Nykyisin tuntuu väsyttävän hirveästi aina. Olen nyt ollut
kolme viikkoa työkokeilussa päihde- ja mielenterveyskuntoutujien asumisyksikössä, ja pää on aika pyörällä. Onneksi otin
kokeilupäiviä vain kolme viikossa, sillä sitten meneekin sulattelemiseen
loppuviikko. Eilen iltapäivällä menin pienille päikkäreille ja heräsin kolmen
tunnin päästä. Edelleen silti väsytti. Nyt alkaa pikku hiljaa olla normaalimpi
olo, kun on yöunetkin saanut nukkua siihen päälle.
Suurin piirtein joka toinen päivä olen sataprosenttisen
varma, että kyllä, tämähän se on juuri minun alani, joka toinen päivä taas
vannon, että en missään tapauksessa halua ainakaan tälle alalle. Asumisyksikön
vastaava työntekijä arveli, että ehkä saatan olla hieman liian herkkä
ihminen juuri tuohon tehtävään. Että ehkä kannattaisi ainakin työskennellä
jonkin toisen kohderyhmän parissa, ei välttämättä päihdekuntoutujien. Mutta
toisaalta olen niin hirmuisen tyytyväinen, kun huomaan vaikka pienenkin
positiivisen muutoksen, että se vain sytyttää entisestään kiinnostusta noihin
tehtäviin. On siinä työssä ainakin haastetta enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Ja
entäs sitten, kun olisi vielä koulutuskin tehtävään, osaisin olla ammatillinen
ja tehdä asioita kuten pitää, enkä repisi kaikkea omasta sydänverestäni. Niin
kovin ihon alle ovat työt menneet, että olen jo nähnyt asiakkaistamme uniakin,
joissa olen muka oivaltanut jotain heidän ongelmiensa taustoja, hohhoijaa. Voi
ei, olen ihan ulalla. Luulin, että tämä työkokeilu selkiyttäisi ajatukseni ja
suunnitelmani, että olisin sitten varma siitä, mitä haluan, mutta ei: olen
entistä enemmän sekaisin ja hukassa. Onneksi otin tähän jatkoksi vielä toisen
kuukauden pätkän työkokeilua, jospa sitä sitten tietäisin, mitä haluan tehdä.
Miten minä onneton Osipohvi luulinkin, että asiat olisivat
jotenkin yksinkertaisia, helppoja, suoraviivaisia? Tekisi vain mieli tunkea pää
pensaaseen ja jäädä siihen odottamaan armeliasta loppua. Tulis kuula ja
tappais.
Mieheni isäkin lähti kaksi viikkoa sitten taivaallisille
metsästysmaille ja kalavesille. Hautajaiset olivat jo viime perjantaina,
jotenkin kauhean äkkiä on käynyt kaikki. Mies suree omaan hiljaiseen tyyliinsä,
anoppi ei varmaan ole oikein sisäistänyt vielä koko asiaa. Sentään 65 vuotta
puolisoina. Tosin kaksi viimeistä vuotta he joutuivat byrokratian pakottamina
asumaan eri paikkakunnilla, anoppi vain vieraili miehensä luona. Emilin kuoleman jälkeisenä päivänä anoppini totesikin liikuttavasti, että nyt hän voi Eemin kanssa jutella aina kun haluaa,
ei tarvitse lähteä enää Pihtiputaalle asti.