Päätelmiä tästä vuodesta

Aina kun vuosi on lopuillaan, mietitään, mitä se vuosi sitten toikaan tullessaan. No, ehkä en välttämättä niin kauheasti välittäisi tuota miettiä, sillä omalla kohdallani en ole mitään aikaansaannoksia aikaan saanut. Työttömänä, kurssilla, työttömänä……

Tämän vuoden aikana olen kuitenkin saanut kokea jänniä ja ihania asioita, vaikka talous ja ”urakehitys” ovatkin menneet päin p***yä:

Työvoimapoliittisissa koulutuksissa olen tutustunut värikkäisiin ihmisiin, olen saanut jopa yhden ihan oikean ystävän! Mikä voisi olla sen ihanampaa?

Olen päässyt terapiaan. Siellä olen saanut voimaa ja tutustua itseeni. Olen saanut keinoja hallita myrskyävää mieltäni ja päässyt oikeasti taistelemaan masennusta vastaan.

Olen saanut taas yhden vuoden kasvaa perheeni kanssa. Mikään ei ole niin jännää kuin seurata jälkikasvun varttumista. Siinä pysyy väkisinkin elämässä kiinni. Ja jokapäiväinen ilo ja yllätys tänäkin vuonna on ollut se, että puoliso jaksaa rakastaa ja arvostaa minua kaikkine hulluuksineni. Toteaa vain, että eipä ole elämä ainakaan tylsää ;)

Että ei ehkä niin riemullinen vuosi mutta kasvattava kuitenkin.

Ja loppuun nostalgiapätkä  ;) Niiltä ajoilta, kun ura vielä kukoisti :D
Diggaan ihan kauheasti tuota:

http://www.youtube.com/watch?v=nLNAenKzp3E

Loppuvuotta

Harmittaa, kun on ihanan kauniin näköinen talviaamu, suorastaan idyllinen, mutta ei pysty nauttimaan siitä. Linnut iloisesti lentelevät lintulaudalle ja takaisin omenapuuhun tai pensasaitaan syömään evästä.  Kiva näky. Mutta miksi ei pysty iloitsemaan siitäkään?

Aamupalaa ottamassa

No, Saretskalla taas yhden kerran elämä hieman potkiskelee. Typerä minä harmittelee sitä, että opintojen työssäoppimisjakso menee harakoille, kun tehtävät ovat luokkaa joulukorttien jakaminen. No, muutama sata joulukorttia kun jaoin, näin muuten hirveän paljon erilaisia postilaatikoita! Onko meriitti, joka kannattaa mainita CV:ssä? Tai että olen oppinut lukemaan erityyppisiä vesimittareita? Hohhoijaa.

No, kaksi viikkoa enää työssäoppimista jäljellä, joten eiköhän tuon kestä. Vaikka toivoin kyllä pääseväni perehtymään johonkin muuhunkin kuin postinjakoon, kahvinkeittoon ja vesimittareihin. MUTTA: pääsin niihin kirjoittajaopintoihin yliopistolle, joten sellaista uutta kivaa haastetta on kuitenkin luvassa ensi vuodeksi, jee. Rakkaanikin muuten lomautettiin työpaikastaan, joten meillä on sitten täällä jonkin aikaa pari työtöntä lorvailijaa kotona. Tosin mieheni ei ole mikään lorvailija eikä masentuja kuten minä, vaan varmaan osaa ottaa lomautusjakson ihan loman kannalta. Onhan hänellä sentään sen jälkeen vielä työpaikka, mihin palata.

Olen ollut huomaavinani, että yksi toinenkin otus minun lisäkseni tässä huushollissa on masentunut: Sulo ei oikein syö mitään ja on pitkästyneen näköinen. Olen miettinyt, että täytyy varmaan ottaa hänelle kissakaveri. Niin että jos tiedätte jossain kissanpentuja olevan, ilmoitelkaa. Jos saan rakkaani ylipuhuttua, voisimme ottaa toisen poikakissanpojan. Nimi olisi sitten Saku.

Voi, olenko minä yksinäinen?

 

Nauratusta ja itketystä

Pienet lapsethan ovat aina uteliaimpia ja kiinnostuneimpia kuusen alla pötköttävistä paketeista. Niin meilläkin. Aatonaattoiltana asettelimme lahjapaketit kuusen alle odottamaan jouluaattoa, mutta mitäpä näinkään eilisaamuna, kun silmät ristissä kömmin hereille: se paketti, jonka kortissa seisoi ”SULO”, oli kuljetettu keskelle olkkarin lattiaa! Jahas, Sulo-poikakissa oli siis yön pimeydessä käynyt tutkimaan, mitä hänen paketissaan mahtaisi olla. Sulollehan olikin jopa pari lahjaa, joten päätimme helpottaa kissan odotusta ja annoimme hänelle erikoisluvan avata yhden paketin jo aattoaamuna:

Mitä kivaa minulle, kiltille kissalle, täältä löytyykään?

Päivällä kävimme viemässä kynttilän muualle haudattujen muistokivelle , koska kaikki poisnukkuneet sukulaisemme lepäävät muiden paikkakuntien mullassa. Kynttilää sytyttäessäni ajattelin erityisesti isääni ja siskoani. Haudoilla käynnin osutimme sopivasti niin, että ehdimme kirkkoon jouluaaton vesperiin. Eikä minua heitetty pihalle, vaikken seurakuntaan kuulukaan, hih. Päinvastoin, kirkkoherra toivotti kädestä pitäen hyvää joulua. Hän piti niin hyvän puheen, että itku tuli sekä sen aikana että silloin, kun kävin kiittämässä häntä koskettavasta puheesta samalla, kun rippikoululaisemme haki nimmarin.  Joo, voi ei: taas sai ainakin pienempi tytär hävetä (”onko pakko AINA itkee!”) Kirkkoherran puhe ei ollut tusinatavaraa tai edes mitenkään iloinen. Hän puhui siitä, miten laps’ hankeen hukkuu, unohtuu (konkreettisestikin tänä jouluna) ja miten monet aikuiset pakenevat elämää ja tunteitansa joulunakin alkoholiin. Valitettavasti vain luulen, että eivät ne pulloon pakenijat varmaankaan siellä kirkossa olleet kuuntelemassa.

Rattoisa oli jouluaatto. Illalla viimeiseksi katsoimme vielä lahja-DVD:ni Kovasikajuttu. Toivoin kovasti saavani tuon elokuvan, koska en päässyt elokuviin sitä katsomaan. Se kertoo suomalaisesta kehitysvammaisten miesten punk-bändistä, Pertti Kurikan nimipäivistä. Kävin syksyllä heidän keikallaan ja tykkään erityisesti  biisien sanoituksista. Kova bändi, hyvän mielen elokuva. En muuten tiennytkään, että Pertti Kurikka oli Tarja Halosen kutsumana itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Hyvä Tarja!

Nyt kun muut vielä nukkua korsnaavat, nautiskelen aamukahviani ihanaisesta lahjamukistani joulunmakuisen juustokakun saattelemana, nam. Jotta ei kuulostaisi liian idylliseltä, voin kertoa, että tiskipöytä notkuu likaisia astioita ja tiskikone puhtaita, mutta nuo saavat nyt odottaa. En raski kolistelulla herättää nukkuvia piiperoisia ja iskäkarhua :D

Terveelliset aamukahvit. Olen muuten Marilyn-fani.

 

Joulukiireitä

Piti tänään, eiku eilen, mennä alkuperäisen suunnitelman mukaan äidin luo Savoon ja siis tänään tulla pois, mutta kun siellä oli kuulemma tupa täynnä ja nukkumapaikat kortilla, päätimme mennä vasta joulupäivänä. No hyvä niin, sillä en ymmärrä, miten olisin muka pelkästään tänään iltapäivän aikana ehtinyt kaikki hommat väkertää. Olisi voinut jopa pinna kiristyä…

No mutta nyt on kinkku uunissa ja mielestäni kaikki sellainen tehty, mitä on tarvinnut tehdä. Yksi täytekakkukin on jo melkein syöty, kun tänään kävivät meillä rakkaani lapset ja yksi ihana lapsenlapsi. Tytär leipoi tuossa yötä vasten vielä jouluisen juustokakun jääkaappiin hyytymään huomiseksi. 

Myö on Sulon kanssa NIIN raadettu, että piti välillä ihan rojahtoo huiloomaan.

Höh, mitäs stalkkaat, meillä on tosiaan huilitauko, kutes näät!

Kuusi koristeltiin Siirin kanssa jo eilen. Meillä on pikkutytön kanssa sellainen venäläinen maku noissa koristeluasioissa: mitä enemmän sen parempi! :D  Muut oli vähän eri mieltä, mutta eihän me heiltä kyselty.

On siellä alla se kuusikin, on varmasti ;)

Toivotan teille ihanille immeisille rentoa ja iloista joulua! Pusien & halien kera lämpimin ajatuksin pakkasen keskeltä keskeltä Suomea ♥

Ammattilainen antaa vinkit: näin luot joulun kotiin

Tuollaisen otsikon huomasin iltapäivälehden nettisivulla. Mitä himputtia? Jos en siis sisusta kotiani oikeilla väreillä ja materiaaleilla ja laittele valoköynnöksiä kulkeilemaan kauniisti sinne tänne, ei tule joulu meidän huusholliin!

Onneksi tässä iässä ja näillä kilometreillä sitä jo suhtautuu huumorilla tuollaisiin otsikoihin ja lehtijuttuihin, mutta entäs, jos olisikin sellainen, joka ottaa kaiken aina totena mekkoonsa? Huhhuh, taas tulisi lisäpaineita.

Jos minä alkaisin noudattaa noita ammattilaisten ohjeita, meidän kotiin ei sitten varmuudella tulisi joulua. Meikäläisellä kun vetäisi pinnan niin kireälle tuo täydellisyyden tavoittelu, että joulumieli olisi kaukana lapsilla ja ukolla, kun kuuntelisivat ja katsoisivat minun raivoamistani. Olisi ehkä materiaalit ja valoköynnökset kohdillaan, mutta naamat nurinpäin. Siinä sitä olisi luotu yhdenlainen joulu kotiin.

Eilen meillä siivottiin. Minulle on tärkeä juttu joulutunnelman luomisessa, että näen kotini olevan suurin piirtein puhdas ja raikas. Ensi viikonloppu menee äitini luona, joten silloin ei enää ehdi, paras oli hoitaa homma jo nyt. Kuusi odottaa ulkona, sen mies haki veljensä metsästä, mukava ja kiltti veli. Tänään ehkä leipoilen jotain ja teen lanttulaatikot pakkaseen. Eilen sain yllätyksekseni maksaa lähikaupasta, ja paistoin maksalaatikot. Viikolle en suunnittele mitään hommia, koska harjoittelu näyttää vievän aina koko päivän energiavaraston. Tytöt tykkäävät leipomisesta, joten jos haluavat, voivat leipoa mieleisiään leipomuksia jouluksi.

Siinäpä ne jouluvalmistelut pääpiirteissään Saretskan osalta ovatkin. Joululahjanostelustressiä ei tänä vuonna ole ollut, kun ei ole rahaa, millä ostella. Pienet ja toivottavasti mieleiset jutut olen kuitenkin hankkinut läheisimmille. Sulo taitaa meidän kodissa saada eniten lahjoja, siitä ovat tyttäret pitäneet huolen.

Jos minä olisin ammattilainen, mutta en tietenkään ole, antaisin sellaisen vinkin joulun luomisesta kotiin, että tee juuri vain se, mikä on sinusta tärkeintä. Suorittamispakko hittoihin. Eihän se ole kuin pari päivää koko joulu, kannattaako pilata stressaamalla ja hermot kireällä puurtamalla se joulunalusaika?

Minun paras joulunvalmistelumuistoni on se, kun koko viikon ennen joulua esiinnyin kaiket illat tyttären kanssa seurakunnan non stop  -jouluvaelluksessa enkä ollut kotona tekemässä yhtään mitään! Mieli rauhoittui ja meillä oli vain yksinkertaisen ja hulvattoman hauskaa. Joulumieli tuli joka päivä kuin sivutuotteena. Vieläkin kaiholla muistelemme tytön kanssa, kuinka tauoilla pelailimme lautapelejä ja söimme lastenohjaajan tuomia suklaita ja kuinka sitten kiireen kaupalla piilotimme nuo ajanvietteet, kun seuraava ryhmä oli tulossa esiintymispaikallemme. En muista, mutta luulen, että siinä tuli luotua kotiinkin joulu samalla, kun toi sieltä esiintymispaikalta hyvän mielen tullessaan.

Tylsää?

Tuttavapiirini on melkolailla tällaista neljä–viisikymppistä porukkaa mitä itsekin edustan. Tavallisia, perheellisiä ihmisiä. Elämä on asettautunut tiettyihin uomiin, useimmilla on työpaikat, omakotitalot, autot, koirat, kissat ja tietenkin lapset. Arjet painetaan duunia, kuskataan lapsia hoitoon ja harrastuksiin, harrastetaan itsekin. Kaikki sujuu päivästä toiseen suunnilleen samaa rataa, kotoisasti.

Onkohan tuo arjen ja rutiineihin uomautumisen kestäminen liikaa meidän ikäluokan miehille, kun viime aikoina olen kuullut monien tuttavapariskuntien aivan yllättävistä eroista? Ja nimenomaan niin, että mies on paiskannut erouutisen yllättyneen vaimon eteen kertoen löytäneensä uuden rakkauden. Siinä ei ole perhe paljon painanut, kun on lähdetty uuden, kiinnostavan (ja usein nuoremman) naisen matkaan. Onko eroaminen nykyisin jo liiankin helppoa?

Miksihän tavallisuudessa ei nähdä nykyisin mitään hyvää? Aina pitäisi olla jotain ihme sykettä elämässä, että se tuntuisi joltain. Jos kaikki junnaa aina samaa rataa, on tylsää, ja sitä tylsyyttä pitää sitten vaikka pullon avulla helpottaa. Tai ottaa uusi, jännä kumppani. Pitäisikö elämässä aina tapahtua jokin hirveä katastrofi, että oppisi antamaan arvoa tavalliselle, turvalliselle arjelle?

Tänään olen kiitollinen siitä, että taas on valjennut tavallinen lauantaipäivä siivouksineen ja ruoanlaittoineen. Minulla on ruokaa jääkaapissa. Minulla on rakas kumppani ja kultaiset lapsukaiset. Sulo-poikakissa on edelleen elämäni valona. Luultavasti en voita lotossa, ja köyhyys ei edelleenkään helpota. Kaikki on niin ihanan, turvallisen  tavallista!

Sekä rakkaani että minut on muuten aikoinaan jätetty, koska meidän kanssamme meni elämä hukkaan ;)

Elämäni valo tuplana

Linnan juhlat

Linnan juhlien kakkuja, nam! Nuoret itse leipoivat nämä.

Jos joillekin ihmisille on tullut sellainen kuva, että haluan itseni korottaa ja itseäni korostaa tällä blogilla, on hän luultavasti ja varmastikin oikeassa. Elämäni on todellisuudessa niin pientä ja ilonaiheenikin niin mitättömiä, että ne pitää täällä heti julkaista, jos jokin sellainen eteen putkahtaa. Mutta mitään kadehdittavaa minulla ei tosiaan mielestäni ole – jotenkin luulen, ettei moni vaihtaisi elämäänsä kanssani:

Kun olin yhdeksän, isäni kuoli vaikeaan nivelreumaan. Äiti jäi köyhälle pientilalle neljän penskan kanssa ja ilmoitti minulle suorasanaisesti, ettei minua olisi olemassakaan, ellei isäni olisi kieltänyt häntä tekemästä aborttia. Hyvät eväät itsetunnolle. No, nykyisin hän sanoo tuttavilleen ja sukulaisillemme, jos joku kysyy, mitä Saretskalle kuuluu, että hän ei todellakaan tiedä, en kuulemma ole pitänyt häneen mitään yhteyttä kuukausiin. Tuo siksi, että hän häpeää minua työttömyyteni takia. Tuntuu tosi  ”mukavalle”, että hän itse minulle vielä kertoo tuosta.

Siskoni oli läpi lapsuuteni, nuoruuteni ja aikuisuuteni paras ystäväni ja ainoa henkilö, joka aidosti huolehti ja välitti minusta. Taisi huolehtia ja välittää liikaakin, koska teki itsemurhan. Minä olen nyt saman ikäinen, tai oikeastaan vuoden vanhempi, kuin hän kuollessaan. Joka päivä muistan hänet ja viime yönäkin taas näin unissani. Sekä edelleen syytän ja tulen loppuikäni syyttämään itseäni hänen kuolemastaan: olin aina se, joka naukui tukea ja huomiota, lienenkö koskaan kysynyt hänen vointiaan ja jaksamistaan L

Nykyinen elämäni on tätä taistelua: päivällä leivästä ja yöllä lihasta (hihii!). Siis vakavasti puhuen miettimistä siitä, riittääkö luotollisen pankkitilin luottoraja ruokakaupassa käymiseen vai pitääkö yrittää säveltää jotain. Ja että riittääkö työmarkkinatuki laskujen maksuun (eihän se tosiaankaan riitä). Ja tällä hetkellä pahin on se, että miten ihmeessä hankin lapsille joululahjat???  Sydänalassa painaa ja kaivaa jatkuvasti huoli toimeentulosta. Sen lisäksi suuri HÄPEÄ työttömyydestä. Köyhyyttä en niinkään osaa hävetä, en kauheasti arvosta maallista mammonaa muutenkaan. Silloin, kun olin vielä hyvissä hankkeissa, tuhlasin kaikista mieluiten rahani ostamalla rakkaille ihmisille kaikenlaista, mistä tiesin heidän pitävän.

Sitten minulla on vielä tämä oikein kadehdittava mielenterveysongelma. Masennus, häiriöherkkyys ja sosiaaliset pelot. Varmaan tosi moni haluaisi nämä minulta vaihdossa terveeseen mieleen. Pienestä työmarkkinatuestani leijonanosan lohkaisevat terapiakulut.





Joten kun eilisiltana täällä Uuraisilla oli Linnan juhlat: nuorisovaltuuston järjestämä tapahtuma, jonka pääorganisaattorina oli minun tyttäreni, niin totta kai julkaisen sen täällä kuvien kera! Iloitsin ja nautin joka hetkestä, kun olin siellä järkkärinä. Juhlat olivat täysi kymppi onnistumisessa: kakkua oli riittävästi ja se oli herkullista, esiintyjät mukaansatempaavia ja oikeasti tosi hyviä ja monipuolisesti valittu, artisteista ja meistä talkoolaisista pidettiin hyvä huoli: syötettiin ja juotettiin. Koko syksyn kestänyt suururakka huipentui onnistuneeseen iltaan, josta nauttivat täysillä etenkin nuoret mutta kyllä me vanhuksetkin.

Tervetuloa linnan juhliin!

 

Tytskä organisaattori, äiskä talkoolainen järkkäri

 

Upon Disposable, hyvää meininkiä Kirkkonummelta saakka!

 

Tämä on vain minun elämääni

Pyydän anteeksi sydämeni pohjasta kaikilta, joita olen kirjoituksillani loukannut. Olen katkeroitunut, köyhä ja työtön, mielenterveysongelmainen ihminen, ja vuodatan tänne blogiini sitä, mitä mielessäni kulloinkin liikkuu. Useimmiten hetken mielijohteesta. En kuitenkaan halua pahaa kenellekään, ottakaa juttuni vain pöpin eukon purkauksina, henkilön, jolla ei ole ystäviä, keiden kanssa voisi ajatuksistaan jutella. En osaa suhtautua elämään myönteisesti, koska minua vaivaa masennus, ja se lyö leimansa kaikkiin ajatuksiini.

Oli kai virhe alkaa bloggaamaan omalla nimellään ja kuvallaan, mutta tässä ollaan. Ehkä kirjoitan lisää sitten, kun ja jos joskus näen elämän iloisena ja valoisana.