31.3.2014

Viikon aluksi heti kompurointia

Aamulla näyttelin Venlalle lattialla kyyköttäen viikonloppuna otettuja valokuvia mummolareissulta, Venla kun oli poikaystävän luona eikä matkassamme. Yht'äkkiä nilkan seutuun vihlaisi aivan älyttömästi, enkä päässyt millään ilveellä nousemaan pystyyn. Se oli kai huvittava näky, itsekin nauroin mutta samalla  huusin kivusta ja  "apua, puuro pallaa pohjaan, kun en piäse hämmentämmään sitä!" yrittäen köntätä keittiöön päin. Venla hämmenteli puurot ja samalla filmaili minua, kun olin kuulemma niin edustavan näköinen pinkkinä ja silleen J

Auuu! Huuvattaa ja naarattaa.
Tosiaan olimme siellä Savonmualla pyhänseudun äitiä auttelemassa ja hänen vaivoinaan ja ehkä vähän ilonakin, lapset ainakin. Siirillä oli paras kamunsa mukana, kun kyytiinkin nyt mahtui, Sulo jäi kotimieheksi. Arto pilkkoi äidilleni ison pinon halkoja, hän aloitti homman lauantaina ja jatkoi sitä koko sunnuntaipäivän, jotta sai tehdyksi kaikki ne himputin paksut rungot. Äitini olisi kuitenkin itse halkonut ne puut, jos Artolta olisi jäänyt homma kesken. Hän on aika kova mummo, monessakin mielessä.

Reipas halonhakkaaja ahertaa. Ja tämä on vielä
keskeneräinen pino!
Ymmärsin taas tosi hyvin sen, miksi työttömyys tuntuu minusta ihmisarvon menetykseltä. Minulle, kuten kaikille meille lapsille, on vauvasta asti tolkutettu päähän vain, että TYÖ, TYÖ, TYÖ: Elämässä tärkeintä on työnteko, vain työtätekevä ihminen on tärkeä ja ansaitsee olla maanpäällä. Jotta olisit elämän arvoinen, sinun tulee tehdä työtä koko ajan, aamusta iltaan. Ansiotyötä ehdottomasti, mutta sen ulkopuolinen vapaa-aika myös. Lepääminen on laiskuutta, joka taas on tuomittavaa ihmisten ja jonkin korkeamman voiman, "omantunnon" silmissä. Kun teet oikein kovasti työtä, saatat saada hyväksynnän ihmisarvollesi. Asiasta toiseen: äidinrakkautta on lapsuusperheessäni ollut mahdoton ansaita millään konstein,edes työnteolla, sen äiti on suoraan sanonut. Hän ei ole omien sanojensa mukaan koskaan rakastanut ketään eikä ole meistä lapsista halunnut muiden syntyvänkään kuin vanhimman poikansa.

Äitini ei hyväksy edes itseään silloin, kun joutuu pakosti hetken lepäämään työnteon välillä. Eilen hän totesi heti kahvipöytään istuuduttuaan, että kyllä on niin syyllinen olo, kun itse istuu tässä kahvilla ja toiset (= Arto) tekee töitä. Turha siinä on yrittää hänelle vakuutella, että kyllä sinulla, yli kasikymppisellä, on välillä oikeus levähtääkin. Äiti oikein korostaa aina sitä, että hän ainakin aikoo tehdä työtä niin kauan kuin kynnelle kykenee. Ja katsoo minua merkitsevästi.

Siellä Urimolla kuljeksin Tarmon kanssa "pelloilla" ja metsissä sillä välin, kun puoliso teki puuhommia. Kyllä nostalgia kaikkosi, kun tarvoin siellä metsitetyillä pelloilla ja ryteikköisessä metsässä. Kaikki on pistetty piloille. Heinäpellot ja viljavainiot kasvavat koivua ja kuusta, ja siellä missä ennen lehmät laidunsivat maaston helpoksi pikkutytön kirmailla, oli nyt heinittyneitä risukasoja, joissa sai kompastella haarojaan myöten. Nykyajan metsänhoitoa. Kotimatkalla autossa oikein innostuin haaveilemaan, mitä tekisin, jos voittaisin miljoonia lotossa: "entistäisin" lapsuusmaisemani! Raivauttaisin pellot takaisin pelloiksi ja hommaisin puolisolle leikkuupuimurin, jolla hän saisi ajella viljavainioilla (suurin haaveensa). Kunnostaisin navetan ja ottaisin pari lehmää ja hevosen ("saisinko hevosen lisäksi myös ponin?" kuului heti takapenkiltä). Kanoja tietysti myös. Rakentaisin meille talon peltojen taakse riihen luo ja perustaisin sellaisen pienimuotoisen leirikeskuksen, johon voisi kesällä, ja miksi ei talvellakin,  tulla köyhien ja työttömien perheiden lapsia Sari-tädin huomaan maalaiselämää viettämään. Kunnostaisin lammen rantaan lapsille hyvän uimapaikan. Jajajaja..... Oikein virkistyin siinä suunnitellessani. Ei kai minulta sittenkään kaikki haaveet ole vielä kadonneet.

Tässä oli pelto, nyt jotain himputin taimikkoa.
Mutta on jotain kaunistakin, hihi. 

Löysin sieltä ryteiköstä punaisia pajunkissoja. Äiti sanoi, että
nuoret pajunkissat ovat aina punaisia. Minä kun jo iloitsin,
että jotain erikoista muka löysin. Silti ihania.

Paisteltiin rannalla makkarat. Maistui.

25.3.2014

Kovvoo hommoo tämä kevät

 Olen taas ollut halvaantunut kirjoittamisen suhteen. Kaiken kirjoittamisen, ei ainoastaan tänne. Paha olo on pakkautunut lamaannuttavaksi möykyksi sydänalaan, eikä se ole hävinnyt mihinkään kuin joskus hetkellisesti.

Hyviä uutisia on kuitenkin pikkutytön päänsäryn tiimoilta. Tai en minä tiedä, onko se mikään hyvä uutinen, että ei  särky mihinkään ole hävinnyt. Mutta neurologisissa tutkimuksissa ei löytynyt ainakaan mitään aivokasvaimeen viittaavaa. Magneettikuvaus on toukokuun lopulla vasta, nyt mennään siten, että tyttö ottaa tujun lääkkeen silloin, kun ei mitenkään kestä kipua, mutta muuten yrittää pärjäillä ilman lääkkeitä. Migreeni on nyt poissuljettu myös. Varsinaista syytä ei siis ole löytynyt, toivon, että kipu liittyisi kasvamiseen ja häippäisisi pian pois.

Olen miettinyt tätä blogiakin ja tähän kirjoittamista. Kirjoitan täällä omana itsenäni ja kuvan kera eikä minua haittaa, vaikka kaikki saavat lukea, miten hullu ja vähäjärkinen olen, mutta kun tähän liittyy muitakin ihmisiä kuin vain minä ja minä ja minä aina vaan. Tuntuu, että en pysty kirjoittamaan aroista asioista ja tunnoistani ilman, että perheeni joutuu jotenkin mukaan (=lokaan). Ei siinä mitään, jos puoliso ja lapset saisivat pelkkiä myötätuntopisteitä siitä, että joutuvat katselemaan tällaista idaria, mutta kun eihän se pelkästään niin mene. Nykymaailma on julma ja leimaa herkästi etenkin lapsia. Niinpä minulta ovat jääneet sormet näppäimistölle ilman yhdenkään sanan kirjoittamista, koska en ole jaksanut innostua arkipäivän kuulumisista ja sisäinen maailma ei ole täällä julkaisukelpoista.

Tämä kevät on vain niin pahaa aikaa minulle. Ilman maalis–huhtikuuta luulisi jopa joskus, ettei minussa mitään suurempaa vikaa päässä olekaan (HAHAHAA!). Seuraava kuva on jotenkin todella osuva, se on sellaisesta eräästä ohjekirjasesta mielenterveysongelmaisille vanhemmille. Aika näköiskuva meikäläisestä, lapsukaiset ovat mulla vain hieman isommat jo.


Kirjasen loppupäässä oleva teksti lohduttaa suuresti. Sitä niin toivon, etten olisi täysin tuhonnut läheisten elämiä enkä kaatanut kaikkea paskaa sisältäni rakkaitten kannettavaksi.


Jotain iloistakin: Löysin tässä yhtenä päivänä ihanan riemunaiheen erästä kirjaa lukiessani. Kyllä tuli sitten hyvä mieli, kun tieteilijätkin ympäri maailmaa ovat ymmärtäneet, että Sulo kuuluu olennaisena osana myös esteettisyyteen! Pieni kirjoitusvirhe on vain Jaana Venkulalle tullut, kun on pienellä kirjoittanut, mutta sattuuhan sitä paremmillekin tutkijoille J



Krooh! Tässä sitä estetiikkaa ja suloisia unia.

Seuraava Saima Harmajan runo kuvaa osuvasti sitä, miltä tuntuu Saretskasta keväällä. Muutenkin diggailen tuota Saima Harmajaa, mikä sekin lienee jokin keskenkasvuisuuden merkki.

Peipponen

Olen itkenyt lakkaamatta
läpi päivän keväisen.
Ja minun sydämeni tuska
on vuorenkorkuinen.

Mutta pieni peipponen lensi
minun ikkunani taa.
Ja se lauloi hurmaantuneena,
ja sen riemua helisi maa.

Oi Jumala! Sydämessäni
on aivan pimeää.
Ja kuitenkin peipponen lauloi.
En voi sitä ymmärtää!

10.3.2014

Elämää suuremmat ongelmani

On tämä elämäni tosiaan säälittävä ja pieni, sen huomaa taas. Minulle, jos kenelle, voi aivan reilusti tokaista, että ”hanki elämä”, ja on siinä ihan oikeassa.

Tuli elämää suurempi ongelma tänään yhdestä pyykinpesusta. Olin nostelemassa koneesta puhtaita vaatteita kuivumaan ja kuinka ollakaan, kaikki vaatteet olivat sitten kivasti nenäliinasilpussa ja -nöyhdässä. So what? Ei muuten mitään so what, vaan minulla kertakaikkisesti ryöpsähti yli äyräiden. Kuuma raivo, pettymys ja turhautuminen vyöryivät sisimpääni ja nostivat epätoivon kyyneleet silmiini. Onneksi muita perheenjäseniä ei ollut kotosalla, sillä siinä tapauksessa perhe olisi saanut varmastikin yllättävän ja kiihkoisan huutomyrskyn päällensä. Tiedän, aivan kohtuuton reaktio pikkuasiaan, mutta minulle tuo taskuun unohtunut nenäliina edusti välinpitämättömyyttä, kunnioituksen puutetta ja töideni halveksuntaa. Kun kerran oleskelen vain tässä kotosalla kaiket päivät, niin jotenkin se vain on mennyt siihen, että hoidan käytännössä kaikki kodin askareet. Varmaan perhe on ihan tottunut siihen ja pitää automaattina, että hommat tekeytyvät. Niin siinä pyykkikoneen ääressä sitten hyökyi mieleeni, että voi *&¤#!!!!!, jos minä aina kaikkien pyykit pesen, viikkaan ja jakelen kauniissa pinoissa puhtaina omistajilleen, niin SEN VERRAN VOISI ITSE KUKIN HUOLEHTIA, ETTÄ TARKISTAA NE TASKUNSA EDES!!!!!


Että voi,voi Saretskaa, kun sillä on hankalaa tämä elämä! Nyt tekee mieli laittaa tähän vielä oikein ruma kuva itsestään. Josta näkyisi, miten typerä ja pikkumainen (v****mainen) Saretskan keskenkasvuinen sielu on.

Oikein aikuismaisuutta kerrakseen

6.3.2014

Lomilta tultu ja silleen

Ihan kuin tässä muuta olisi yleensäkään kuin ”lomalla”. Pitkäaikaistyöttömän elämähän on yhtä lommoo vuan, eikö L Miehelläni sentään vielä huuli lävähtää tästä työttömyydestäkin, hän siellä Rauhalahdessa tokaisi kerran, että kyllä tässä lomassa on sitten ihana asia, että ei tule ainakaan työhommat mieleen, haha! Kun ei ole niitä töitä :D

Loma meni tosi nopeasti ja meillä oli haaskoo. Tarmo ensimmäisenä päivänä haukkui jonkin verran, mutta pääsääntöisesti oli kuitenkin ihan kiltisti. Reipas poika (nimipäiväpoika)  Oli siellä paljon muitakin koiraperheitä, mutta ketään toista pystäriä en nähnyt.

"Lössisen" perhe lomailee. Hotskuhuone. Meillä oli kahden
makuuhuoneen huoneisto. Matto tuotiin kotoa, tietystä syystä. 
Meni tosiaan viisi päivää hujauksessa, kun ohjelmaa oli aamusta iltapuhteille saakka. Emme me mihinkään järjestettyihin ohjelmiin osallistuneet, vaan ihan itse järjestimme menomme. No paitsi Jätkänkämpän perinneillassa olimme, ja minä kävin siellä kuntotestissä, tulos: olen keskikuntoinen lievästi lihava. Ei välttämättä aivan sitä, mitä toivoin, mutta kylmä totuus. Tietysti, kun olen aloittanut kuntoni kohottamisen syksyllä täysin nollasta, se keskikuntoinen olotilakin tuntui vallan mainiolta, huippukunnolta minusta. Nyt olen taas tapettu mato ja täi tervassa, kun flunssa jyllää päällä ja Arto hoitaa koiran lenkit.

Jätkänkämpällä on mm. tällainen karhu.
Siirin päänsärky ei ole asettunut. Ensi viikolla on keskussairaalassa aika neurologille, jospa siitä jotain alkaisi selvitä. Lomalla tyttö touhusi ihan reippaasti, mutta tottahan toki se vetää mehuja pois, jos koko ajan päähän jomottaa. Ajoissa siis olimme aina iltaisin takaisin hotskulla lepäilemässä.

Rauhalahden maisemissa lenkillä

Hauskimmista hetkistä voisi ottaa esille suuren keilailuturnauksemme, johon läksimme rehvakkaasti vedonlyöntien kera. Taisteluparit olivat minä vastaan Venla ja Siiri vastaan Arto. Vetoina oli, että jos minä voitan Venlan, hän tarjoaa mulle suklaamokkalaten, jos häviän, minä ostan Venlalle tietyn vaatteen yhdestä rättikaupasta, jossa kävimme Ikean reissulla edellisenä päivänä. Jos Siiri voittaa Arton, Arto ostaa Siirille kengät samaisesta kaupasta. Ja en nyt muista, mitä Siirin piti ostaa Artolle, ehkä karkkipussi. Ihan epäreiluhan se koko kisa oli siinä mielessä, että Arto on ennenkin keilannut ja me tyttöjen kanssa olimme ekakertalaisia. Mulla ja Venlalla pallo meinaisi mennä aina minne sattuu, mutta Siirillä sujui oikein hyvin saati Artolla, joka oli ihan pro. Kyllä siinä riitti naurua ja huutoa ja varmaan pieruakin, kun tämä perhe keilasi. Meikä taisi olla ainakin kerran mahallaan siellä radalla. Lopputulos oli kuitenkin se, että Arto voitti, mutta joutui silti hankkimaan ne tennarit Siirille, ja minä voitin ja tarjosin ne suklaakahveet. Mitenhän se niin menikään…

Karu tulostaulu
Mikä tyyli, waaauuu (tämä on jo toisena keilailtana)!
Kylpylässä kävimme läträämässä joka päivä, sekä kuntosalilla, luontopolulla ja tietenkin syömässä seisovasta pöydästä monta kertaa päivässä. Lomaamme kuuluivat ateriat neljä kertaa päivässä, mutta iltapalalla emme käyneet kuin kerran, sillä yleensä läksimme päivälliseltä vasta vähän ennen iltapalan alkua. Yhden päivän vietimme shoppailemassa, jolloin lounas jäi väliin. Muuten kyllä nautimme kiitettävästi ruokatarjoiluista. Tarviihan sitä syödä hyvin, kun kuntoilee kaiket päivät, hihi!

Niin vauhdikasta ruokailua, ettei kamera perässä pysy. Jätkänkämpällä.
Ihaninta koko lomassa oli yhdessäolo. Ei tarvitse olla edes mitään erikoista tekemistä ollakseen hauskaa, kun saa tosiaan vain lomailla perheen kanssa. Koti-, työ- tai kouluhommat eivät sotke hauskanpitoa. Emme jatkuvasti kaikissa menoloisissa menneet koko sakki yhdessä, vaan jakauduimme vähän kiinnostusten mukaan, esim. Arto ulkoili Tarmon kanssa naisväen kierrellessä kaupoilla. Ja se piti tietysti kokeilla, että mitä Tarmo tuumaa, jos näkee meidät uimassa. Eli me tytöt menimme kylpylään ulkoaltaaseen, ja Arto toi Tarmon lenkillä sinne altaan vierelle. Tarmo oli aivan ihmeissään, kun me siellä höyryävän lämpöisessä altaassa polskuttelimme ja kutsuimme sitä. Meillä on halvat huvit :D

Kukkokojulla
Mualiman napa eli Kuopion tori

Nyt sitten tosiaan arjessa taas, ja arki alkoi Venlan ja minun osalta flunssan kourissa. Olipas hyvä tuuri, että lomalla saimme sentään kaikki olla terveinä. Siirin päänsärkyä jos ei lasketa. Niin, ja Sulo oli reissumme ajan hyvässä hoidossa äitini luona. Vähän se ensin mökötti, kun tulimme perjantaina hakemaan, mutta aika pian antoi anteeksi ja tillusti ja kehräsi taas minulle :-)

Reipas kissanhoitaja, 81 vee.
Sulon mielipaikka mummolassa on kaapin päällä.