Vaihteeksi taas työnhakijana

Heipä hei mai frends, jos nyt joku tätä sattuu vielä lukemaan! Olen taas vaihteeksi työttömänä, joten ehdin kirjoittamaan blogiakin. Ei se kiireen takia ole tähänkään mennessä jäänyt vaan saamattomuuden. Aivoni ovat surkastuneet.

Elämäni on ollut sitten kesän yhtä veivaamista. Laitoimme kesällä talon myyntiin ja hankin itselleni valmiiksi syksyä varten vakituisen (!!!) työpaikan mieheni työpaikan seutuvilta Keiteleeltä. Itse asiassa sain kaksikin vakituista työpaikkaa, mutta inhottavasti tein toiselle oharit, kun sainkin paremman tarjouksen. Kesän työskentelin siinä mielenterveyskuntoutujien palvelukodissa, missä aloitin heti valmistuttuani. Sitten nuorempi tytär pääsi opiskelemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin ja muutti kesän loppupuolella kotoa pois, joten olin vapaa muuttamaan itsekin. Oli vain kauhean paha olo rakkaan, maailman parhaan kodin myymisestä ja vielä karmeampi ahdistus Siirin poismuutosta. Kävin muutamia kertoja psykologilla, koska luulin kärsiväni yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, niin paha olo oli koko ajan. Sain tietää potevani elämänmuutoskriisiä. Se on neutraalimpi sana keski-iänkriisille.

Kesä meni, mutta talosta ei tullut yhden yhtä kyselyä. Alkoi olla aika aloittaa työt uudessa paikassa ja muuttaa majansa tietysti lähemmäs työmaata ja vihdoinkin puolison kanssa saman katon alle. Mutta koska kukaan ei ostanut taloamme, meillä ei ollut rahaa emmekä olisi saaneet lainaakaan ostaa kotia Viitasaarelta tai Keiteleeltä. Ei auttanut muu kuin haalia kamansa sinne homemörskään, missä puolisokin majailee. Rakennutin miehellä  kissanrappusetkin parvekkeelta pihalle Sulon kulkua helpottamaan. Tosin tuntui hirveän pahalle ja ahdisti sekin ajatus, että Sulon pitää muuttaa omasta kodista johonkin väliaikaiseen homemörskään. Mutta eipä hänen tarvinnutkaan! Äitini, joka ei liiemmin meikäläisestä perusta, on kuitenkin kissojen ystävä ja ilmoitti tulevansa pitämään huolta Sulosta ja talosta, kunnes joku sen ostaa.

Ei ostanut kukaan taloa. Minulla oli karmea koti-ikävä ja Suloa ikävä ja tyttöjä ikävä. Tuntui, että olen joutunut miljoonan kilometrin päähän lapsista ja ELÄMÄSTÄ. Tuntui, että juuri siinä Jyväskylän korkeuksilla on se vedenjakaja, jonka jälkeen on mahdoton matka Helsinkiin ja Tampereelle. Tykkäsin työstä päihdekuntoutuspaikassa, mutta järkyttävän megalomaaninen ahdistus oli viedä työkyvynkin. Lisäksi äitini oli vallannut kotini siihen malliin, että edes vapaapäivinä ei viitsinyt oikein mennä siellä käymään, koska sain vain kuulla moitteita, miten huonosti on koti ja piha hoidettu. No, kyllä hän kehui, että Sulo on maailman paras kissa ♥♥♥

Loppujen lopuksi syvällisten perhekeskustelujen tuloksena päätimme, että palaan takaisin kotiin. Tyttöjen kanssa olimme syyslomaviikon lokakuussa Pietarissa ja sieltä tulin omaan kotiini Sulon luo. Äitini palasi myös kotiinsa, johon hänelläkin oli jo kova ikävä. Otimme talon pois myynnistä. Päätimme jäädä tähän, ja nyt miehenikin etsii töitä täältä päin. Hankalaa se on ikärasismin takia, mutta eipä hänellä eläkkeeseenkään ole kymmentäkään vuotta. Jotenkin hassua, että oikeastaan vasta nyt todella muutimme tähän asumaan, vaikka olemme asuneet tässä yli kymmenen vuotta. Olemme aloittaneet pikku pintaremontointia, ja tänään tuli putkimies uusimaan käyttövesiputket. Jos vain mitenkään pystymme pitämään tämän, emme halua muuttaa mihinkään. Aika yksinäistä minulla tosin on kahdestaan Sulon kanssa, mutta mies käy Tarmon kanssa aina vapaapäivinään ja tytötkin pääsevät helposti junalla Jyväskylään ja siitä tähän. Venla on tosin nyt Intiassa, on ollut kohta kolme kuukautta, mutta kyllä hänkin sieltä vielä tulla tupsahtaa.

Olen siis työttömänä työnhakijana nyt. Olen tehnyt sen verran keikkaa, että ainakin aktiivisuus on täyttynyt, ja parin viikon päästä alkaa talvilomien lomitus viimekesäisessä työpaikassani. Se kestää maaliskuun loppuun tai huhtikuun puolelle saakka. Sitten toukokuusta syyskuuhun minulla on taas aivan uudessa paikassa kesätyö. Onneksi julkisella sektorilla :)

Elämäni valohan se tässä :)

Äitikin menee TETtiin

Seiskaluokkalainen tytär miettii tulevaa elämänuraansa ja siihen avuksi on yläasteella muutama TET-jakso, eli tutustuminen työelämään työpaikalla. Lapsella kävi hyvä onni, sillä hän sai paikan heti sieltä, mistä ensimmäisenä kysyi, eli kirjankustantamosta. Siellä hän pääsee kirjailija-kustannuspäällikön ohjaukseen, aivan mahtavaa! Menisin itsekin ilomielin tutustumaan tuollaiseen paikkaan, jos se tämänikäiselle olisi jotenkin luontevaa. Mutta eihän sitä tällainen vanha akka kehtaisi kysyäkään. Varmasti tulee mielenkiintoinen TET, ja olen ylpeä tyttärestäni, joka lähti heti merta edemmäs kalaan eikä hakenut Uuraisten Saleen, kuten tapana on.

Minä puolestani olen herätellyt itseäni oblomovilaisuudesta ja yritän ottaa elämääni omiin käsiini ajelehtimisen sijasta. Tein nimittäin sellaisen siirron, että hain työpaikkaa päihde- ja mielenterveyskuntoutujien asumispalveluyksiköstä ohjaajana. Filosofian maisterin papereilla ei tietysti ole mitään tekoa tuollaiseen tehtävään haettaessa, joten hylkyhän sieltä tuli. Kokeilinpa kuitenkin kepillä jäätä, sillä ala kiinnostaa aidosti. Ei tässä yhteiskunnassa ole yhtään liikaa syrjäytettyjen ja heikkojen puolustajia tai auttajia, joten ajattelin, että ehkä minunkin elämälleni olisi vielä jotain järkevää käyttöä. Siispä en kerrankin lannistunut hylkäävästä päätöksestä vaan ”sinua ei tällä kertaa valittu” -sähköpostiin vastasin kysymällä, olisiko heillä mahdollisuus ottaa minut kuitenkin työkokeiluun. Ja olihan heillä!

TE-toimisto ei aivan automaattisesti hyväksynyt työkokeiluun menoani tai suorastaan tyrkyttänyt sellaista, vaan sain tarkat ehdot, millä ainoastaan voisin mennä kokeiluun. Koska en ole pitkäaikaistyötön tai nuori työnhakija, voin mennä ainoastaan sellaisiin tehtäviin, joita en ole aikaisemmin tehnyt. Tämä oli tosi hyvä seikka sitten haastattelussa, sillä yksi kolmesta (työkokeilukandidaattiakin piti olla kolme ihmistä haastattelemassa!) haastattelijasta innostui heti, että olen toiminut sihteerinä ja heillä olisi suuri tarve sellaiselle! No voivoi, kun piti todeta, että en saa tehdä työkokeilussa sihteerintöitä, hihi. Sopimuksessani lukee nyt selvin sanoin, että ohjaajan avustavat tehtävät sekä asiakastyöskentely päihde- ja mielenterveyskuntoutujien parissa. Sopimus tehtiin kuukaudeksi, työaika on viisi tuntia päivässä kolmena päivänä viikossa. Aloitan huhtikuun alussa. Jännää. Sanoin siellä haastattelussa, että toki tulen sihteeriksikin mielelläni PALKKATYÖHÖN. No ei ole tietenkään rahaa palkata, tekevät omien hommiensa ohella mitenkuten.

Eihän se työkokeilu tietenkään leiville lyö, päinvastoin, sillä työmatkaa tulee yli 40 km suuntaansa. Mutta pakko tässä on jotain keksiä, pääkoppa ei kestä kovin hyvin tunnetta tarpeettomuudesta. Lapsi on toki aina iloinen, kun ei tarvitse tulla koulusta tyhjään kotiin ja useimmiten on vielä jotain hyvää leivottu välipalaksi, mutta hänkin on jo niin iso, ettei varsinaisesti tarvitse minua hyysäämään. Jotain uutta ja jännittävää on siis tiedossa Saretskalle, ja eiköhän sitä jo viisikymppisenä voi jotain uskaltaa, vaikka muut (äiti) sanoisivat mitä.

Multa loppuu työt, yhyy!

Näin jo viime yönä painajaista, että sain äidinkielen kokeesta 7! Tosin en oikein ymmärrä, miten olin äidinkielen kokeeseen joutunut, kun en ollut unessakaan mitenkään nuorempi kuin nyt. No, joka tapauksessa kauhea häpeä huonosta arvosanasta oli päällimmäinen tunne unessani. Ja että ”tässä on jokin kauhea väärinkäsitys”. Mieli siis askaroi jo tulevan työttömyyden kurimuksessa, huok. Minulla on enää kolme vajaamittaista työpäivää ensi viikolla, ja siinäpä se sitten on. Työsuhde päättyy tammikuun lopussa, mutta sinne saakka olen kesälomalla, joten JNV:n hommat alkavat olla osaltani pulkassa. Tosin työt eivät sieltä mihinkään lopu, kisojen takia kasautuneita hommiakin jää vielä seuraajalle, kuka sitten liekään. Hallitus ei ole osannut päättää seuraajastani mitään, joten ilmeisesti toimari joutuu toistaiseksi vetämään toimistoa lähes yksikseen. Miten lie hyvin onnistuu, kun nytkin tuntuu olevan 24/7 duunissa. No, ehkä sitä nuorena jaksaa…

Viimeinen Kuperkeikka-lehti, jossa minäkin olen
vielä mukana. Otin oikein muistoksi.

Muuten on alkuvuosi mennyt pakkasia pidellessä. Sulo on turhautunut, koska ei pysty olemaan ulkona kuin minuutin kerrallaan. Minä toimin portsarina aukoen herralle ovea ulos ja sisään. Tarmoa ei pakkanen haittaisi yhtään, mutta ei sitäkään uskalla pihalla pitää kovin kylmällä ilmalla muuta kuin lenkkien ajan, paljaat varpaat voivat paleltua. Kun puin päälleni pilkkihaalarin, pystyin menemään poitsun kanssa jopa puolentoista tunnin lenkin kolmenkymmenen pakkasessa. Arto oli eräänä päivänä kolme tuntia Tarmon kanssa jäällä, kun kävivät verkoilla sukulaismiesten apuna. Siitä seurauksena oli karmea migreeni, miehellä siis, ei koiralla.

Ulos tekisi mieli, mutta kun ei tarkene!

Hyvää ja iloista tätä vuotta kaikille! Katsotaan ja ihmetellään, mitä vuosi tuo tullessaan. Minä odotan nyt eniten tyttären vanhoja tansseja helmikuussa. Ja toivottavasti tapahtuisi omassakin elämässä jotain mukavaa. Tai no, ettei ainakaan mitään ihan hirveitä katastrofeja, sekin riittäisi.

Lapsi, pian Wanha, ja joku pörröpäinen kaverinsa, joka
 näyttää jotenkin epämääräisen tutulta, hmmm...  :D

Lusmu olo

Kisat olivat ja hyvin menivät. Tulikohan sinä viikonloppuna paljon nukuttuakaan, kun kisojen tiimoilta kertyi melkein 50 tuntia ylitöitä… Nyt sitten ovat kaikki rästihommat parilta kuukaudelta päällä, mutta koska meillä ei ylitöitä makseta rahalla, ”joudun” pitämään ylityövapaita. Seuraavan kerran menen töihin viikon päästä, ja tässä välissä alkaa kevätkauden ilmoittautuminen ja on joulunäytös ja niin edelleen. Kumma, kun aina ennen olen ollut niin tarpeellinen ja nyt kaikki hoituukin ilman työpanostani. Ihan hirveä olo. Lisäksi kun minulla on pitämättömiä vuosilomia vielä 22 päivää, ei minua hirveästi enää toimistolla näy ennen tammikuun loppua, jolloin työsuhteeni päättyy. Nyt kai pitäisi nauttia näistä vapaista, mutta minulla on vain ihan kauhea olo. Todellisuus pätkähti päälle: tämän työn loppu häämöttää. Apua.

Viime sunnuntaina en onneksi ehtinyt kollottelemaan jonninjoutavia, sillä olin Venlan koulussa, Hatanpään lukiossa, hienossa kahvikonsertissa ihailemassa tyttären ja muiden taitavien musisoijien esityksiä ja nauttimassa opiskelijoiden tyylikkäästi tarjoamista herkuista. Voi mikä piristys syksyyn! Vieläkin hyräilen mielessäni Aamu lakeuksilla ja Walking in the Air ja muita.  Ja Finlandia-hymni oli niin upea! Menkääpä lähellä asuvat kuuntelemaan Tampereen keskustorille Sibeliuksen synttäripäivänä 8.12. klo 18.15. Kyllä kannattaa! Minä menen samana iltana pienemmän tyttären Sibelius-konserttiin Suolahtisaliin. Ihanaa J

Ennen konsertin alkua.
Äitiä jännittää enemmän kuin lasta. Aina.

Palkkatukirahojen loppuminen työllistää

Ainakin minut vähäksi aikaa. Nimittäin työsopimustani jatkettiin tammikuun loppuun, koska työvoimahallinnosta ovat palkkatukirahat loppu. Uutta sihteeriä ei siis pystytty työllistämisvaroin palkkaamaan vaan minä jatkan ”normaalityöläisenä”, kunnes tukirahahanat taas aukeavat. Nythän tämä tilanne on juuri se, mihin palkkatuki oli alun perin tarkoitettu: tuetaan työttömän pääsyä takaisin työelämään ja kun hommat luistavat, organisaatio jatkaa työsopimusta omin varoin ja blim!: yksi ihminen sai vakituisen työn. Ei ollut alun perin tuota systeemiä luotaessa tarkoitus, että palkkatuella työllistäminen jatkuu again-and-again-and-again, uutta putkeen aina vain. Minäkin olen saanut kuulla monesta suusta, että olisi tosi paljon parempi, jos sihteeri olisi pysyvästi sama mm. siitä syystä, että hommat vaihtelevat vuodenkierron mukaan. Juuri kun ehtii käydä läpi ja oppia esim. jonkin tapahtuman tai kisojen järjestelyt, ei se kyseinen tapahtuma enää toistukaan saman sihteerin aikana vaan seuraavan kerran puikoissa on taas uusi. Mutta tosiaan, minun työpaikassani asioista päättää yhdistyksen hallitus, jolle raha ratkaisee: ei heistä ole kuin yksi ollut näkemässä toimiston arkea, nimittäin hallituksessa istuu eräs edeltäjistäni. Hän olikin ollut se, joka oli hallituksen kokouksessa silloin keväällä puoltanut sitä, että jatketaan työsopimustani palkkatukioikeuden päätyttyä. Muille oli tärkeämpää saada ilmainen työntekijä. Mutta lällislää, nyt seura joutuu maksamaan koko pienen palkkani ihan itse. Ja kas kummaa, kun sitä rahaa sitten kumminkin on! Mää olen ihan kuin klapil päähän lyäty.

Tämä kuva ei nyt varsinaisesti liity asiaan, mutta laitan muiston ihanasta puolukkaretkestämme tähän, koska kuva on mielestäni niin iloinen. Ja oli muuten paaaaljon puolukoita! Siiri ja Arto poimivat kolme sangollista tunnissa, minä kuvailin ja poimin sillä välin omaan kippooni mustikoita.

Punainen koira ja punaisia marjoja

Fiiliksen pohjalta

Tyttäreni, 13 vuotta, piti minulle tässä eräänä iltana puhuttelun. ”Äiti, mitä sinä oikeasti haluat elämältäsi? Huomaatko, äiti, että sinä elät ja olet elänyt elämääsi aina vain toisten takia ja toisten kautta? Sinun pitäisi tehdä sellaista, mistä sinä itse aidosti tykkäät ja mitä pidät tärkeänä. Ala toteuttaa itseäsi!” Nämä jutut liittyivät taas kerran niihin työ- ja työttömyysasioihin. Tietystikin tuon ikäiselle kaikki on vielä paljon yksioikoisempaa kuin aikuiselle. Tässä iässä ja elämäntilanteessa kokee tärkeäksi sen, miten erilaiset päätökset vaikuttavat koko perheen asioihin ja elämään. Perhe on elämänsisältöni, minkäs sille mahtaa. En nyt kuitenkaan myönnä olevani  sentään  läheisriippuvainen, ja ei se ole väärin, että saa iloa ja onnea esimerkiksi lastensa menestyksestä. Tai että tulee hyvälle mielelle siitä, että kissa ja koira ovat onnellisia.

Kuitenkin lapsen puhuttelu sai aikaan sen, että hain sellaista työpaikkaa, johon aidosti ja oikeasti haluaisin, jossa kokisin työni tärkeäksi ja pystyisin tekemään jotain sellaisten asioiden eteen, joiden takia nyt vain itkeskelen ja joista vaahtoan.  Hain työpaikkaa uudesta turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksesta Pohjois-Karjalassa. Jos ei tärppää, haen johonkin toiseen vastaanottokeskukseen, kun niitä perustetaan. Ja jos pääsen, sitten järjestetään kotiasiat sen mukaan. Pitkästä aikaa tunnen, että sisälläni on taas sitä virtaa ja voimaa, jota oli joskus nuorena, kun hakeuduin UM:n töihin ja Venäjälle. Silloin asiat olivat tosin suoraviivaisempia ja helppoja järjestää, mutta mitä tästä tulee, jos ei edes yritä? Katsotaan ja ihmetellään.

Elämä on

Blogikirjoittaminen ja blogien lukeminenkin on jäänyt pitkäksi aikaa, sillä olen tarvinnut käyttää voimani, kaiken aikani  ja keskittymiseni arjen uusiin asioihin sekä vanhojen, hieman vaikeiden ja raskaiden asioiden kunnialla hoitamiseen. Kaiken kaikkiaan minulle kuuluu hyvää. Mitä sinulle kuuluu?

Olen nykyisin töissä. Moni tietysti tuumaa tästä työpaikastani, että eihän se mikään oikea työpaikka ole, koska se on vain vuodeksi, palkkatuettu ja osa-aikatyö. Eikä siitä jää käteen paljon enemmän rahaa kuin Kelan tuesta. Mutta tiijättäkö työ mitä? Minä olen onnellinen ja ylpeä työstäni! Olen Jyväskylän Naisvoimistelijoilla toimistosihteerinä. Kun huomasin nimeni ilmestyneen nettisivujemme yhteystietokohtaan, tuijotin sitä vedet silmissä ja suupielet korvissa taatusti viisi minuuttia. Joku varmasti sanoo taas, että on filosofian maisteri alas vajonnut, kun tuollaisesta ”toimistorotan” hommasta riemuitsee. Antaa sanoa vaan. Olen ylpeä, että saan olla edustamassa tuollaista organisaatiota, palvella iloisia asiakkaita sekä omia, reippaita ohjaajiamme ja joukkueitamme. Sitten, jos olisin tupakkayhtiön tai turkistarhan palveluksessa (joihin en kyllä menisikään), voisin hävetä työpaikkaani. Liikunta on iloinen ja kannatettava asia, ja olin kyllä melko yllättynyt valinnastani tuohon tehtävään, sillä ulkomuodoltani en välttämättä ole ihan joukkuevoimistelun tai kilpa-aerobicin kasvot, hahaa! Mutta ei ehkä tarvitsekaan, koska toiminnanjohtajamme on, hän kilpailee itse Vaniljat-joukkueessa ja valmentaa nuoria.

Syyskuussa työaikani oli sellainen, että parina päivänä viikossa toimisto oli auki kuuteen saakka illalla. En olisi noina päivinä pääsyt kotiin kuin vasta iltakymmenen bussilla, joten meninpä ja ostaa pätkäytin pikku, pikku autosen! Vieläpä ja jopa aivan samanlaisen kuin kasikymppisellä äidilläni on. Keräsin kaikilta luottokorteiltani viimeiset luotonjämät yhteen ja sain kokoon rahat viisitoista vuotta vanhaan Micraan. Se on ihana! Nyt pääsen huristelemaan mieleni mukaan ja kuljettelemaan tytärtä harrastuksiin, vaikka puoliso ei olisikaan kotosalla. Ja harvoinhan hän on. Meillä jatkuu edelleen tämä välivaihe, jossa mieheni (+ Tarmo) pitää kortteeria Kumpumäessä vanhempiensa talossa ja minä Siirin (+ Sulo) kanssa täällä Mansikkamäessä. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, kun aletaan muuttoja yms. järjestää. Pelkästään Siirin kannaltakin tilanne on enemmän kuin hankala.

"Kolmas lapsemme" Noora kuljettajana ja Venla kyydissä.
Micra saa kyytiä ;-)

Uudesta työpaikastani  yksi esimerkki, miten reilu  meininki siellä on: Ensi viikolla, kun on syysloma, kaikki pitävät lomaa ja toimisto on kiinni. No, mutta eihän minulle lomia ole vielä kuukaudessa kertynyt. Tavallisessa työpaikassa olisi sanottu, että minun pitää tulla hoitamaan toimistohommia normaalisti joka tapauksessa, koska kyllä siellä todellakin töitä riittää. Mutta meillä päällikkö sanoi, että kaikki ovat lomalla. Joulunäytöksestä ja sen sellaisista tulee sitten ylityötunteja vastaavasti. Minusta tuo tuntui niin uskomattomalle, että lupasin jonain päivänä ensi viikolla käydä ainakin pesemässä toimistomme ikkunat, koska ikkunanpesusta on puhetta ollut. En muutenkaan tunne lainkaan olevani vielä loman tarpeessa, mutta onhan se ihana olla kotosalla, kun Venlakin tulee sieltä Tampereelta, ihanaa! Työviikkoni ovat muuten sellaisia, että olen töissä 7,5 tuntia päivässä  maanantaista torstaihin ja perjantait ovat vapaata.

Hei, mitähän teille kaikille kuuluu? Nyt alan lukea sitä. 

Niin, ja vielä sellainen uusi asia elämässäni, että leivoin eilen ihan ensimmäistä kertaa viinereitä! Ette ikinä usko, mutta niistä tuli aivan suussasulavia! Laitan vaikka ohjeenkin tässä jossain vaiheessa J

Viinerit, nam.

Harmaata mieltä ja iloista juhlintaa

Huhuu! Olen elossa, vaikka blogia en ole päivittänyt enkä muiden blogeja lukenut pitkään aikaan. Elämässä on ollut viime aikoina niin kova homma nimenomaan tuossa pelkässä elossa pysymisessä, että koneella olen lähinnä vain hoitanut pakollisia asioita. Jouduin aloittamaan mielialalääkkeenkin terapeutin lievän painostuksen jälkeen. Syystä, että kaikki asiat tuntuivat vuorenkorkuisilta ongelmilta, joista ei kerta kaikkiaan pääse yli. Itketti vain jatkuvasti ja koko ajan. Nyt on hieman helpompi olla, mutta minun mielestäni tämä olotila on jotenkin kovin tasainen, epätavallisen tasainen minulle. Höh. Ainane marmatus piällä, mikkää ei oo hyvä.

Meillä näyttää nyt siltä, että täytyy ruveta tekemään päätöksiä asuinpaikan suhteen. Tässä talossa emme pysty asumaan enää kovin pitkään, jos emme jotenkin ihmeen kaupalla työllisty molemmat tai ainakin toinen. Täytyy kohta pistää tönö myyntiin. Ja minä rakastan tätä kotia! Mielessäni heittäydyn lattialle mahalleni ja itken ja huudan ja potkin. En tahdo tästä kodista pois! Vaan ei ole vaihtoehtoja, lottovoittokaan tuskin on realistinen tavoite.

Terassillamme on ihana syödä aamupalaa ja muutkin ateriat saati päiväkahvit.
Itkettää ajatus tästäkin luopumisesta.

Kävi sillä tavalla, että mieheni vanhempien koti jäi tyhjilleen, kun anoppi muutti palveluasuntoon kaupunkiin ja appi joutui sairaalaan, ilmeisestikin pidemmäksi aikaa. Koko suku haluaisi, että me ostaisimme mummun ja papan talon ja muuttaisimme sinne Viitasaarelle Kumpumäkeen. Sinne, missä se Heinä-Suvanto ja Tammi-Suvanto ovat. Sillä tavalla appivanhempieni ei tarvitsisi myydä taloaan vieraalle. Siinä lähellä asuvat myös melkein kaikki mieheni sisarukset, joten sosiaalinen verkostokin olisi valmiina. Täällähän minulla ei ole minkäänlaista sosiaalista elämää, vaikka olen asunut Uuraisilla melkein 16 vuotta. Nyt näyttää jopa siltäkin, että miehelleni olisi ehkä järjestymässä työpaikka siitä n. kymmenen kilometrin päästä Keiteleeltä. Jos työpaikka hänelle tärppää, alamme varmaan tuumasta toimeen muuton puuhaamisen suhteen. Muuten siinä ei niin miettimistä olisikaan, mutta kun tuo pienempi tyttö ei halua lähteä. Isommalle tyttärelle asia on kai se ja sama, koska hän on itsekin muuttamassa maailmalle opintojen takia. Huomenna hänellä muuten ovatkin pääsykokeet Tampereella, jännää.

Meillä oli jo eilen kevätjuhlapäivä, kun Venla sai musiikkikoulun päättötodistuksen, kiitettävin arvosanoin tietysti J. Äitinikin oli juhlaa katsomassa, ja illalla kotona söimme voileipäkakkua ja muuta pientä herkkua. Päättäjäislahjaksi tytär sai harmonikkarepun, joten pystyy sitten ensi talvenakin itse roudailemaan soitintaan, kun ei ole meitä kuskareita enää maisemissa. Venlukaisen asiat menevät nyt muutenkin hyvin, kun hän sai kesätyötä koko kesäkuuksi ja sitten vielä soitonopettaja pyysi Venlaa töihin musiikkileirille! On se hienoa, että joku sentään perheestä työllistyy ;D  

Venlan viimeiset kevätjuhlasoitot  Ala-Keiteleen
musiikkiopiston opiskelijana.

Tytär päättötodistus kätösessään ja ylpeä äiti.

Ihanaa, että olette kaikki immeiset tallessa täällä blogien maailmassa. Alan nyt katsella, mitä teille mahtaa kuulua pitkästä aikaa.

Viikon aluksi heti kompurointia

Aamulla näyttelin Venlalle lattialla kyyköttäen viikonloppuna otettuja valokuvia mummolareissulta, Venla kun oli poikaystävän luona eikä matkassamme. Yht'äkkiä nilkan seutuun vihlaisi aivan älyttömästi, enkä päässyt millään ilveellä nousemaan pystyyn. Se oli kai huvittava näky, itsekin nauroin mutta samalla  huusin kivusta ja  "apua, puuro pallaa pohjaan, kun en piäse hämmentämmään sitä!" yrittäen köntätä keittiöön päin. Venla hämmenteli puurot ja samalla filmaili minua, kun olin kuulemma niin edustavan näköinen pinkkinä ja silleen J

Auuu! Huuvattaa ja naarattaa.

Tosiaan olimme siellä Savonmualla pyhänseudun äitiä auttelemassa ja hänen vaivoinaan ja ehkä vähän ilonakin, lapset ainakin. Siirillä oli paras kamunsa mukana, kun kyytiinkin nyt mahtui, Sulo jäi kotimieheksi. Arto pilkkoi äidilleni ison pinon halkoja, hän aloitti homman lauantaina ja jatkoi sitä koko sunnuntaipäivän, jotta sai tehdyksi kaikki ne himputin paksut rungot. Äitini olisi kuitenkin itse halkonut ne puut, jos Artolta olisi jäänyt homma kesken. Hän on aika kova mummo, monessakin mielessä.

Reipas halonhakkaaja ahertaa. Ja tämä on vielä
keskeneräinen pino!

Ymmärsin taas tosi hyvin sen, miksi työttömyys tuntuu minusta ihmisarvon menetykseltä. Minulle, kuten kaikille meille lapsille, on vauvasta asti tolkutettu päähän vain, että TYÖ, TYÖ, TYÖ: Elämässä tärkeintä on työnteko, vain työtätekevä ihminen on tärkeä ja ansaitsee olla maanpäällä. Jotta olisit elämän arvoinen, sinun tulee tehdä työtä koko ajan, aamusta iltaan. Ansiotyötä ehdottomasti, mutta sen ulkopuolinen vapaa-aika myös. Lepääminen on laiskuutta, joka taas on tuomittavaa ihmisten ja jonkin korkeamman voiman, "omantunnon" silmissä. Kun teet oikein kovasti työtä, saatat saada hyväksynnän ihmisarvollesi. Asiasta toiseen: äidinrakkautta on lapsuusperheessäni ollut mahdoton ansaita millään konstein,edes työnteolla, sen äiti on suoraan sanonut. Hän ei ole omien sanojensa mukaan koskaan rakastanut ketään eikä ole meistä lapsista halunnut muiden syntyvänkään kuin vanhimman poikansa.

Äitini ei hyväksy edes itseään silloin, kun joutuu pakosti hetken lepäämään työnteon välillä. Eilen hän totesi heti kahvipöytään istuuduttuaan, että kyllä on niin syyllinen olo, kun itse istuu tässä kahvilla ja toiset (= Arto) tekee töitä. Turha siinä on yrittää hänelle vakuutella, että kyllä sinulla, yli kasikymppisellä, on välillä oikeus levähtääkin. Äiti oikein korostaa aina sitä, että hän ainakin aikoo tehdä työtä niin kauan kuin kynnelle kykenee. Ja katsoo minua merkitsevästi.

Siellä Urimolla kuljeksin Tarmon kanssa "pelloilla" ja metsissä sillä välin, kun puoliso teki puuhommia. Kyllä nostalgia kaikkosi, kun tarvoin siellä metsitetyillä pelloilla ja ryteikköisessä metsässä. Kaikki on pistetty piloille. Heinäpellot ja viljavainiot kasvavat koivua ja kuusta, ja siellä missä ennen lehmät laidunsivat maaston helpoksi pikkutytön kirmailla, oli nyt heinittyneitä risukasoja, joissa sai kompastella haarojaan myöten. Nykyajan metsänhoitoa. Kotimatkalla autossa oikein innostuin haaveilemaan, mitä tekisin, jos voittaisin miljoonia lotossa: "entistäisin" lapsuusmaisemani! Raivauttaisin pellot takaisin pelloiksi ja hommaisin puolisolle leikkuupuimurin, jolla hän saisi ajella viljavainioilla (suurin haaveensa). Kunnostaisin navetan ja ottaisin pari lehmää ja hevosen ("saisinko hevosen lisäksi myös ponin?" kuului heti takapenkiltä). Kanoja tietysti myös. Rakentaisin meille talon peltojen taakse riihen luo ja perustaisin sellaisen pienimuotoisen leirikeskuksen, johon voisi kesällä, ja miksi ei talvellakin,  tulla köyhien ja työttömien perheiden lapsia Sari-tädin huomaan maalaiselämää viettämään. Kunnostaisin lammen rantaan lapsille hyvän uimapaikan. Jajajaja..... Oikein virkistyin siinä suunnitellessani. Ei kai minulta sittenkään kaikki haaveet ole vielä kadonneet.

Tässä oli pelto, nyt jotain himputin taimikkoa.
Mutta on jotain kaunistakin, hihi. 

Löysin sieltä ryteiköstä punaisia pajunkissoja. Äiti sanoi, että
nuoret pajunkissat ovat aina punaisia. Minä kun jo iloitsin,
että jotain erikoista muka löysin. Silti ihania.

Paisteltiin rannalla makkarat. Maistui.

Koira on aiheuttanut vakavia muutoksia

Onhan tämä työttömyys ja tarpeettomuus tietenkin ihan syvältä sieltä. Kuitenkin väitän, että tämän työttömyysjaksoni ansiosta olen saanut jopa useita vuosia lisää elinaikaa aikaisempaan verrattuna. En pelkän työttömyyden ansiosta kylläkään, vaan pääsyyllinen maata rojottaa tuossa ovenedusmatolla: oranssinvärinen suomenpystykorva nimeltään Tarmo.

Heräsin oikeastaan kunnolla huomaamaan tuon asian tänään, kun 15 asteen pakkasessa mennä hömpöttelimme metsäpolulla Tarmon kanssa. Meidän lenkkimme ovat sellaisia, että välillä, etenkin alkumatkasta, juoksemme täysillä (tai ei koira todellakaan juokse täysillä silloin, jos minä juoksen: jos olette nähneet pystykorvan menevän metsässä raketin lailla, voitte arvata, ettei siinä joku Saretska matkassa pysyisi). Sitten yhtäkkiä koiran täytyy pysähtyä kuin seinään tonkimaan ja tutkimaan ja haistelemaan jotain risukasaa tai mätästä. Siinä sitten meikä huohottaa ja odottelee ja sitten kohta taas hyökätään matkaan. Välillä saatamme hölkätä mukavasti suht’ pitkänkin pätkän rauhallisempaa vauhtia. Tällaista joka arkipäivä tunnista puoleentoista, pikkulenkkejä ei lasketa.

Pointtini on se, että vielä viime talvena ja aina niin kauan kuin muistan, olen VIHANNUT kylmyyttä. Olen INHONNUT sadetta. Olen KAMMOKSUNUT tuulta ja tuiskua. Nyt tänään tajusin, että 15 astetta pakkasta ei tunnu missään. On kivan raikas keli ja henki kulkee (mulla on astma). Ennen en lähtenyt näin ”kovalla” pakkasella ulos kuin pakon edessä, ja viimeistään takaisin sisätiloihin tullessa oli astmakohtaus päällä, jos oli jostain syystä unohtunut lääke ottaa ennen uloslähtöä. Nyt en tänäänkään muistanut sitä lääkettä ottaa, mutta kotiin tultua ei alkanut yhtään mikään pihistä eikä vinkua keuhkoissa! Minulla on kunto kohonnut!

Koko viime syksyäkin kun ajattelen, niin ei ne sateet eivätkä tuuloset lenkkeilyämme haitanneet. Aina oli mukava koiran perässä pykittää, no paitsi ei silloin ennen joulua, kun olin flunssassa ja kuumeessa. Silloin piti mennä sisulla. Mutta kaiken kaikkiaan muutos on valtava: ennen olin aivan täydellinen sohvaperuna, nyt on oikein tarve päästä ulos happea haukkaamaan ja liikkumaan! Kukaan, joka minut on tuntenut ennen Tarmon aikaa, ei varmaan voisi kuvitella tätä todeksi. Ja jos tehtäisiin jokin kunnonmittaus, niin ero entiseen olisi varmaan – öö, miljoona prosenttia.

Niin, kunto kun on parantunut, niin varmaan odotettavissa oleva elinikäkin on pidentynyt (ihan kuin muka haluaisin jotain pitkää ikää). Nyt tietenkin voi joku ihmetellä, että miten se työttömyys tähän sitten liittyy? No, kun aamu, iltapäivä- ja iltalenkit ovat hoitaneet nuo tyttöset ja mies. Kun olin vielä töissä, en juoksennellut Tarmon lenkityksissä kuin joskus vain muiden mukana. Minua ei ollut tuohon puuhaan vastuutettu ollenkaan. Niin kai se touhu olisi rutiinilla jatkunut, ellei olisi tullut tätä pakollista kotonaoloa päiväsaikaan, että joutaa koiraa kuljettelemaan J

Päivittäinen koiran kanssa liikkuminen ja seurustelu ovat tasanneet myös mielialojani, huomaan sen. Se kummasti virkistää mieltä, kun näkee, miten eläin riemuiten kirmailee ja hymy huulessa pistelee menemään tuolla pusikoissa. En ollenkaan ole päiväkausiksi enää vajonnut synkkään toivottomuuteen, kuten usein ennen kävi. Vannomatta paras, ettei niin tule käymään enää, mutta luulen ainakin, että tämä tasaisempi olotila on suurelta määrin tuon koiran aiheuttama. On aina joka päivä sellaisia hyvän olon piikkejä ja lämpimiä ailahduksia sydämessä. Tosin tietenkin Sulo saa sydämessäni aikaan ne kaikista lämpimimmät läikähdykset :D

Sellainen valmentaja mulla on täällä. Oikein fyysisen ja henkisen kunnon valmentaja samassa paketissa. Oranssissa karvaboksissa :D

Sunnuntaina oli vielä näin harmaa päivä,
tänään Tarmon turkki kimalsi kultaisena auringossa.

Niin vihainen, pettynyt, raivoissaan

Nyt meni hermot (ja sen kyllä huomaa). Työkkärin tätiin nimittäin. Olenhan joskus kertonut täällä sellaisesta työkkärin täti -tuttavastani, joka on oikea energiasyöppö? Hän asuu tässä samalla kadulla kuin me, ja joskus kuvittelin, että olemme jonkinlaisia ystäviäkin. Kunnes kerran menin asioimaan erään toisen TE-toimiston virkailijan luokse, jolla olikin yllättäen tarjota työpaikkoja. Sitä kautta päädyin syyttäjänvirastoon. Tämä ”ystävä”, joka asuu naapurissa, sanoi aina, ettei mitään paikkoja ole avoinna. Paitsi ilman palkkaa harjoitteluja. Sitten kesällä, kun Sulo oli kateissa, tämä hyvä naapuri informoi minua, että hän oli nähnyt isolla tiellä Sulon näköisen mytyn makaamassa, mutta ei viitsinyt minulle siitä kertoa sillä hetkellä! Ja koko sen kuukauden, kun Suloa ei kotiin kuulunut, tämä kiva täti kertoili aamubussissa kissajuttuja, joissa kissalle kävi aina kalpaten. Ja muisti aina painottaa, että hän on kissanvihaaja. Ja koko sen puoli vuotta, minkä kuljin joka aamu samalla bussilla työmatkat, hän aina valitti työoloistaan ja palkastaan ja kivuistaan ja säryistään aina peräsuolenpullistumia myöten. Kun pääsin aamulla työmaalleni, olin jo aivan poikki ja päätä särki. Jouduin terapiassakin käsittelemään tuon kivan naapurin aiheuttamaa henkistä painetta :D

No, nyt sitten tämä täti yllätti ja soitti minulle ja ilmoitti avoimesta tiedottajan paikasta. Siis tuo paikka oli niitä, joita ei ole laitettu julkiseen hakuun. Hain tietenkin heti samana päivänä, koska tehtävä kuulosti juuri minun jutulta. Ja olin NIIN kiitollinen tuolle TE-toimiston tädille ja kaduin hänestä ajattelemiani ilkeitä ajatuksia. Sitten paluusähköpostissa tuli minulle hakemukseeni vastaus, että kiitos mielenkiinnostasi, mutta paikka on jo täytetty. WTF!!?? Ja hain tosiaan tuota paikkaa samana päivänä kuin naapurin täti sen minulle ilmoitti! Tulipa vain mieleeni, että rouva naapuri ilmoitti aivan tahallaan tuon paikan minulle vasta sitten, kun jo tiesi tehtävän täytetyn. Työkkärin virkailijathan saavat suorituspojoja mm. sen mukaan, kuinka monta työtarjousta ovat lähettäneet (tiedän, koska olen ollut työkkärin virkailijana). Ja koska tehtävä oli palkkatukityö, on virkailijan ollut pakko tietää, jos tehtävään on joku jo valittu. Itkuhan siinä taas pääsi, olin jo niin innoissani, että pääsen varmasti haastatteluun ja sitä myötä tiedottajaksi.

En tiedä, ehkä olen pahasti vainoharhainen muiden mielenterveysongelmieni lisäksi, mutta outo tapaus oli minusta tämä.

Hylykyä tuas ja tietennii

Sain taas kielteisen vastauksen työhakemukseen. Tuo oli sellainen viestinnän alan paikka, joka tosiaan kiinnosti minua kovastikin ja ilmoituksen perusteella olisin jopa täyttänyt kaikki vaatimukset. No mutta ei tietenkään tärpännyt, ei tietenkään.  Ovat ensimmäisenä katsoneet CV:stä syntymäajan ja heittäneet saman tien hakemuksen roskapostin joukkoon. Toisaalta mietin, että olisinko kuitenkaan ollut heidän tyylisensä tai heidän organisaatioonsa sopiva työntekijä, kun siinä kahden lauseen kielteisessä vastauksessa oli molemmissa lauseissa kielivirhe, esim. ”osoittamastanne kiinnostuksestanne”, hahhaa! Tuota tasoa jos siellä halutaan ulkoista viestintää, niin huoks. Selvästikin yritän tässä vain itseäni lohdutella hylkäämisestä, tiedostan tämän. Toisaalta tekisi jo mieli heittää kirves kaivoon ja lopettaa koko yrittäminen, toisaalta vihastuttaa niin, että vajoanpa moukaksi ja käytän viime viikolla tv-dokumentista oppimaani tokaisua, joka osuvasti kuvaa tunnetilaani: Jumalauta minä sanon saatana että vittu! @#%:O Ja toisaalta on vain tylsä olo: onhan tähän jo tottunut.

Eilen paistoin ruisleipäsiä, ne kun ovat kaikkien mielestä niin herkullisia. Teen ne ihan vain valmiista ruisleipäaineksesta pussin ohjeen mukaan. En ole uskaltanut kokeilla leipoa isoja ruisleipiä, eivät ne varmaan sähköuunissa onnistuisi. Olisipa sellainen hyvä oikea leivinuuni!

Tuoreita ruispaloja

 

Sitten vielä kuvasarja tai sarjakuva siitä, miten Tarmo aina osallistuu kaikkiin perheemme toimiin: Siiri opetti Venlaa neulomaan, Venla kun on koulussa opiskellut pelkästään teknisiä töitä. Tarmon piti tietysti saada osansa huomiosta.

 

Alussa sujuu ihan rauhallisesti.

 



 

Saisinko vähän neuloa? Tai mieluiten rapsuta minua.



Ala, jooko, rapsuttaa mua, äläkä keskity muuhun.

 

Eikö mene perille? Neule tänne tai rapsutusta.

 

Minä tahon neulooooo!!!!

Joojoo, iskä! Olen ihan kiltti poika.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Perjantai-iltana oli Tarmolla huippuhetki, kun pääsi Siirin sänkyyn pötköttelemään. Olimme siivonneet, ja Siirille oli juuri vaihdettu valkoiset ja puhtaat satiinilakanat. Kyllä siinä kelpasi koiran olla polleana, kuten ilmeestä näkyy. Siiri olisi halunnut koiran yöksikin viereensä, mutta Tarmo taas haluaa nukkua yönsä isäntänsä sängyn alla. Kai se iskän kuorsaus on niin kotoista ja turvallista ;)



Uni

Tulee näköjään jo uniin nuo ahdistuneet olot ja pohdinnat siitä, että on tullut tehtyä elämässään liuta vääriä valintoja. Helekattiako niille enää mitään mahtaa, antaisin olla! Eihän tässä vielä haudassa olla, vaikka tuomittuna köyhäksi eläkeläiseksi jo olenkin. Mutta siis näin viime yönä sellaista unta, että hain yhteishaussa erinäisiin kouluihin. Ei jäänyt siitä unesta mieleen, mitä tiettyjä kouluja ne olivat, jotain taidepainotteisia lukioita tms. muistaakseni, en ole varma. Niihin oli kaikkiin olevinaan tosi vaikea päästä. Niin, ja olin siinä unessani siis aivan tämän ikäinen, mitä nyt olen, en mikään koulutyttö. Silti tapahtumapaikkana oli tuo läheinen Uuraisten koulukeskus, siis peruskoulu. No joo. Unessani olin saanut vastauskirjeen sieltä yhteishausta, ja se kirje kädessäni siis toilailin koulukeskuksen aurinkoisella pihamaalla. Muutamia tuttuja oli siellä myös, he tulivat kyselemään, että miten kävi. En halunnut näyttää vastauskirjettä kenellekään, sillä pelkäsin, etten ole päässyt yhteenkään hakemaani kouluun. Avasin siis kirjeen salassa muilta, vastaukset olivat kapoisilla paperilippusilla. Luin jännittyneenä ja jippii, minut oli hyväksytty kaikkiin kouluihin! Sitten aloin lukea lippusia tarkemmin: lapuissa luki ”autonkorjauslinja” ja ”rakennuslinja”, kolmatta en muista. Eli olin täyttänyt yhteishakupaperit vahingossa väärin! Olo oli unessa suuri häpeäntunne: en ollut osannut hoitaa tuotakaan hommaa oikein.

No mutta, nyt on kuitenkin oikea elämä tässä ja perjantai. Pikkutyttö tulee iskäviikolta kotiin, tulee taas väriä minunkin elämääni, kuten puoliso aamulla iloisena totesi. On myös tosi mukavaa, kun ison tytön poikaystävä tulee Kirkkonummelta käymään. En ihan vuosi sitten olisi vielä ehkä uskonut sanovani, että on ollut oikein ikävä häntä! Tytär olikin jo vähän suru puserossa, kun yksi (muka) ystävä lupasi eilen tulla yökylään (ei asu siis enää täällä Uuraisilla), mutta tekikin oharit ja meni toisen tytön luokse mitään ilmoittelematta. Me täällä odottelimme ruokien (tein siksi jälkiruokaakin!) kanssa ja tytär vartavasten siivosi kämppänsäkin. Eikö nykyihmisillä ole enää tunneälyä vai ovatko he järjestään narsisteja, sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun noin kävi? Eikö tule mieleen, että siellä sovitussa kyläpaikassa ehkäpä on nähty jotain vaivaa ja muokattu päiväjärjestystä jopa? Vai onko kaikki tuollainen ihan se ja sama: "muutanpa suunnitelmia ja sopimuksia, kun tulee sellainen fiilis enkä viitsi ilmoittaa asianosaiselle, odotelkoon siellä..."? Äh, tulen taas vihaiseksi, kun ajattelen tuota, ja olin tosi vihainen lapsen puolesta eilen. Sanoin kyllä hänelle, ettei tuollainen mikään oikea ystävä olekaan, joutaa mennä. Enkä ainakaan sen tytön takia laita enää tikkua ristiin täällä, jos on tulossa käymään, oli tuo häneltä niin nolo temppu.

Harmaata

Sitähän tämä. Muutaman viikon olen työttömänä ollut ja nyt jo ihan puutunut jatkuvaan ahdistuneeseen oloon. On karseaa, kun koko ajan päässä vain pyörii, että miten helkutissa saa pakolliset laskut maksettua. Niitä vain lappaa koko ajan lisää, mutta rahhoo ei mistään. Tunne sellainen, että melkein menen kyyryyn kippuraan ja alan kirkua apua. Tai sänkyyn peiton alle ja toivon, että nukkuisin ajasta ikuisuuteen. Mitään kunnollista järjellistä työtä ei pysty tekemään. Olen yrittänyt vääntää opintoja eteenpäin, mutta ei tule oikein mitään. Ainoa asia, joka sujuu, on lenkkeily. Kiitos koiralle.

Aloitan jokaisen aamun kipaisemalla Tarmon kanssa kakkalenkin, n. kilsa. Päivällä käymme pitkällä metsälenkillä, kesto n. puolitoista tuntia. Löysimme viime viikolla uuden reitin, joka on sen verran rankka, että kyllä hiki irtoaa, kun kumpparit tai Kuomat jalassa sen kipottelen. Vaikka se meidän menomme on tosiaan sellaista melko repivää, kun ensin saatamme juosta reipasta vauhtia ja sitten yhtäkkiä Tarmo pysähtyy kuin seinään tönkiäkseen jotain. Lunta kun oli, se tönki kahta kertaa kauheammin ja oli tosi huvittava, kun sitten naama lumessa nosti päänsä sieltä haistelemasta. Tuo lenkkeily on asia, joka pitää minut tällä hetkellä jotenkuten järjissäni, etten täysin lukkiudu ahdistuksen kouriin. Lenkillä keskityn vain koiraan ja sen kanssa jutteluun, siinä unohtuu vähäksi aikaa muut hommelit ja huolet.

Olen mietiskellyt joutessani tätä nyky-yhteiskunnan järjettömyyttä. Sitä kun kaikkea on kehitetty niin hyväksi, että siitä on tullut pahaa. Palaan mahdollisesti tähän asiaan ja selittämään näitä mietintöjäni tarkemmin, vaikkeivät ne ketään kiinnostakaan, mutta nyt Tarmo jo ilmoittaa tuossa, että mun mentävä on. Ou jee.

Kuvakulmia päivässäni

Tässä muutamassa työttömyyspäivässä olen jo hienosti oppinut nukkumaan kaksi tuntia pidempään kuin työssäkäyntiaikana. Kello siis herättää seitsemältä. Työssä käydessäni nousin viideltä, eikä siinä herätyskelloja yleensä tarvittu, aamulähtöstressi sen verran piti virkeänä varmaan.

No, nytten siis, kun taas kotosalla vaan ähötän, nousen seitsemältä ja silmä koprassa, kuten meillä Savossa sanotaan, rynnistän Tarmon kanssa aamukakkalenkille. Nimittäin Tarmo yleensä jo vinkuu tuskastuneena ovensuussa siinä vaiheessa, kun minä kömmin makkarista vessan kautta pukemaan jotain päälleni. Tällä viikolla se "jotain" on ollut rönttähousut, toppatakki, pipo ja kumpparit. Sitten teemme noin kilometrin lenkin tuossa Mansikkamäellä, Tarmo kakkii kahdet kakat, jotka kerään pussiin (olemme ilmeisesti ainoa perhe Uuraisilla, joka kerää koiransa kokkareet, niin paljon paskaa on tienvarret täynnä).

Tänä aamuna Tarmo ei lähtenytkään viemään lenkkeilyttäjäänsä totuttuun suuntaan, vaan kampesi kylälle päin. No, ihan sama se mulle, vaihtelu virkistää. Lampsimme reippaasti Shellille päin ja tietysti, siis tietysti minun tuurilla koko kunnan johtava väki törötti siinä linja-autopysäkillä jotain kyytiä odottamassa. Siis kunnanjohtaja ja Toimi ja hallituksenjohtaja ja lautakuntien ja hallintokuntien pomot näköjään. Tosi kiva oli siinä sitten tukka pipon alta sotkuisena törröttäen, naama yörasvaisena ja rönökamppeet päällä jutskailla kivoja "herrojen" kaa, kun pakkohan siihen oli pysähtyä Tarmon kanssa. No, ihailivat kuitenkin koiraa enemmälti, ettei minun ulkoasuni niin herättänyt huomiota (turha toivo, olin oikeasti kuin räjähtänyt pulimummo). Siinäpä tämän aamun merkkitapahtuma.

Yleensä siinä aamupäivä sitten kuluu kotihommissa ja puoliltapäivin lähdemme taas Tarmon kanssa lenkille. Silloin teemme pitkän, yli tunnin lenkin poluilla ja pururadoilla. Vähän milloin minnekin. Se on välillä hauskaa ja välillä tuskastuttavaa, sillä usein Tarmo juuttuu pitkiksi ajoiksi tutkimaan ja haistelemaan jotain. Jos minulla olisi juuri hyvä meno päällä, se seisoskelu ja odottelu alkaa pian ärsyttää. Meidän menomme on muutenkin melko töksähtelevää, sillä Tarmo aina yhtäkkiä stoppaa kuin seinään jotain tutkiakseen. Ei niillä lenkeillämme minulle kovin kova hiki tule, mutta ihan hyvää liikuntaa se on ja piristää mieltäkin.

Tässä siis vielä kuvina se, mitä nykyisin enimmäkseen päivisin katselen: koira takaapäin.



Näkyisköhän vesilintuja?

 

Tässä mennään reippaasti.

 

Joku koirakaveri jättänyt postia, nuusk!

 

Tässä rannassa me aina pysähdytään vähän kauemmin,
peuhataan ja töngitään vesikasveja.

Tällainen kunnan grillipaikka on siinä meidän peuhurannassa.
Voisi joskus vaikka ottaa makkarat mukaan ja paistella.

Kohtaamisia

Tämä sattui tosin jo muutama viikko sitten, mutta tuli nyt niin elävästi taas mieleeni, että pakko kertoa:

Oli taas kerran sellainen minulle kiusallinen kohtaaminen kaupan pihassa. Eli törmäsin tuttavaan, jota en ollut tavannut pitkään aikaan. Ei siinä ehtinyt enää mihinkään piiloutua eikä olisi ollut parkkipaikalla hyviä piilojakaan. Niin, sinne piiloon tekee siis mieli mennä aina tuttuja kohdatessa, koska he aina kysyvät, että mitä kuuluu. Ja sitten pitää kertoa, että työttömänä ollaan.  Ja voi häpeä-häpeä-nolous-haluaa-vajota-maan-uumeniin! No, tälläkin kertaa se kysymys tietysti tuli, ja minä punaisena kiemurrellen vastasin. Mutta tuttavapa ei ollutkaan millänsäkään, hän tokaisi reippaasti: ”Niin, pitäähän sitä jonkun työttömänäkin olla!” Siinä kyllä Saretskalla ensin silmät pyöristyivät ja sitten hän purskahti helakkaan ja vapautuneeseen nauruun! Siitä keskustelumme sitten vapautuikin ja aloimme puida itse kunkin työttömyyttä: oli hänkin sitä laatua saanut kokea ja oli nyt kouluttautumassa lähihoitajaksi.

Tämä työttömyys on aiheuttanut minulle sen, että suhtaudun lähes (ai lähes!) vainoharhaisesti muihin ihmisiin. Minulla on sellainen käsitys, että ainoa asia, joka minua luonnehtii, on työttömyys. Kaikki tutut ja sukulaiset minut mainitessaan puhuvat vain työttömyydestäni. Lasteni kaveritkin varmaan ajattelevat vain, että se on se työtön äiti. Mietin ihan vakavissani, että oma äitini ei sen takia pitänyt 80-vuotisjuhlia, koska olisi saanut hävetä työtöntä tytärtään: loputkin sukulaiset olisivat päässeet selville huonoudestani.

Tuollaiset kohtaamiset ihanien ihmisten kanssa, kuten tuo kaupan pihalla, palauttavat sopivasti jalat hetkeksi maan pinnalle. Tulee ihan ihmismäinen olo. Ihan niin kuin se työttömyys ei olisikaan maailman isoin ja merkittävin asia ja kaiken alleen peittävä mörkö.

No oho! Tässä välissä muuten sain puhelinsoiton syyttäjänvirastosta, että pääsen sinne töihin! Ei se ole täysin oman alan paikka ja puolen vuoden palkkatukihomma, mutta JEE!!!! Töitä!!!  Tilipäivä!!!!  J J J J J J

Hohhoijaa

Niinpä tietysti. Näinhän tässä taas kävi. Ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa. Masentaa, ahistaa, väsyttää. Angst.

Kun oli jotain pakollista pinnisteltävää, sitä pinnisteli. Kävi hymyssä suin harjoittelemassa ja koulutuksessa. Olisi tässä kotosallakin toki vaikka mitä tekemistä, pakollistakin, mutta kun ei vaan jotenkin saa aikaiseksi. Naamakin on kuulemma koko ajan nurinpäin.

Paras paikka on viltin alla.

Terveisiä viltin alta.

Tarpeellisuuden tunne

Tänään on ensimmäinen työtön-työtön päiväni sitten elokuun, jolloin aloitin nuo viimeisimmät työllisyyskoulutukseni. Taloushallinnon harjoittelu oli sen verran traumatisoiva kokemus (hehe), että en nyt siitä sen enempää ala vöyhöttämään ainakaan vielä. Kunhan saan psyykeni taas kasattua jonkinmoiseen järjestykseen tuon kokemuksen jäljiltä, niin saatan kertoa lisää esimerkiksi eräästä ilmaisella harjoittelijalla ostatetusta maitotölkistä :D Senhän mainitsinkin jo jossain vaiheessa, että tämä harjoittelija laittoi kirjeetkin kuoriin väärin! En muuten ollut tiennytkään, että senkin pystyy väärin tekemään. No, tuolla paikassa ei sellaista työtä ollutkaan, jota en olisi osannut VÄÄRIN hoitaa.

Joka tapauksessa nyt olen siis taasen kotiäitinä. Tästä hommasta ei ole "työnantajalta" juuri koskaan tullut kielteistä palautetta, en ainakaan muista. Tänään laittelin hyvillä mielin vadelmakiisseliä ja paistelin tähdepottumuusista rieskoja pienelle koululaiselle välipalaksi. Tyttö totesi kotiin tultuaan, että ”tosi ihanaa, äiti, kun sä oot kotona”. Tuntuipa mukavalta.

Työtön joutaa värkkäämään vaikkapa rieskoja ja kiisseliä.

 

Päätelmiä tästä vuodesta

Aina kun vuosi on lopuillaan, mietitään, mitä se vuosi sitten toikaan tullessaan. No, ehkä en välttämättä niin kauheasti välittäisi tuota miettiä, sillä omalla kohdallani en ole mitään aikaansaannoksia aikaan saanut. Työttömänä, kurssilla, työttömänä……

Tämän vuoden aikana olen kuitenkin saanut kokea jänniä ja ihania asioita, vaikka talous ja ”urakehitys” ovatkin menneet päin p***yä:

Työvoimapoliittisissa koulutuksissa olen tutustunut värikkäisiin ihmisiin, olen saanut jopa yhden ihan oikean ystävän! Mikä voisi olla sen ihanampaa?

Olen päässyt terapiaan. Siellä olen saanut voimaa ja tutustua itseeni. Olen saanut keinoja hallita myrskyävää mieltäni ja päässyt oikeasti taistelemaan masennusta vastaan.

Olen saanut taas yhden vuoden kasvaa perheeni kanssa. Mikään ei ole niin jännää kuin seurata jälkikasvun varttumista. Siinä pysyy väkisinkin elämässä kiinni. Ja jokapäiväinen ilo ja yllätys tänäkin vuonna on ollut se, että puoliso jaksaa rakastaa ja arvostaa minua kaikkine hulluuksineni. Toteaa vain, että eipä ole elämä ainakaan tylsää ;)

Että ei ehkä niin riemullinen vuosi mutta kasvattava kuitenkin.

Ja loppuun nostalgiapätkä  ;) Niiltä ajoilta, kun ura vielä kukoisti :D
Diggaan ihan kauheasti tuota:

http://www.youtube.com/watch?v=nLNAenKzp3E

Loppuvuotta

Harmittaa, kun on ihanan kauniin näköinen talviaamu, suorastaan idyllinen, mutta ei pysty nauttimaan siitä. Linnut iloisesti lentelevät lintulaudalle ja takaisin omenapuuhun tai pensasaitaan syömään evästä.  Kiva näky. Mutta miksi ei pysty iloitsemaan siitäkään?

Aamupalaa ottamassa

No, Saretskalla taas yhden kerran elämä hieman potkiskelee. Typerä minä harmittelee sitä, että opintojen työssäoppimisjakso menee harakoille, kun tehtävät ovat luokkaa joulukorttien jakaminen. No, muutama sata joulukorttia kun jaoin, näin muuten hirveän paljon erilaisia postilaatikoita! Onko meriitti, joka kannattaa mainita CV:ssä? Tai että olen oppinut lukemaan erityyppisiä vesimittareita? Hohhoijaa.

No, kaksi viikkoa enää työssäoppimista jäljellä, joten eiköhän tuon kestä. Vaikka toivoin kyllä pääseväni perehtymään johonkin muuhunkin kuin postinjakoon, kahvinkeittoon ja vesimittareihin. MUTTA: pääsin niihin kirjoittajaopintoihin yliopistolle, joten sellaista uutta kivaa haastetta on kuitenkin luvassa ensi vuodeksi, jee. Rakkaanikin muuten lomautettiin työpaikastaan, joten meillä on sitten täällä jonkin aikaa pari työtöntä lorvailijaa kotona. Tosin mieheni ei ole mikään lorvailija eikä masentuja kuten minä, vaan varmaan osaa ottaa lomautusjakson ihan loman kannalta. Onhan hänellä sentään sen jälkeen vielä työpaikka, mihin palata.

Olen ollut huomaavinani, että yksi toinenkin otus minun lisäkseni tässä huushollissa on masentunut: Sulo ei oikein syö mitään ja on pitkästyneen näköinen. Olen miettinyt, että täytyy varmaan ottaa hänelle kissakaveri. Niin että jos tiedätte jossain kissanpentuja olevan, ilmoitelkaa. Jos saan rakkaani ylipuhuttua, voisimme ottaa toisen poikakissanpojan. Nimi olisi sitten Saku.

Voi, olenko minä yksinäinen?