovasti tulevia remontteja. Tätä Mansikkamäen taloa emme vieläkään ole laittaneet myyntiin. Mies päättäköön, milloin on aika ryhtyä ”tositoimiin”. Viime viikolla kävimme siellä Rinnerannassa miestäni moikkaamassa, kun saimme sinne kyydin Venlan poikaystävän ansiosta. Siiri tykkäsi tosi paljon ainakin rannasta, siinä kun on kova pohja ja matalaa montakymmentä metriä ennen kuin alkaa syvä. 

Rinnerannan, tulevan kotimme rannassa grillaamassa.
Ja Tarmo tutkii jotain perä pystyssä :D
Toivottavasti teillä kaikilla on ollut ihana kesä. En tosiaan ole enää mistään kärryillä, koska olen käpertynyt vain omaan lähipiiriini. Eiköhän siihenkin ala muutosta tulla. Vähän kerrallaan.