Yksi ahdistus vähemmän

Osasin! Paikkasin tyttären farkut, jopa kahdesta kohtaa. Toivottavasti kelpaavat, sillä paikkaus kyllä todellakin näkyy. Joka reiän takia ei ole varaa heittää vaatetta menemään eikä se olisi ekologistakaan, joten yritän nyt tässä joutessani elvyttää käsityötaitojani. Hommasin jopa mekkokankaankin ja ehkäpä senkin tiimoilta vielä tänne raporttia rapsahtaa. Joskus.

Ahdistuneena olen kuunnellut lapsen kesäsuunnitelmia: festareille pitäisi päästä ja sun muuta. Itkua olen suurin piirtein itsekseni vääntänyt, kun en ole raaskinut sanoa, etten pysty rahoittamaan kesämenoja enkä viemään mihinkään reissuille. Mutta tytärpä onnistuikin hankkimaan itselleen työpaikan! Hän kävi jo tammikuussa kysymässä ja oli eilen ensimmäistä iltaa paikallisen liikennöitsijän talleilla linja-autoja siivoamassa. Palkkakin on ihan hyvä, parempi kuin minimi, mikä olisi pakko maksaa. Töitä on muutama tunti viikossa, mutta kummasti siitä taskurahaa kertyy, kun verojakaan ei koululaiselta vielä mene. Ja ainakin kesän alussa työtunteja riittää ihan reilustikin kuulemma. Olen sekä iloinen että helpottunut ja myös ylpeä 13-vuotiaastani. Kyllähän tuo totesi, että tietää töitä tekevänsä, kun siellä autoja putsaa, hiki päässä oli luutun ja imurin kanssa huhkinut. Nyt kun on työpaikka ja palkkaa tiedossa, voi sitten oikeasti suunnitellakin Provinssiin menoa. Luvan olen jo myöntänyt, koska viime kesän reissukin meni hienosti isosiskon luotettavassa huomassa.

Huomaan nakertavani kynsiäni

Huomaan sormieni hakeutuvan suuhuni. Hermot ovat niin kireällä, että vinkuu. Tällä viikolla olen joka aamuyö herännyt siihen, että maha on kuralla ja täytyy hypätä äkkiä ylös ja juosta p**lle. Sitten valvon siihen saakka, kun kello soi. Ilmeisesti elämäni on todella helppoa, sillä tämä hermojen menetys johtuu Micran-romusta.

Micra ei tullut kuntoon kyläsepällä. Otin sitten (ex-puolison) neuvosta vaarin ja vein auton merkkikorjaamoon. Sitä ennen alkuviikon köröttelin töihin, vaikka aiheutin välillä kaupungissa liikenneraivoa tökötellessäni risteyksissä ja liikennevaloista lähtiessä. Punaisissa valoissa odotellessani syke nousi huimiin lukemiin, kun jännitin, pääsenkö valojen vaihtuessa sujuvasti lähtemään vai hyytyykö rottelo heti lähdössä. Päästyäni lopulta työpaikan parkkipaikalle verenpaineeni oli niin korkealla, etten kuullut muuta kuin suhinaa korvissani. No, selvisin työviikosta ja eilisaamuna vein helpottuneena Micran siis korjaamolle. Siellä korjaamonmies ihanan luotettavasti sanoi heidän korjaavan autoni tuossa tuokiossa: ”Jäätkö odottamaan?” En tietenkään voinut jäädä, vaan sanoin hakevani auton töiden jälkeen ja kävelin siitä sen kolmisen kilometriä työmaalle. He lupasivat ilmoittaa, kun auto on valmis. No, ei kuulunut ilmoitusta. Lopulta, kun alkoi jo olla aika lähteä talsimaan töistä korjaamolle päin, että ehtisin ennen sulkemisaikaa, soitin sinne varuilta. Asia nyt olikin sitten niin, että vikaa ei ollut löytynyt. Laskua erinäisten osien vaihdosta oli jo syntynyt 180 euroa, mutta ei toimi. Micra jäi siis sinne, minä tulin bussilla Uuraisille. Mitähän tästä seuraa? Ei siinä muuta, mutta minulta loppuvat rahat. En pysty maksamaan kallista remonttia. Lapsella alkavat ensi viikolla soitto- ja lauluharrastukset, joihin pitäisi päästä kolmena iltana viikossa. Tunnit ovat Äänekoskella, jonne on matkaa 25 km eikä julkista liikennettä. Minulla alkavat syyskuun alussa klo 18:aan työpäivät, jolloin linja-autolla pääsee kotiin klo 22. Puren täällä kynsiä ja hikoilen.

Auttamisesta

Aloitin harjoittelun Saarijärvellä, jonne seutulippu meiltä maksaisi  137 euroa eli mansikoita meikäläiselle työmarkkinatukilaiselle. Samalla kylällä ja kylätiellä asuva ja Saarijärvellä töissä käyvä henkilö kuitenkin otti minut kimppakyytiinsä eikä ainakaan vielä halunnut rahasta edes keskustellakaan. Tietää varmaan taloudellisen tilanteeni,  itse hän on johtavassa asemassa hyväpalkkaisessa työssä. Oikeasti hyväsydäminen ja auttavainen ihminen.

Toisaalla: Facebookissa eräs ihminen tiedotti julkisesti, kuinka oli kuljettanut ulkopaikkakuntalaisen bussipysäkiltä matkahuollon pihaan (300 m), jotta tämä ehtisi bussiin. ”Tein päivän hyvän työn.”

Tuo naapurini, joka hyvää hyvyyttään kuskaa minua ja jaksaa puolitoista kuukautta aamuin illoin joka päivä kuunnella hölmöjä juttujani, ei mainosta sitä missään, tekee vain tuon hyvän työnsä ihan hiljakseen vain. Toisia ovat he, jotka aina muistavat korostaa omaa hyvyyttään muille. Sitten noita itsensä korostajia pidetään niin upeina ihmisinä. Menikö kaikki oikein?

Vaikka en uskovainen olekaan, niin jotenkin tulee mieleeni jonkun suuren opettajan aikoinaan neuvoneen, että kun annat almun köyhälle, niin älköön toinen käsi tietäkö siitä, mitä toinen käsi teki. Menipä paatokselliseksi. Mutta ajatukseni, jonka tässä halusin ilmaista oli, että tässä yhteiskunnassa esillä ja julkisuudessa ovat he, jotka jaksavat omaa erinomaisuuttaan aina mainostaa. Oikeat elämän sankarit eivät missään näy. Paitsi kanssaihmistensä sydämissä.

 

Kiitos! :)
 

 

 

Liian helpoksi meni

Sain nyt sitten sen taloushallinnon harjoittelupaikan. Tietenkään täällä Uuraisilla ei ole mitään sellaisia paikkoja (no ehkä kunnanvirasto, mutta sinne ei minua saa kirveelläkään), ja loppujen lopuksi paikka löytyi eräästä isännöintitoimistosta Saarijärveltä. Tulihan siinä sitten ihmetystä ja mutkia matkaan, kun aloin katsella kulkuyhteyksiä: Meiltähän on lyhyempi matka Saarijärvelle kuin Jyväskylään. Ajattelin, että Uuraisten ja Saarijärven välille siis seutulippu maksaa korkeintaan saman verran kuin Jyväskylään, 115 €. Hohoo! Sellaista lippuapa ei ole olemassakaan! Täytyisi ostaa sen vyöhykkeen lippu, joka kattaa seudun Jyväskylästä Saarijärvelle, jotta pääsisi kulkemaan siitä puolesta välistä Saarijärven suuntaan: 137 €! On aika suolainen hinta maksaa harjoittelustaan, josta ei mitään palkkaa itse saa.

Mutta nytpä täytyy kehua naapuriaan: Satuin tietämään, että eräs rouva täältä Mansikkamäestä käy Saarijärvellä töissä ja kysyin häneltä kimppakyytiä. Tosin hän on johtavassa asemassa, joten työaikansa eivät ole niin säännölliset kahdeksasta neljään kuin minun harjoittelussani, mutta hän lupasi ottaa minut kimppakyytiin aina, kun vain voi. Jippii! Korvaan hänelle bensoja ja hän saa minusta NIIN kivan matkaseuralaisen (juupa juu).

Sitä minä vain itsessäni ihmettelin, että kun vihdoin olin saanut sen harjoittelupaikan ja olin marssimassa kyseisestä isännöintitoimistosta parkkipaikalle, minulla ei ollut yhtään iloinen vaan tyhjä olo. Onko tässä jo pää ja elimistö niin tottuneet ainaiseen stressiin jostain vaikeuksista, että ei osaa olla, jos ei koko ajan angstaa tai ole stressistä hulluuden partaalla?

Tein tässä muuten yhden vöyhötyksen, jota olen miettinyt varmaan pari vuotta, mutta päättänyt siirtää sen siihen hamaan tulevaisuuteen, kun on töitä ja rahaa harrastaa mokomia vöyhötyksiä: otin tatuoinnin. Koska en taida työllistyä kuuna kullan valkeana, niin menköön viimeisetkin siemenperunat, heh. Alun perin ajattelin sitä Sulon kuva -tatskaa, mutta sitten yht’äkkiä tajusin, mikä se minun kuvani olisi: tietenkin ankh, elämän avain! Minustahan tuli Egypti-fani kerrasta, kun näin pyramidit, ja hyvähän se on olla tuo avain matkassa, että pääsee sitten kissojen taivaaseen. Kotiavaimissakin minulla on avaimenperänä pikku ja isompi ankh.

Niin että viidenkympin villityksessä tässä varmaan jo ollaan.

Tässä se tekeytyy...

 

Lopputulos. Nyt hihattomia toppeja hommaamaan! :D

Miinuksen puolella

 Ostin eilen tyttärelle farkut. Vingutin visaa, koska pankkitilillänihän ei koskaan ole rahaa. Mietintää aiheuttaakin juuri tämä visalla ostelu: loppuhan siihenkin jossain vaiheessa tulee. Olen tässä koko ajan ajatellut, että mitäpä tuosta: kun pääsen töihin, alan sitten maksella luottokorttilaskut ja luotolliset pankkitilit pois. Nyt vain valitettavasti näyttää, että töistä ei ole tietoakaan. Huhhuh. Mitäpä muuta tähän tilanteeseen voi sanoa? Pää pensaaseen vaan.

Se on vielä yllättävämpää, että taitaa harjoittelupaikan saaminen olla aivan yhtä kiven alla kuin palkkatöihin pääsy. Kahden viikon kuluttua pitäisi olla harjoittelupaikassa, mutta kukaan ei ole ottanut minua! Lähimpänä oli Jyväskylän sinfonia, kiitos Emma Anttilalle, joka kuulemma olisi ottanut minut ihan taustanikin takia, mutta kun siellä on jo harjoittelija. Olen lähettänyt ainakin 50 hakemusta, mutta kukaan ei huoli. Eipä YHTÄÄN ole stressiä tästä.

Rakkaani sanoikin jo minulle, että älä, pliis, enää mene noihin koulutuksiin, joissa täytyy etsiä harjoittelupaikka. Koko perhe joutuu kärsimään tästä minun angstaamisestani. Ja entäs jos en saa sitä paikkaa? En tiedä, varmaan karenssia kolme kuukautta.

No, onko mitään myönteistä? No juu, leivoin juustokakun isänpäiväksi: rrrakastan juustokakkua! Ja isukiltahan ei kysytä…

Aamupalaa rakkaalleni isänpäivänä. No, vaikka
hän ei minun isäni olekaan (mun isä on taivaassa).

 

Sopeutumista

Luin tässä hiljakkoin jostain, että kun olosuhteet pikkuhiljaa kurjistuvat, niihin tottuu ja sopeutuu aivan kuin huomaamattaan. Taloudellinen tilanteeni on tosiaan viime vuosina ja viime aikoina portaittain huonontunut ja huonontunut koko ajan. Kun olin työelämässä, menot ja tulot olivat ihan ookoo hanskassa. En nyt missään hyvin palkatussa hommassa ollut, mutta pärjäiltiin ja joskus saatettiin vaikka käydä reissussakin ja lapset saivat jotain kivaa. Ansiosidonnaisella työttömyysturvalla piti jonkin verran tinkiä menoista, mutta herkkuruokiakin silloin tällöin tehtiin ja pieniä reissuja. Nyt työmarkkinatuella rahat eivät riitä edes laskujen maksuun, vaan elämä on koko ajan velan puolella rahallisesti. Pelko jäytää sisuskaluja, kun ajattelee kohta postilaatikkoon tipahtavia lasten musiikkiopistomaksuja ja vesi-, lämpö-, sähkö-, vakuutus- ja niin poispäin laskuja. Ruokalista koostuu (onneksi oman maan) potuista ja makkarasta lähinnä. Olen alkanut aamuöisin heräillä möykky rinnassa: huoli pärjäämisestämme valvottaa. Niin että en nyt välttämättä ole oikein tottunut ja sopeutunut tähän köyhyyteen, mutta pakko on kuitenkin senkin kanssa elää. Pitää nyt kuitenkin koputtaa puuta ja kiittää mielessään, että ollaan kaikki suunnilleen terveitä: lääke- ja sairaalamenoja tästä nyt vielä puuttuisikin.

Kuitenkin viime viikonloppuna kävin oikein bailaamassa. Käytiin tyttären kanssa Lutakko liekeissä -punkfestareilla. Tyttö stailasi minut teemaan sopivasti. Minusta tuli tosi hieno! Tuon näköisenä jos menisi seuraavaan työpaikkahaastatteluun, irtoaisikohan paikka paremmin kuin tällä tätilookilla? Jos nyt joskus se seuraava haastattelu tulisi.

 

Punkkari-Saretska

 

Yksi silmä

Eilen tuli radiosta ohjelma, jossa keskusteltiin lasten harrastuksista, mahdollisuuksista harrastaa ja syrjäytymisestä. Melkein kaikki harrastuksethan ovat nykyisin tosi kalliita, eikä joka perheessä sitä rahhoo tosiaankaan ole. Kuuntelin lähetystä puolella korvalla, kunnes ohjelmaan soitti eräs täydellinen iskä, jolla oli varma ja oikea mielipide harrastamisasiasta. Hän paukautti heti alkuunsa totuutena, että jos vain tosissaan jotain haluaa, niin sitähän sitten mennään ja tehdään vaikka läpi harmaan kiven. Hänkin oli (nyt jo eläkkeellä) VAIN teknikko ja raakaa työtä koko ikänsä tehnyt, mutta lapset vietiin harrastamaan lentopalloa ja pelasivat isoiksi asti. Oikein hyvin menestyivätkin hyö siinä. Häneltä meni lasten harrastuksen piikkiin laskelmiensa mukaan 20 000 markkaa vuodessa, mutta kun ”meillä palloteltiin eikä pulloteltu”, niin sen takia homma hoitui ja rahat riittivät. Ja päälle itsetyytyväinen naurahdus. Minulla meni tuossa vaiheessa ratska kiinni, en pystynyt enkä kyennyt enempää kuuntelemaan.

Voi itku ja pyhä sylvi, mistä noita itsetyytyväisiä, kaikkitietäviä, yksisilmäisiä ääliöitä oikein piisaa? Missä pehmotynnyrissä jotkut oikein kasvavat? Jos henkilö on niinkin aikuinen kuin eläkeiässä, luulisi hänen jo tietävän ja nähneen, että ei tosiaankaan köyhä perhe ota muutamaa tonnia ylimääräistä rahaa lasten tai kenenkään harrastuksiin pelkällä tahdonvoimalla. Siinä ei auta ”pullottelematta” oleminen, jos rahat riittävät juuri ja juuri lasten ruokkimiseen ja vaatteisiin. Mutta ei auta kyseisenlaiselle besserwisserille alkaa edes rautalangasta vääntää karua totuutta, kaikkihan on hänen mielestään ihan vain itsestä kiinni. Nämä kaikkitietävät hyvien neuvojen jakelijat ovat juuri niitä, joista tuolla aikaisemminkin kirjoittelin: työttömän elämä korjaantuu, kun menee vain töihin ja lopettaa laiskottelun, masennus paranee, kun ottaa itseään niskasta kiinni ja piristyy. Tämä oli taas uusi huippujuttu: rahaa harrastamiseen piisaa tonnikaupalla, kun vain oikein kovasti haluaa! Voi *#¤! Pitääpä ihan yrittää tuota keinoa. Minä tahdon oikein kovasti lottovoittoa, tahdon, tahdon, tahdon!!!!  Varmasti tärppää ensi lauantaina.

Nousi muuten silmieni eteen tuosta radiotyypistä sellainen elävä mielikuva, että varmaan se ukko jahtasi risun kanssa lapsiaan ja nuoriaan sinne lentiskentälle. Iskän kunnianhimoa tyydyttämään.

"Harrastuksemme" Sulo-poikakissa yritti auttaa valitsemalla meille
lottonumerot. Ei siltikään voitettu, kumma kyllä.