”Pääasia, ettei tule samanlainen kuin sinusta.”

Noin kauniisti tokaisi äitini, kun iloitsin hänelle lapsen erinomaisesta koulumenestyksestä. Tytöllä oli todistuksessa lukuaineissa vain yksi ysi (matematiikka), toinen ysi oli kuvataiteessa ja kasit liikunnasta ja käsitöistä. Muuten koko todistus pelkkää kymppiriviä. Siinä koulutyön ohella hän on mm. käynyt töissä ja musiikkiopistossa sekä suoritti lukudiplomin.  Ja tänä aamuna hyppäsi pyörän selkään polkemaan kesätöihin. Totisesti olen ylpeä äiti, mutta oma äitini osasi jälleen kerran valita sellaiset sanat, joita en olisi osannut missään kuvitelmissani odottaa: ”Pääasia, että siitä ei tule samanlainen kuin sinusta.” Ilmeisesti hän viittasi siihen, että minäkin olin hyvä oppilas. Mutta minussa on siis jotain mennyt tosi pahasti vikaan, koska lapsesta ei saisi tulla tällaista. Muttamutta… Mitä minä sitten odotin?

Joku toinen äiti olisi voinut vaikka sanoa, että hienosti olet lapsen kasvattanut. Tai että kyllä saat olla ylpeä äiti. Tai jopa että sinuun on lapsi tullut (enoni muuten sanoi noin, kun soitti pitkästä aikaa). Tai edes jotain kilttiä. Jopa nyt eläkkeelle jäänyt äidinkielenopettaja, joka opetti molempia tyttöjäni, laittoi minulle Wilmassa viestin, että tyttäreni ovat vähän erilaisia ja toivottavasti jaksavat pysyä valitsemallaan tiellä ja että voin olla ylpeä heistä. Mutta oma äitini vetäisi ilon ja ylpeyden maton altani niin, että rojahti. Mistä se niin äkkiä keksikin niin musertavat sanat? Jopa lapsi itse sanoi minulle, että sen ansiosta hänellä on niin hyvin mennyt, koska on niin ihana koti ja perhe. ”Että kiitos, äiti.”

Niin, ja tietysti rakas puolisoni sanoi juuri ne oikeat sanat, kun volisin hänelle äitiäni: ”No mutta, minusta olisi oikein hienoa, jos tulisi samanlainen kuin sinä!” Enhän minä tietenkään sitä toivo, en sitä tarkoita, vaan sitä, että kun ihmisellä on hyvä sisin, hänen suustansakin tulee kauniita ja kilttejä sanoja. Rakastavia.

Toisesta "erilaisesta nuorestani" tuli aikuinen!

Säätäminen jatkuu

Kiitos teille, ihanat ihmiset, kommenteistanne edelliseen kirjoitukseeni. Viikko oli niin uuvuttava, että en jaksanut edes vastata teille erikseen, mutta tietysti olen lukenut kommenttinne heti ja olen hyvilläni, että vielä luette ja kommentoittekin ja tsemppaatte ja olette hengessä mukana <3.

Auton kanssa jatkuu sama säätäminen. Kun haimme Micran, huoltamonmies vakuutteli, että kyllä se auto nyt toimii huomattavasti paremmin kuin ennen remonttia, enää nykii vain, kun ykkösellä kovasti kaasuttaa. No, saimme alennusta oikein 40 euroa, vau. Ajelin siitä sen pari kolme kilsaa töihin, ei mitään, kyllä toimi. Läksin sitten iltapäivällä kotiin päin, ja kotimatka olikin sitten tuskien taivalta, sillä auto hyytyili ja nyki pahemmin kuin koskaan ennen, ihan kaikilla vaihteilla ja vaikka ei olisi kaasutellut lainkaan. Sammui kahdesti. Piti vielä siitä suoraan lähteä viemään Siiriä soittotunnille, ja kyllähän me sieltä hengissä kotiinkin selvisimme, vaikka kerran auto hyytyi keskelle risteystä, josta meidän piti mennä yli.

Nyt en uskalla enää ajella Micralla mihinkään. Tein Nissanin korjaamolle kitkerän reklamaation, jossa vaadin työtunneista maksuja takaisin, koska autoa on rikottu lisää eikä korjattu. Sieltä sitten sanottiin, että he eivät palauta rahoja (no olipa yllätys), mutta he korjaavat autoa uudestaan, kunhan tuon sen sinne. Tänään pitäisi se viedä sinne, mutta en tiedä, miten uskallan lähteä ajamaan tuolla. Ja jotenkin en usko, että ne osaavat korjata autoa nyt, kun eivät ole osanneet tähänkään asti. Kuitenkin taas jotain valohoitoa ja yrittävät sitten rahastaa taas. En tiedä... Toisaalta ei ole enää rahaa viedä Micraa mihinkään muuallekaan korjattavaksi. Iso huok.

Ostin itselleni seutulipun ja nyt olen kulkenut bussilla töihin. Pomolle sanoin, että minä en muuten sitten pysty syyskuussa olemaan niitä kuuteen asti työpäiviä. Ajattelin, että eipä mulle enää potkujakaan voi antaa, kun työsuhdekin on vain syyskuun loppuun. Viimeinen iltapäiväbussi lähtee klo 16.45, joten siihen saakka pystyn pitämään toimistoa auki. Pomo oli vain, että ok, pidetään toimisto auki joka päivä klo 16.45 asti. En voi kyllä moittia mun päällikköä. Sitten olisi sunnuntaina 30.8. jumppatori, en pääse sitäkään pitämään, täytyy etsiä joku muu (sunnuntaina ainut bussi kaupunkiin lähtee klo 13). Sitten olisi ensi viikon torstai-iltana ohjaajien kaudenaloitustapahtuma, jossa pitäisi olla avaimia jakamassa ym., en pääse sinnekään. Kyllä auton puuttuminen täällä korvessa haittaa toimintoja aika oleellisesti. Mutta onneksi eksä, siis Siirin isä, lupasi kuljetella Siiriä soittotunneille, kunnes autoasiani saadaan kondikseen. Ja onhan se minunkin mies joskus satunnaisesti maisemissa, kun on hänellä vapaapäiviä.

Mutta silti. Silti. Tänään menen puolison kanssa elokuviin. Nih.

Vettä sataa ja vatut odottavat puskissa

Kävin niitä aamulla poimimassa vain pienen kulhollisen aamupuurojen päälle enkä tajunnut, että kohta alkaa sataa kaatamalla. Karisivatkohan ne kaikki komeat kölleröt maahan, voi itku.

Niin se on kesä mennyt, erikoinen ja raskaskin kesä. Eilen alkoi pikkutytöllä koulu, isommalla alkoi musiikkilukio Tampereella jo viime viikolla. Nyt sataa vettä ja minä paistan pullaa. Ihmeellinen näky tuo, että Sulo makaa sisätiloissa päikkäreillä. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt hänet sisällä paljon muuta kuin ruokakupilla, koko kesän Sulo on nukkunut päiväunetkin terassilla tai jossain puskanjuuressa.

Viikonloppu oli kesän kohokohta. Kävin Venlan kanssa Mikkelissä Jurassic Piknikissä katsomassa Samuli Edellmania ja VESKUA!! Minä olin ja olen aivan rahaton enkä mitenkään olisi pystynyt kustantamaan reissuamme, mutta puoliso pakotti lähtemään ja antoi lippurahat, koska tietää, miten suunnattomasti nautin Veskun konserteista. Meillä oli niin ihana reissu! Kun en enää osaa tätä kirjoittamistakaan, niin en pysty kuvaamaan sitä liikutusta ja kosketusta, mitä sieluni sai. Itkin niin, että paljon huuhtoutui taas sydämeltä pois, sellaista ikävää. Ja mukavaa tuli tilalle, ennen kaikkea rakkaan tyttären seurasta.

Myö ♥

Ihana ♥

Oon tuomittuna kulkemaan, kulman taa ja seuraavaan. Kaupunki
kaunis valoissaan, on mulle varjo muusta vaan.

Sillä välin, kun me vain festaroimme, pienempi tyttö ahersi maastojuoksukisoissa Viitasaarella. Eikä sen enempää kuin ylivoimaisen voiton 3000 m:n T12-sarjassa. Olisi voittanut jopa T14-sarjankin puolella minuutilla! Tyttö on juossut koko kesän koiran kanssa ja ilman koiraa helteiden haittaamatta, ja tulos kyllä näkyykin nyt kunnossa.

Kalevin Kirmasu 2014 -voittaja. 

Paistelen täällä noita pullasia talkoita varten. Perjantaina on metsästyskämpällä piha- ja siivoustalkoot, jotta sitten seuraavalla viikolla pääsevät mehtämiehet lähtemään sorsanaloitukseen puhtaalta kämpältä. Voi että, Tarmokin pääsee taas toimeen ja työhön, ihanaa! On siitä kyllä tullut kesän aikana niin mammanpoika, että osaakohan se enää metsästääkään, hehe.

Harmaata mieltä ja iloista juhlintaa

Huhuu! Olen elossa, vaikka blogia en ole päivittänyt enkä muiden blogeja lukenut pitkään aikaan. Elämässä on ollut viime aikoina niin kova homma nimenomaan tuossa pelkässä elossa pysymisessä, että koneella olen lähinnä vain hoitanut pakollisia asioita. Jouduin aloittamaan mielialalääkkeenkin terapeutin lievän painostuksen jälkeen. Syystä, että kaikki asiat tuntuivat vuorenkorkuisilta ongelmilta, joista ei kerta kaikkiaan pääse yli. Itketti vain jatkuvasti ja koko ajan. Nyt on hieman helpompi olla, mutta minun mielestäni tämä olotila on jotenkin kovin tasainen, epätavallisen tasainen minulle. Höh. Ainane marmatus piällä, mikkää ei oo hyvä.

Meillä näyttää nyt siltä, että täytyy ruveta tekemään päätöksiä asuinpaikan suhteen. Tässä talossa emme pysty asumaan enää kovin pitkään, jos emme jotenkin ihmeen kaupalla työllisty molemmat tai ainakin toinen. Täytyy kohta pistää tönö myyntiin. Ja minä rakastan tätä kotia! Mielessäni heittäydyn lattialle mahalleni ja itken ja huudan ja potkin. En tahdo tästä kodista pois! Vaan ei ole vaihtoehtoja, lottovoittokaan tuskin on realistinen tavoite.

Terassillamme on ihana syödä aamupalaa ja muutkin ateriat saati päiväkahvit.
Itkettää ajatus tästäkin luopumisesta.

Kävi sillä tavalla, että mieheni vanhempien koti jäi tyhjilleen, kun anoppi muutti palveluasuntoon kaupunkiin ja appi joutui sairaalaan, ilmeisestikin pidemmäksi aikaa. Koko suku haluaisi, että me ostaisimme mummun ja papan talon ja muuttaisimme sinne Viitasaarelle Kumpumäkeen. Sinne, missä se Heinä-Suvanto ja Tammi-Suvanto ovat. Sillä tavalla appivanhempieni ei tarvitsisi myydä taloaan vieraalle. Siinä lähellä asuvat myös melkein kaikki mieheni sisarukset, joten sosiaalinen verkostokin olisi valmiina. Täällähän minulla ei ole minkäänlaista sosiaalista elämää, vaikka olen asunut Uuraisilla melkein 16 vuotta. Nyt näyttää jopa siltäkin, että miehelleni olisi ehkä järjestymässä työpaikka siitä n. kymmenen kilometrin päästä Keiteleeltä. Jos työpaikka hänelle tärppää, alamme varmaan tuumasta toimeen muuton puuhaamisen suhteen. Muuten siinä ei niin miettimistä olisikaan, mutta kun tuo pienempi tyttö ei halua lähteä. Isommalle tyttärelle asia on kai se ja sama, koska hän on itsekin muuttamassa maailmalle opintojen takia. Huomenna hänellä muuten ovatkin pääsykokeet Tampereella, jännää.

Meillä oli jo eilen kevätjuhlapäivä, kun Venla sai musiikkikoulun päättötodistuksen, kiitettävin arvosanoin tietysti J. Äitinikin oli juhlaa katsomassa, ja illalla kotona söimme voileipäkakkua ja muuta pientä herkkua. Päättäjäislahjaksi tytär sai harmonikkarepun, joten pystyy sitten ensi talvenakin itse roudailemaan soitintaan, kun ei ole meitä kuskareita enää maisemissa. Venlukaisen asiat menevät nyt muutenkin hyvin, kun hän sai kesätyötä koko kesäkuuksi ja sitten vielä soitonopettaja pyysi Venlaa töihin musiikkileirille! On se hienoa, että joku sentään perheestä työllistyy ;D  

Venlan viimeiset kevätjuhlasoitot  Ala-Keiteleen
musiikkiopiston opiskelijana.

Tytär päättötodistus kätösessään ja ylpeä äiti.

Ihanaa, että olette kaikki immeiset tallessa täällä blogien maailmassa. Alan nyt katsella, mitä teille mahtaa kuulua pitkästä aikaa.

Näin unta

Kiitos kaikille ihanista kommenteistanne!Ette voi kuvitella, miten paljon ne merkitsevät minulle. Tässä kun välillä tuntuu, ettei tiedä, onko oikeastaan olemassakaan, niin kommenttinne saavat tuntemaan, että olen ihan totta elossa! Jos joku lukee kirjoituksiani, niin minä siis olen kirjoittanut, eli koska kirjoitan, niin elän! Kiitos siitä teille.

Kävimme toissailtana katsomassa mieheni kanssa dokumenttielokuvan Näin unta elämästä. Oli rankka kokemus. En ollut ajatellut, että se ihan niin koville ottaisi. Itkin siellä elokuvissa jo, ja kotiin päästyämme volisin ääneen, oli niin kauhea tuska ja suru sydämessä, mikä piti purkaa kyyneliin. Elokuvassa itsemurhan tehneen läheiset ja itse itsemurhaa yrittäneet kertoivat tapahtuneesta, syistä ja seurauksista. Kymmenen vuotta sitten minun siihen astisen elämäni läheisin ihminen riisti hengen itseltään, joten osasin niin hyvin kuvitella noiden elokuvan ihmisten tunteet. Olisi hirveästi tehnyt mieli lohduttaa heitä jotenkin, elin niin mukana heidän tarinoissaan.

 Eniten dokumentissa minuun kolahti masennusta sairastavan tytön kertomus itsemurhayrityksestään. Hän oli pakannut pieneen matkalaukkuun kaikkein tärkeimmät tavaransa ja mennyt syrjäiseen puistonkolkkaan, jossa oli syönyt (”rouskuttanut”) kaikki lääkkeensä viinin kera. Kun tajunta oli jo hämärtynyt, hän oli laittanut jo sulkemansa puhelimen takaisin päälle ja soittanut poikaystävälleen.  Poikaystävä oli kuullut puhelimessa, miten tytön puhe oli jo puuroutunutta ja epäselvää. Poikaystävä yritti epätoivoisesti tiukata, missä tyttö on, jotta voisi tulla hakemaan hänet pois ja pelastaa, mutta tyttö oli sanonut, että ei kerro. Sitten hänelle oli kuitenkin tullut kirkas hetki, kun oli kuullut puhelimessa, miten poikaystävä murtui täysin epätoivossaan. Tyttö oli ajatellut, että ei kenelläkään saa olla noin paha olla ja kertoi viimeisillä voimillaan pojalle olinpaikkansa. Tyttö saatiin pelastettua. Nyt hän on toipunut masennuksesta ja sanoi ensimmäistä kertaa nauttivansa keväästä! Näkevänsä ensimmäistä kertaa uudet, puhkeavat kukkaset ja kuulevansa lintujen laulun. Tuokin tyttö muuten sanoi, että hänen masennuksensa syveni itsemurhapisteeseen sen takia, koska hän koki olevansa hyödytön ja taakkana läheisille ja yhteiskunnalle, kun ei sairautensa vuoksi kyennyt työhön!

Ei varmasti kukaan, joka päätyy itsemurhaan, halua tehdä sillä pahaa toisille. Siinä vaiheessa, kun oman hengen riistäminen on mielessä, ihmisellä on niin paha olla, ettei hän näe enää muita ihmisiä. Hän haluaa vain pahan olon ja tuskan ja epätoivon pois. Hänestä  tuntuu, että kanssaihmisten elämä vain helpottuu, jos hän poistuu tästä maailmasta. Hän ajattelee olevansa vain taakkana muille eikä näe, että joku voisi surra hänen kuolemaansa ja kaivata häntä. On aivan hirveän julmaa, että itsemurhan tehnyttä syytetään vielä kuoleman jälkeen siitä, että mitä meni tekemään läheisille. Eihän hän läheisille sitä tehnyt vaan itselleen. Mutta juuri noita kommentteja itsemurhan uhrin läheiset joutuvat kuulemaan – rankkaa kaiken surun ja itsesyytösten päälle.

Minunkin elämäni jakautuu kahteen jaksoon samoin kuin dokumentin ihmiset kertoivat: on elämä ennen siskoni kuolemaa ja elämä siskon kuoleman jälkeen. Koko maailmankuvani ja käsitykset asioista muuttuivat tuossa käännekohdassa täysin. Kun kuvaillaan, että jokin on ”tajunnan räjäyttävää”, niin minulle siskon kuolema itsemurhan kautta oli sellainen räjäytys. Monet aikaisemmin hyvinkin tärkeät asiat menettivät merkityksensä. Myös turvallisuudentunne hävisi silloin elämästäni. Huomasin, että ohhoh, on se totta, että aivan mitä tahansa voi tapahtua, kukaan ei ole välttämättä turvassa miltään. Alkuajat oli aivan pakko nukkua (siis valvoa) samassa sängyssä lasten kanssa, jotta saatoin koko ajan tarkkailla, ettei vain jompi kumpi tai kumpikin  lakkaa yht’äkkiä hengittämästä. Oli tunne, että kuolema voi iskeä heihinkin kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Itsemurhan tehneen läheisille jää syyllisyys. Kuitenkaan tuolle teolle ei enää mitään mahda, sitä ei saa pois, vaikka kuinka yrittäisi jumalan kanssa neuvotella. Eikä sitä olisi pystynyt estämään, vaikka olisi 247 ollut vahtimassa vieressä.  Omalta kohdaltani olen vuosia pohdittuani päätynyt siihen tulokseen, että kyllä, olen valitettavasti osittain syyllinen siskon itsemurhaan. Tässä ei ole kyse itsensä syyllistämisestä, on vain todettava karu totuus. Olin pienestä pitäen siskon hoidettavana ja huolehdittavana ja turvauduin häneen aina hädän hetkellä  aikuisenakin, aina. Olin vain aina sellainen minä-minä-minä, enkä kysellyt siskon vointia varmaan koskaan. Luulin, että hänellä menee hienosti. Ihmettelin toki, miten hän jaksaa ja ehtii hoitaa kaiken, mutta en kysynyt koskaan, että jaksaako hän kaiken tuon oikeasti ja todella. Pidin häntä jonain superwomanina.  En nähnyt mitään masennuksen merkkejäkään, oli varmaan itselläni aina tikku juuri sormessa tmv., mistä piti itkeä isosiskolle. Jos en olisi ollut niin sokea ja itsekäs, olisin ainakin voinut yrittää auttaa.

Tuo elokuvareissu ravisteli minut jotenkin eloon. Olen ollut aika masennuksen syövereissä ja puuduksissa niin, etten ole esimerkiksi nähnyt lainkaan unia pitkiin aikoihin. Viime yönä näin unta!: Olin Murmanskissa Venlan kanssa, en muista oliko perheestä muitakin. Olimme satamassa, joka tosin oli jonkin kanavan varressa eikä näyttänyt yhtään oikealta Murmanskin satamalta. Mutta siis Murmanskissa olimme ja nousemassa pienen jokilaivan kyytiin. Satamassa tapasimme Ville Haapasalon ja Vesa-Matti Loirin! Vesku näytti hirmuisen nuorelta ja hoikalta ja Ville oli samanlainen kauhea turake kuin tosielämässäkin. Ville kyseli minulta, että onkohan tuossa vedessä minkä verran becquerelleja ja minä olin aivan nolona, koska en tiennyt nykytilanteesta mitään ja selittelin jotain kahdenkymmenen vuoden takaisista jutuista. Juttelin myös Veskun kanssa ja olin kauhean ylpeä itsestäni, kun uskalsin hänen kanssaan jutella! Muistan siinä unessa Venlalle sanoneeni, että kuulitko, kun juttelin Vesku Loirin kanssa! Olemme nimittäin tosielämässä monet kerrat perheen kanssa nauraneet, että mitähän tapahtuisi, jos pääsisin joskus Loirin juttusille. Että luultavasti en saisi sanaa suustani vaan töllöttäisin vain silmät pyöreinä tai pyörtyä kemahtaisin. Mutta siinä unessa olin siis tosi reipas! J

Sitten vielä tosielämän mukava tapaus:  fasaanit tulivat ruokailemaan pihaamme. Tarmo meni ihan sekaisin ja oli Sulokin tohkeissaan, kun porukalla vahtivat niitä ikkunasta. Vähän huonosti näkyy noissa kuvissa ne linnut, kun on niin likainen lasi, mutta jotenkin ainakin, koettakaa saada selvää. J

Sulo ja Tarmo kyttäävät paisteja.

Komea poitsufasaani ja harmaampi naaras

Viikon aluksi heti kompurointia

Aamulla näyttelin Venlalle lattialla kyyköttäen viikonloppuna otettuja valokuvia mummolareissulta, Venla kun oli poikaystävän luona eikä matkassamme. Yht'äkkiä nilkan seutuun vihlaisi aivan älyttömästi, enkä päässyt millään ilveellä nousemaan pystyyn. Se oli kai huvittava näky, itsekin nauroin mutta samalla  huusin kivusta ja  "apua, puuro pallaa pohjaan, kun en piäse hämmentämmään sitä!" yrittäen köntätä keittiöön päin. Venla hämmenteli puurot ja samalla filmaili minua, kun olin kuulemma niin edustavan näköinen pinkkinä ja silleen J

Auuu! Huuvattaa ja naarattaa.

Tosiaan olimme siellä Savonmualla pyhänseudun äitiä auttelemassa ja hänen vaivoinaan ja ehkä vähän ilonakin, lapset ainakin. Siirillä oli paras kamunsa mukana, kun kyytiinkin nyt mahtui, Sulo jäi kotimieheksi. Arto pilkkoi äidilleni ison pinon halkoja, hän aloitti homman lauantaina ja jatkoi sitä koko sunnuntaipäivän, jotta sai tehdyksi kaikki ne himputin paksut rungot. Äitini olisi kuitenkin itse halkonut ne puut, jos Artolta olisi jäänyt homma kesken. Hän on aika kova mummo, monessakin mielessä.

Reipas halonhakkaaja ahertaa. Ja tämä on vielä
keskeneräinen pino!

Ymmärsin taas tosi hyvin sen, miksi työttömyys tuntuu minusta ihmisarvon menetykseltä. Minulle, kuten kaikille meille lapsille, on vauvasta asti tolkutettu päähän vain, että TYÖ, TYÖ, TYÖ: Elämässä tärkeintä on työnteko, vain työtätekevä ihminen on tärkeä ja ansaitsee olla maanpäällä. Jotta olisit elämän arvoinen, sinun tulee tehdä työtä koko ajan, aamusta iltaan. Ansiotyötä ehdottomasti, mutta sen ulkopuolinen vapaa-aika myös. Lepääminen on laiskuutta, joka taas on tuomittavaa ihmisten ja jonkin korkeamman voiman, "omantunnon" silmissä. Kun teet oikein kovasti työtä, saatat saada hyväksynnän ihmisarvollesi. Asiasta toiseen: äidinrakkautta on lapsuusperheessäni ollut mahdoton ansaita millään konstein,edes työnteolla, sen äiti on suoraan sanonut. Hän ei ole omien sanojensa mukaan koskaan rakastanut ketään eikä ole meistä lapsista halunnut muiden syntyvänkään kuin vanhimman poikansa.

Äitini ei hyväksy edes itseään silloin, kun joutuu pakosti hetken lepäämään työnteon välillä. Eilen hän totesi heti kahvipöytään istuuduttuaan, että kyllä on niin syyllinen olo, kun itse istuu tässä kahvilla ja toiset (= Arto) tekee töitä. Turha siinä on yrittää hänelle vakuutella, että kyllä sinulla, yli kasikymppisellä, on välillä oikeus levähtääkin. Äiti oikein korostaa aina sitä, että hän ainakin aikoo tehdä työtä niin kauan kuin kynnelle kykenee. Ja katsoo minua merkitsevästi.

Siellä Urimolla kuljeksin Tarmon kanssa "pelloilla" ja metsissä sillä välin, kun puoliso teki puuhommia. Kyllä nostalgia kaikkosi, kun tarvoin siellä metsitetyillä pelloilla ja ryteikköisessä metsässä. Kaikki on pistetty piloille. Heinäpellot ja viljavainiot kasvavat koivua ja kuusta, ja siellä missä ennen lehmät laidunsivat maaston helpoksi pikkutytön kirmailla, oli nyt heinittyneitä risukasoja, joissa sai kompastella haarojaan myöten. Nykyajan metsänhoitoa. Kotimatkalla autossa oikein innostuin haaveilemaan, mitä tekisin, jos voittaisin miljoonia lotossa: "entistäisin" lapsuusmaisemani! Raivauttaisin pellot takaisin pelloiksi ja hommaisin puolisolle leikkuupuimurin, jolla hän saisi ajella viljavainioilla (suurin haaveensa). Kunnostaisin navetan ja ottaisin pari lehmää ja hevosen ("saisinko hevosen lisäksi myös ponin?" kuului heti takapenkiltä). Kanoja tietysti myös. Rakentaisin meille talon peltojen taakse riihen luo ja perustaisin sellaisen pienimuotoisen leirikeskuksen, johon voisi kesällä, ja miksi ei talvellakin,  tulla köyhien ja työttömien perheiden lapsia Sari-tädin huomaan maalaiselämää viettämään. Kunnostaisin lammen rantaan lapsille hyvän uimapaikan. Jajajaja..... Oikein virkistyin siinä suunnitellessani. Ei kai minulta sittenkään kaikki haaveet ole vielä kadonneet.

Tässä oli pelto, nyt jotain himputin taimikkoa.
Mutta on jotain kaunistakin, hihi. 

Löysin sieltä ryteiköstä punaisia pajunkissoja. Äiti sanoi, että
nuoret pajunkissat ovat aina punaisia. Minä kun jo iloitsin,
että jotain erikoista muka löysin. Silti ihania.

Paisteltiin rannalla makkarat. Maistui.

Kovvoo hommoo tämä kevät

 Olen taas ollut halvaantunut kirjoittamisen suhteen. Kaiken kirjoittamisen, ei ainoastaan tänne. Paha olo on pakkautunut lamaannuttavaksi möykyksi sydänalaan, eikä se ole hävinnyt mihinkään kuin joskus hetkellisesti.

Hyviä uutisia on kuitenkin pikkutytön päänsäryn tiimoilta. Tai en minä tiedä, onko se mikään hyvä uutinen, että ei  särky mihinkään ole hävinnyt. Mutta neurologisissa tutkimuksissa ei löytynyt ainakaan mitään aivokasvaimeen viittaavaa. Magneettikuvaus on toukokuun lopulla vasta, nyt mennään siten, että tyttö ottaa tujun lääkkeen silloin, kun ei mitenkään kestä kipua, mutta muuten yrittää pärjäillä ilman lääkkeitä. Migreeni on nyt poissuljettu myös. Varsinaista syytä ei siis ole löytynyt, toivon, että kipu liittyisi kasvamiseen ja häippäisisi pian pois.

Olen miettinyt tätä blogiakin ja tähän kirjoittamista. Kirjoitan täällä omana itsenäni ja kuvan kera eikä minua haittaa, vaikka kaikki saavat lukea, miten hullu ja vähäjärkinen olen, mutta kun tähän liittyy muitakin ihmisiä kuin vain minä ja minä ja minä aina vaan. Tuntuu, että en pysty kirjoittamaan aroista asioista ja tunnoistani ilman, että perheeni joutuu jotenkin mukaan (=lokaan). Ei siinä mitään, jos puoliso ja lapset saisivat pelkkiä myötätuntopisteitä siitä, että joutuvat katselemaan tällaista idaria, mutta kun eihän se pelkästään niin mene. Nykymaailma on julma ja leimaa herkästi etenkin lapsia. Niinpä minulta ovat jääneet sormet näppäimistölle ilman yhdenkään sanan kirjoittamista, koska en ole jaksanut innostua arkipäivän kuulumisista ja sisäinen maailma ei ole täällä julkaisukelpoista.

Tämä kevät on vain niin pahaa aikaa minulle. Ilman maalis–huhtikuuta luulisi jopa joskus, ettei minussa mitään suurempaa vikaa päässä olekaan (HAHAHAA!). Seuraava kuva on jotenkin todella osuva, se on sellaisesta eräästä ohjekirjasesta mielenterveysongelmaisille vanhemmille. Aika näköiskuva meikäläisestä, lapsukaiset ovat mulla vain hieman isommat jo.

Kirjasen loppupäässä oleva teksti lohduttaa suuresti. Sitä niin toivon, etten olisi täysin tuhonnut läheisten elämiä enkä kaatanut kaikkea paskaa sisältäni rakkaitten kannettavaksi.

Jotain iloistakin: Löysin tässä yhtenä päivänä ihanan riemunaiheen erästä kirjaa lukiessani. Kyllä tuli sitten hyvä mieli, kun tieteilijätkin ympäri maailmaa ovat ymmärtäneet, että Sulo kuuluu olennaisena osana myös esteettisyyteen! Pieni kirjoitusvirhe on vain Jaana Venkulalle tullut, kun on pienellä kirjoittanut, mutta sattuuhan sitä paremmillekin tutkijoille J

Krooh! Tässä sitä estetiikkaa ja suloisia unia.

Seuraava Saima Harmajan runo kuvaa osuvasti sitä, miltä tuntuu Saretskasta keväällä. Muutenkin diggailen tuota Saima Harmajaa, mikä sekin lienee jokin keskenkasvuisuuden merkki.

Peipponen

Olen itkenyt lakkaamatta
läpi päivän keväisen.
Ja minun sydämeni tuska
on vuorenkorkuinen.

Mutta pieni peipponen lensi
minun ikkunani taa.
Ja se lauloi hurmaantuneena,
ja sen riemua helisi maa.

Oi Jumala! Sydämessäni
on aivan pimeää.
Ja kuitenkin peipponen lauloi.
En voi sitä ymmärtää!

Vähän ankeutta ja jotain iloistakin

Ankea mieliala jatkuu. Pikkutytön päänsärky jatkuu. Kävimme taas maanantaina koululääkärillä, joka ei sanonut sen kummempaa kuin edellisviikkoinen terveyskeskuslääkärikään. Fysikaalista hoitoa jatketaan, vaikka mitään apua siitä ei ole ollut enkä edes ymmärrä, miten maksan sen laskun, kun maksun aika tulee. Kertakäynti on 50 euroa, josta saa hakea jälkikäteen Kelalta 20 % takaisin. Tytär tekee neuvottuja jumppaliikkeitä myös kotona ja lopetti varuilta purkansyömisenkin kokonaan, kun lääkäri siitäkin kysyi. Näkö on tutkittu, hammashoitaja katsoo vielä kerran purennan huomenna, vaikka syksyllä sekin on tutkittu. Päänsärky ei vain helpota. Välillä tyttö vääntää itkua ja on aivan harmaa naamaltaan. Välillä taas ihan normaalin oloinen, mutta silti kuulemma koko ajan sattuu. On siinä elämänlaatua, kun päätä särkee monta kuukautta yhtä soittoa.

Ison tytön kanssa kävimme eilen Kaustisen musiikkilukiossa tutustumassa ja tytöllä oli pääsykoehaastattelut samalla. Hän sai täydet musiikkipisteet yhteishaun pohjaksi, hienoa. Ja teki alustavat kurssivalinnat, joihin ilokseni kuului myös venäjän kieli. Koulu vaikutti oikein kodikkaalta ja laadukkaalta, paitsi asuntola. Näimme tosin vain yhden kämpän, mutta se oli ahdas ja pimeä ja kaikkea muuta kuin kodikas.  Yhdessä pienessä huoneessa asuu kaksi oppilasta, asunnossa on kaksi huonetta eli neljä oppilasta samassa kämpässä. Pieni keittiö, jossa ei paljon kokkailemaan mahdu. Ei ihme, että rehtori kertoi koulun ovien olevan auki iltakymmeneen asti, että siellä sitten tehdään läksyt ja harrastetaan. Ei kai siellä asuntolakämpässä voi rauhassa mitään opiskella tai muutakaan. Ei asuntolapaikka sitten paljon maksakaan, 80 euroa kuukaudessa, mikä ehkä juuri ja juuri kattaa asumiskustannukset. Meidän tilanteeseen sopisi niin tosi hienosti. Mutta Venla hakee ensisijaisesti musiikkilukioon Tampereelle, ja siellä ei sitten niin halvalla pääsekään. Ei siellä ole asuntolaa, täytyisi hakea kämppä vapailta markkinoilta. Vuokrat ovat ehkä toista tasoa kuin Kaustisella…  Katsotaan, mitä tuleman pitää. Mukavinta minusta oli se, että Kaustisen opo kehui Venlan todistuksia ja sanoi, että niillä pohjilla on hyvä lähteä lukio-opintoihin, vaikka lisänä on paljon musiikkikursseja. Minusta ainakin se kuulosti siltä, että sinne kouluun olisi lapsi ainakin pääsemässä.

Yksi iloinen uutinenkin: saimme hiihtolomaksi RAY:n tukeman kylpyläloman Rauhalahteen Kuopioon! Ilmoitus myönnetystä lomasta tuli vasta viime viikolla, sillä pääsimme peruutuspaikalle. Rouva, joka ilmoitti asiasta, oli puhelimessa aivan anteeksipyytävän kuuloinen, että pääsemmekö me näin nopealla varoitusajalla lähtemään. No todellakin pääsemme! Ei meillä ole ollut mitään hiihtolomasuunnitelmia. Nyt pääsemme sitten viideksi päiväksi täysihoitoon ja kylpylään rypemään, ulkoilemaan, keilaamaan (en ole ennen keilannut), vaikka kiipeilemäänkin, Kuopioon kaupungille ja tiedä mitä muuta J.  Tarmokin lähtee mukaamme. Sulo puolestaan pääsee mummolaan hoitoon. Hieman huolestuttaa tuon Tarmon kanssa, että haukkuuko se siellä hostellihuoneessa koko ajan, jos naapurista kuuluu ääniä. Saadaan vielä häätö lomalta ekan yön jälkeen L Aina pitää miettiä jotain kauhuskenaarioita, ettei vain liian iloisesti odottaisi tuotakaan lomaa. 

"Haisee kissalta, nam."
Minä vaan lihon ja lihon... Loman jälkeen olen varmaan
vielä läskimpi  buffetpöydissä herkuttelun jälkeen.

Meinasin lopettaa tuohon kuvaan, mutta siitä lomasta sen verran vielä, että siellä on mahdollisuus mittauttaa kuntonsa, minkä aionkin tehdä. Vaikka tosiaan näyn lihovan sitä mukaa mitä enemmän harrastan liikuntaa, niin olen sitä mieltä, että kuntoni pitäisi olla aika kohdillaan. Mielenkiintoista nähdä. 

Kaikkee...

Olen ollut viime aikoina kuin halvaantunut koko tänne kirjoittamisen ja myös lukemisen suhteen. On tapahtunut joitakin ikäviä asioita, niin että olen sitten vain sulkeutunut omaan pieneen piiriini. En tosin tiedä miksi, sillä kirjoittaminen tänne ja teidän blogienne lukeminen auttaa ja helpottaa oloa. On vain ollut niin tyhjä olo ja tunne, ettei ole mitään annettavaa. Ja ettei halua ajatellakaan mitään.

Mieheltäkin meni sitten työpaikka. Eräänä kauniina aamupäivänä, kun olin juuri Tarmon kanssa hiki päässä lenkillä, soitti mies töistä ja sanoi, että heillä on puolen tunnin päästä tiedotustilaisuus ja käskettiin juuri pistää koneet seis. Firma on kuulemma mennyt konkurssiin. Siitä kahden tunnin päästä mies oli jo kotona työttömänä. Sillä tavalla päättyi hänen 26 vuoden työrupeamansa Fenestran ovitehtaalla. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta ja puskista tuli se. Kaikki työntekijät, koko henkilökunta, irtisanottiin. Tuolta tehtaalta, jossa mieheni työskenteli, potkaistiin pihalle yli 150 henkilöä. Siihen loppui haaveilu pinkistä pikkutalosta joen rannalla Kumpumäessä. Monet muutkin haaveet samoin tein.

Toinen asia, joka kalvaa ja kaivaa, on pikkutytön terveys. Hänellä on särkenyt päätä jo pitemmän aikaa ja nyt noin kuukauden ajan joka päivä aamusta iltaan. Lisäksi häneltä tulee verta nenästä harva se päivä. Nyt viikonloppuna, kun hän oli isänsä luona, oli pitänyt soittaa ambulanssi, koska verta oli tullut suihkuamalla eikä vuoto ollut tyrehtynyt millään. Ei kuitenkaan tullut sairaalareissua siitä, vaan lopulta verentulo oli saatu loppumaan.  Kahdesti Siiri on käynyt verikokeissa, joista ekoissa ei ollut mitään vikaa ja toisten tulokset saamme huomenna. Lääkäri määräsi alkuun fysioterapiaa, kun kuuli lapsen harrastavan harmonikansoittoa. Kerran on tytär siellä käynyt tähän mennessä, eikä se ainakaan vielä heti auttanut. Liikunnan tai hapenpuutteen syytä tuon päänsäryn ei ainakaan pitäisi olla, sillä tyttö ulkoilee, luistelee ja hiihtää ainakin pari tuntia joka päivä (minäkin siinä sivussa innostuin retkiluistelusta, ja koira myös). Arvaatte varmaan, mitä minä kauhulla pelkään…   No, lääkäri sanoi, ettei (muka) panttaa magneettikuvaukseen lähettämistä, mutta tutkitaan nyt muut vaihtoehdot ensin. Kyse on tietysti terveyskeskuslääkäristä. Pitäisi totta kai mennä yksityiselle, mutta kun ei kerta kaikkiaan pysty;  fysikaalinen hoitokin on tiukassa saada maksettua, vaikka Kela siitä osan korvaakin.

Tällaisen kuvan sain puhelimeeni, kun tilanne siellä iskän luona oli ohi ja verenvuoto tyrehdytetty.

Jatkamme kuitenkin tavallista elämää ja tavallisia touhuja tietenkin. Yritän tehdä opintoja, vaikka ajatukset eivät pysy kasassa. Rauhoittavaa ilmapiiriä työhuoneessani edistää tuo ”työkaveri”. Sen nukkumakori on sivupöydällä; siinä se lepäilee tai niin kuin kuvista näkyy, istuu työpöydällä tai makaa hyllyn päällä tähystämässä tielle J

Runebergin päivänä leivoin torttuja, joihin käskettiin laittaa ”paljon hilloa ja kuorrutetta”.

Eilen juotiin tietysti mitalikahvit! Leivoin pikaisesti pienen kakun, joka syötiin melkein kokonaan het' kertalaakista. Hieno suoritus se Enni Rukajärven, ja niin kivan oloinen tyttökin hän on kuin mikä!

Tässä piiperoiseni. Siirikin hieman vähemmän verissä päin ja Venlalla uusi otsis.

Peace!

 Nyt alan sitten ottaa selvää, mitä kaikille blogi-immeisille kuuluu. Toivottavasti teillä menee paremmin kuin täällä. Tai no, enhän tosin edes tiedä, miten meidän laitamme on: jos Siirillä ei ole päässä syöpää tms. ja kivut saadaan hoidettua, ei meilläkään ole mitään hätää. Talous katastrofissa, mutta se on vain aineellista.

Loppukevennys: Minutkin saatiin sitten painostuksen tuloksena ”nykyaikaan” ja hommaamaan älypuhelin. Äitikin oli juonessa mukana ja rahoitti osaksi puhelinhankinnan. Ollaan sitä niin keskittyneenä tässä kikkejä laittelemassa, hahhah! (Kikit ovat sellaisia ilmaisia viestejä.)

Huhhuh, meniköhän  nyt oikein...

Koira on aiheuttanut vakavia muutoksia

Onhan tämä työttömyys ja tarpeettomuus tietenkin ihan syvältä sieltä. Kuitenkin väitän, että tämän työttömyysjaksoni ansiosta olen saanut jopa useita vuosia lisää elinaikaa aikaisempaan verrattuna. En pelkän työttömyyden ansiosta kylläkään, vaan pääsyyllinen maata rojottaa tuossa ovenedusmatolla: oranssinvärinen suomenpystykorva nimeltään Tarmo.

Heräsin oikeastaan kunnolla huomaamaan tuon asian tänään, kun 15 asteen pakkasessa mennä hömpöttelimme metsäpolulla Tarmon kanssa. Meidän lenkkimme ovat sellaisia, että välillä, etenkin alkumatkasta, juoksemme täysillä (tai ei koira todellakaan juokse täysillä silloin, jos minä juoksen: jos olette nähneet pystykorvan menevän metsässä raketin lailla, voitte arvata, ettei siinä joku Saretska matkassa pysyisi). Sitten yhtäkkiä koiran täytyy pysähtyä kuin seinään tonkimaan ja tutkimaan ja haistelemaan jotain risukasaa tai mätästä. Siinä sitten meikä huohottaa ja odottelee ja sitten kohta taas hyökätään matkaan. Välillä saatamme hölkätä mukavasti suht’ pitkänkin pätkän rauhallisempaa vauhtia. Tällaista joka arkipäivä tunnista puoleentoista, pikkulenkkejä ei lasketa.

Pointtini on se, että vielä viime talvena ja aina niin kauan kuin muistan, olen VIHANNUT kylmyyttä. Olen INHONNUT sadetta. Olen KAMMOKSUNUT tuulta ja tuiskua. Nyt tänään tajusin, että 15 astetta pakkasta ei tunnu missään. On kivan raikas keli ja henki kulkee (mulla on astma). Ennen en lähtenyt näin ”kovalla” pakkasella ulos kuin pakon edessä, ja viimeistään takaisin sisätiloihin tullessa oli astmakohtaus päällä, jos oli jostain syystä unohtunut lääke ottaa ennen uloslähtöä. Nyt en tänäänkään muistanut sitä lääkettä ottaa, mutta kotiin tultua ei alkanut yhtään mikään pihistä eikä vinkua keuhkoissa! Minulla on kunto kohonnut!

Koko viime syksyäkin kun ajattelen, niin ei ne sateet eivätkä tuuloset lenkkeilyämme haitanneet. Aina oli mukava koiran perässä pykittää, no paitsi ei silloin ennen joulua, kun olin flunssassa ja kuumeessa. Silloin piti mennä sisulla. Mutta kaiken kaikkiaan muutos on valtava: ennen olin aivan täydellinen sohvaperuna, nyt on oikein tarve päästä ulos happea haukkaamaan ja liikkumaan! Kukaan, joka minut on tuntenut ennen Tarmon aikaa, ei varmaan voisi kuvitella tätä todeksi. Ja jos tehtäisiin jokin kunnonmittaus, niin ero entiseen olisi varmaan – öö, miljoona prosenttia.

Niin, kunto kun on parantunut, niin varmaan odotettavissa oleva elinikäkin on pidentynyt (ihan kuin muka haluaisin jotain pitkää ikää). Nyt tietenkin voi joku ihmetellä, että miten se työttömyys tähän sitten liittyy? No, kun aamu, iltapäivä- ja iltalenkit ovat hoitaneet nuo tyttöset ja mies. Kun olin vielä töissä, en juoksennellut Tarmon lenkityksissä kuin joskus vain muiden mukana. Minua ei ollut tuohon puuhaan vastuutettu ollenkaan. Niin kai se touhu olisi rutiinilla jatkunut, ellei olisi tullut tätä pakollista kotonaoloa päiväsaikaan, että joutaa koiraa kuljettelemaan J

Päivittäinen koiran kanssa liikkuminen ja seurustelu ovat tasanneet myös mielialojani, huomaan sen. Se kummasti virkistää mieltä, kun näkee, miten eläin riemuiten kirmailee ja hymy huulessa pistelee menemään tuolla pusikoissa. En ollenkaan ole päiväkausiksi enää vajonnut synkkään toivottomuuteen, kuten usein ennen kävi. Vannomatta paras, ettei niin tule käymään enää, mutta luulen ainakin, että tämä tasaisempi olotila on suurelta määrin tuon koiran aiheuttama. On aina joka päivä sellaisia hyvän olon piikkejä ja lämpimiä ailahduksia sydämessä. Tosin tietenkin Sulo saa sydämessäni aikaan ne kaikista lämpimimmät läikähdykset :D

Sellainen valmentaja mulla on täällä. Oikein fyysisen ja henkisen kunnon valmentaja samassa paketissa. Oranssissa karvaboksissa :D

Sunnuntaina oli vielä näin harmaa päivä,
tänään Tarmon turkki kimalsi kultaisena auringossa.

Säälipiparia

En uskalla enää kirjoittaa kuin pinnallisia kirjoituksia. Jos sydäntäni tänne räävin ja kerron, miten kurja on olo ja huonosti menee, se on säälipojojen kalastusta ja siksi todella naurettavaa. Joten en alennu omien sisimpien tuntojeni kerrontaan vaan lähden sisustuslinjalle. Tässä hienot risuvaloni:



Näillä yritettiin peittää tuo
Tarmon syömä nurkka.

Meidän Tarmo on pienestä asti halunnut nukkua isänsä, ei kun siis isäntänsä, sängyn alla. Nyt kun siitä on tullut iso poika, ei se meinaa enää mahtua sängyn alle, vaikka kuinka haluaa. Joka ilta on kauhea vinkuna ja haukunta, kun poitsu yrittää tunkea itseänsä sängyn reunan alle, mutta ei millään ilveellä onnistu. Sitten mieheni täytyy työntää sitä ahterista, että se pääsee määränsä päähän. Aamulla se pitää vetää pannasta sängyn alta pois. Kauhean kurjalle alkoi minusta kuulostaa ja tuntua tuo jokailtainen tuska ja vaiva, joten piti keksiä siihen helpotus: laitettiin pönkät sängynjalkojen alle. No, mitäpä sitä ei koiran takia tekisi. Jos joku oikeasti olisi minulle vaikkapa vuosi sitten sanonut, että alan pönkittämään sänkyäni koiran takia, olisin varmaan nauranut kakkaiset naurut. Ihmeellisesti on kissaihmisestä kuoriutunut myös koiratyyppi.



Sängynjalka ja pönkkä

Siinä kun eilen siivoilin ja petikamppeetkin petauspatjaa myöten pihalle heitin, löytyi petarin alta unikaverini Mario. Voi itku, se oli sinne hylätty ja unohdettu! Miten olen voinut saada unenpäästä kiinni ilman Super Marion turvallista kädenpuristusta? Outoa. Mutta nyt se on taas ihmisten ilmoilla ja vieressäni pötköttää.

Mario pitää möröt loitolla!

 

 Niin, ja eilen sain nuo eläinlapsosemme oikein samaan kuvaan! Kohta he alkavat varmaan lähentyä toisiaan. Noin henkisesti.

Huomaa: Tarmo on syönyt kaikki
mattomme riekaleiksi. 

Illalla, kun en sitten lähtenytkään sinne Pertti Kurikan nimipäivien keikalle, vaikka meinasin, juotiin rakkaani kanssa oikein kunnon saunakahvit. Katoin pöytään äitini ja isäni häälahjakseen saamansa kermakon ja sokerikon. Eivät varmana ole mitään rahallisesti arvokasta, mutta tunnearvo on minulle suuri. Ja äiti halusi ne minulle tuon tunnearvon takia antaa jo eläessään, ettei tarvitse sitten hänen kuoltuaan veljien vaimojen kanssa tapella, höh.

 

Harmaata

Sitähän tämä. Muutaman viikon olen työttömänä ollut ja nyt jo ihan puutunut jatkuvaan ahdistuneeseen oloon. On karseaa, kun koko ajan päässä vain pyörii, että miten helkutissa saa pakolliset laskut maksettua. Niitä vain lappaa koko ajan lisää, mutta rahhoo ei mistään. Tunne sellainen, että melkein menen kyyryyn kippuraan ja alan kirkua apua. Tai sänkyyn peiton alle ja toivon, että nukkuisin ajasta ikuisuuteen. Mitään kunnollista järjellistä työtä ei pysty tekemään. Olen yrittänyt vääntää opintoja eteenpäin, mutta ei tule oikein mitään. Ainoa asia, joka sujuu, on lenkkeily. Kiitos koiralle.

Aloitan jokaisen aamun kipaisemalla Tarmon kanssa kakkalenkin, n. kilsa. Päivällä käymme pitkällä metsälenkillä, kesto n. puolitoista tuntia. Löysimme viime viikolla uuden reitin, joka on sen verran rankka, että kyllä hiki irtoaa, kun kumpparit tai Kuomat jalassa sen kipottelen. Vaikka se meidän menomme on tosiaan sellaista melko repivää, kun ensin saatamme juosta reipasta vauhtia ja sitten yhtäkkiä Tarmo pysähtyy kuin seinään tönkiäkseen jotain. Lunta kun oli, se tönki kahta kertaa kauheammin ja oli tosi huvittava, kun sitten naama lumessa nosti päänsä sieltä haistelemasta. Tuo lenkkeily on asia, joka pitää minut tällä hetkellä jotenkuten järjissäni, etten täysin lukkiudu ahdistuksen kouriin. Lenkillä keskityn vain koiraan ja sen kanssa jutteluun, siinä unohtuu vähäksi aikaa muut hommelit ja huolet.

Olen mietiskellyt joutessani tätä nyky-yhteiskunnan järjettömyyttä. Sitä kun kaikkea on kehitetty niin hyväksi, että siitä on tullut pahaa. Palaan mahdollisesti tähän asiaan ja selittämään näitä mietintöjäni tarkemmin, vaikkeivät ne ketään kiinnostakaan, mutta nyt Tarmo jo ilmoittaa tuossa, että mun mentävä on. Ou jee.

Hohhoijaa

Niinpä tietysti. Näinhän tässä taas kävi. Ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa. Masentaa, ahistaa, väsyttää. Angst.

Kun oli jotain pakollista pinnisteltävää, sitä pinnisteli. Kävi hymyssä suin harjoittelemassa ja koulutuksessa. Olisi tässä kotosallakin toki vaikka mitä tekemistä, pakollistakin, mutta kun ei vaan jotenkin saa aikaiseksi. Naamakin on kuulemma koko ajan nurinpäin.

Paras paikka on viltin alla.

Terveisiä viltin alta.

Päätelmiä tästä vuodesta

Aina kun vuosi on lopuillaan, mietitään, mitä se vuosi sitten toikaan tullessaan. No, ehkä en välttämättä niin kauheasti välittäisi tuota miettiä, sillä omalla kohdallani en ole mitään aikaansaannoksia aikaan saanut. Työttömänä, kurssilla, työttömänä……

Tämän vuoden aikana olen kuitenkin saanut kokea jänniä ja ihania asioita, vaikka talous ja ”urakehitys” ovatkin menneet päin p***yä:

Työvoimapoliittisissa koulutuksissa olen tutustunut värikkäisiin ihmisiin, olen saanut jopa yhden ihan oikean ystävän! Mikä voisi olla sen ihanampaa?

Olen päässyt terapiaan. Siellä olen saanut voimaa ja tutustua itseeni. Olen saanut keinoja hallita myrskyävää mieltäni ja päässyt oikeasti taistelemaan masennusta vastaan.

Olen saanut taas yhden vuoden kasvaa perheeni kanssa. Mikään ei ole niin jännää kuin seurata jälkikasvun varttumista. Siinä pysyy väkisinkin elämässä kiinni. Ja jokapäiväinen ilo ja yllätys tänäkin vuonna on ollut se, että puoliso jaksaa rakastaa ja arvostaa minua kaikkine hulluuksineni. Toteaa vain, että eipä ole elämä ainakaan tylsää ;)

Että ei ehkä niin riemullinen vuosi mutta kasvattava kuitenkin.

Ja loppuun nostalgiapätkä  ;) Niiltä ajoilta, kun ura vielä kukoisti :D
Diggaan ihan kauheasti tuota:

http://www.youtube.com/watch?v=nLNAenKzp3E

Loppuvuotta

Harmittaa, kun on ihanan kauniin näköinen talviaamu, suorastaan idyllinen, mutta ei pysty nauttimaan siitä. Linnut iloisesti lentelevät lintulaudalle ja takaisin omenapuuhun tai pensasaitaan syömään evästä.  Kiva näky. Mutta miksi ei pysty iloitsemaan siitäkään?

Aamupalaa ottamassa

No, Saretskalla taas yhden kerran elämä hieman potkiskelee. Typerä minä harmittelee sitä, että opintojen työssäoppimisjakso menee harakoille, kun tehtävät ovat luokkaa joulukorttien jakaminen. No, muutama sata joulukorttia kun jaoin, näin muuten hirveän paljon erilaisia postilaatikoita! Onko meriitti, joka kannattaa mainita CV:ssä? Tai että olen oppinut lukemaan erityyppisiä vesimittareita? Hohhoijaa.

No, kaksi viikkoa enää työssäoppimista jäljellä, joten eiköhän tuon kestä. Vaikka toivoin kyllä pääseväni perehtymään johonkin muuhunkin kuin postinjakoon, kahvinkeittoon ja vesimittareihin. MUTTA: pääsin niihin kirjoittajaopintoihin yliopistolle, joten sellaista uutta kivaa haastetta on kuitenkin luvassa ensi vuodeksi, jee. Rakkaanikin muuten lomautettiin työpaikastaan, joten meillä on sitten täällä jonkin aikaa pari työtöntä lorvailijaa kotona. Tosin mieheni ei ole mikään lorvailija eikä masentuja kuten minä, vaan varmaan osaa ottaa lomautusjakson ihan loman kannalta. Onhan hänellä sentään sen jälkeen vielä työpaikka, mihin palata.

Olen ollut huomaavinani, että yksi toinenkin otus minun lisäkseni tässä huushollissa on masentunut: Sulo ei oikein syö mitään ja on pitkästyneen näköinen. Olen miettinyt, että täytyy varmaan ottaa hänelle kissakaveri. Niin että jos tiedätte jossain kissanpentuja olevan, ilmoitelkaa. Jos saan rakkaani ylipuhuttua, voisimme ottaa toisen poikakissanpojan. Nimi olisi sitten Saku.

Voi, olenko minä yksinäinen?

 

Pihalta voimia keräämässä

Tuntui tulevan (taas kerran) viimeinen naula arkkuun, kun joku päivä sitten sähköpostiin pätkähti ilmoitus, etten taaskaan ole tullut valituksi erääseen tehtävään, johon toiveikkaana hain. Toiveikkaana siksi, että minulla oli vaadittava kielitaito ja alaa sivuavaa kokemustakin. Mutta ”painotimme maahanmuuttajien parissa tehdystä työstä kertynyttä kokemusta”. Jep. Silloin Saretskaa vietiin taas syviin vesiin. Moneen päivään en jaksanut tehdä mitään, nukuin vain. Yöunet n. 15 tuntia ja parit päikkärit päälle. Onneksi lapset ovat olleet reissuillaan, etteivät ole joutuneet tätä vätystä katselemaan. Ajattelin, että tästä ei enää nousta.

Tässäpä sitä taas ollaan ja blogia kirjoitellaan. Mielialan suunta on ollut tänään ylöspäin, kiitos rakkaan puolison, joka lempeästi patisti minut puutarhahommien pariin. Sain tehdyksi kasvimaan suurin piirtein loppuun, se projekti kun oli jäänyt vähän vaiheeseen. Jospa tässä alkaisi taas tulla mieleen jotain iloisempia ajatuksia kuin että ”tulisi kuolema ja korjaisi”.

Sulo auttaa Saretskaa niin puutarhahommissa kuin
 mielenterveydenkin kysymyksissä. Joka alan asiantuntija <3

Otin taas jokavuotiseen tapaani kuvan kauniista, vanhasta omppupuustamme. Se on aina niin upea ja pörisevä tähän aikaan kesästä. Nyt jo tosin kukat varisevat, on kuin sataisi ensilunta. Sitä odotellessa, heh.

Vähän asennetta

Ei ole viime päivinä ollut jaksua kirjoittaa tänne mitään, mutta NYT OTAN ITSEÄNI NISKASTA KIINNI. Tajusin nimittäin vihdoin, että kaikkien meidän työttömien ja onnettomien ja masentuneiden ongelmat ratkeaisivat melko pikaisesti ja helposti, jos vain älyäisimme kuunnella ja noudattaa itseämme viisaampien neuvoja. Ehdottomasti siis pitää jakaa tämä valaistumisen kokemus.

Minä kun olen työttömänä, olen saanut huomaavaisilta lähimmäisiltä monta kertaa kullanarvoisen neuvon: ”Lopeta valittaminen. Menisit töihin!” Voi himputti, miten minä tyhmä en ole ymmärtänyt, että sillähän tämä työttömyys tietysti ratkeaa! Kaikki on vain itsestäni kiinni, ja sama koskee tietenkin kaikkia muitakin työttömiä. Mennään vain töihin ja sillä sipuli.

Masentuneelle paras lääke on neuvo: ”Ota ittees niskasta kiinni ja ryhdistäydy!” Miten voi joku olla niin tyhmä, että vielä rämpii murheen alhossa itsemurhan partaalla pääsemättä juuri sängystä ylös, yrittää ehkä käydä terapiassa ja syö vieläpä jotain nappeja, kun voisi vain yksinkertaisesti ottaa itseänsä niskasta kiinni ja piristyä? Hämmästyttävää.

Kaikenlainen kiusaaminenkin kouluissa ja työpaikoilla loppuisi tyystin, jos vain nuo typerät kiusatut ottaisivat ajattelevaisten immeisten neuvoista onkeensa. Heitähän usein kehotetaan katsomaan peiliin, että kun ovatkin jotenkin niin erilaisia. Muuttaisivat itsensä sellaisiksi, ettei heitä kiusattaisi!

Ei se ole ihme, että Suomi on maailman toiseksi onnellisin maa, täältä kun löytyy niin paljon noita viisaita ja ymmärtäväisiä ihmisiä, joilla on hyviä neuvoja jakaa meille muillekin, ei niin onnellisille. Olisimme aivan ehdottomasti ja ylivoimaisesti maailman onnellisin kansa, jos me loput onnettomat osipohvit vain lopettaisimme turhan valittamisen, ottaisimme neuvoista vaarin ja mikä tärkeintä, suhtautuisimme asioihin POSITIIVISESTI.

No, joka tapauksessa: Sulo on poikakissa.