Tarmo

Kävimme tänään ensimmäistä kertaa katsomassa meidän uutta poitsua! Suomenpystykorva Rajahiilen Mankki eli Satu synnytti 2.4. kaksi poikasta, uroksen ja nartun. Saimme tuosta tiedon pentujen iskän omistajalta, ja niinpä nyt on sitten Tarmo varattu meille. :)

Pikku-Tarmo on ihan rääpäle vielä ♥

Tarmolla on ihana lapsuuskoti: maalaistalo, jossa emokoira saa juoksennella aivan vapaana pihassa. Se ei lähde mihinkään yksin hortoilemaan ja tuli meitäkin heti oikein iloisesti ja ystävällisesti vastaan tervehtimään. Koirat tuntuivat olevan isäntäväelle tosi tärkeitä eivätkä he antaisi pentua esim. kerrostaloon. Vanha emäntä on koko ajan kotona, joten koirilla on ihmisseuraa aina. Niin että hyvältä näyttivät minusta meidän koirapojan lähtökohdat.

Satu-emo antaa lapsukaisilleen vähän välipalaa. Kun pentuja on vain kaksi,
maitoa riittää mainiosti molemmille.

Siellä ne pikkukoirat makailivat mahat pulleina pentulaatikossa. Nyt sitten meillä opiskellaan koirakirjoja ja aletaan hommata tarvikkeita. On tämä kyllä niin uutta ja jännittävää Saretskalle! Ja mitenhän Sulo sitten suhtautuu, äidin oma kulta?!!

Onpas rankkaa, huh! ;)

Ensimmäinen työviikko, sekin vajaa pääsiäisen takia, takana ja Saretska ihan poikki. En tosiaankaan hypännyt pitkästä työttömyydestä suoraan mihinkään vaativiin ja haastaviin tehtäviin vaan ihan toimistohommiin (minimipalkalla), mutta silti tuntui mehut jäävän sinne työmaalle. Iltaisin en ole jaksanut kuin syödä ja maata. Kyllä sitä nyt huomaa, miten työttömyys on vaikuttanut minuun tosi paljon monellakin tavalla.

Ensinnäkin erakoksi muuttunut Saretska joutuu nyt olemaan oikein ihmisten kanssa tekemisissä päivät pitkät, huh rankkaa! Joutuu ihan keskustelemaan aikuisten kanssa ja sillä tavalla asiallisesti vielä, ettei voi möläytellä kaikkea älytöntä, mitä mieleen sattuu juolahtelemaan. Tai siis ei pitäisi voida möläytellä, mutta on kai sitäkin tullut jo tällä viikolla tehtyä. Nimittäin pari kolme kertaa olen saanut kummeksuvia katseita osakseni mm. väläytettyäni ”kultivoitunutta” huumorintajuani. Siinäkin tilanteessa, kun kaiuttimesta kuului käräjäoikeuden kuulutuksia ja matkin hieman muokatusti: ” Hyvää huomenta, murhaajat ja raiskaajat! Käsittely alkaa salissa kaksi…” Olikohan vähän tökeröä huulenheittoa, ei kai. Kuitenkaan ketään muuta ei naurattanut kuin minua… Toinen asia, josta olen "jäänyt kiinni" työmaalla ja joka on ilmeisesti kotona pitkään olemisen seurausta, on yksin puhuminen. Noloo! Siihenkin yritän nyt kiinnittää huomiota ja rajoittaa, ettei ihan täyskahjoksi todettaisi.

Sopeutuminen työelämään ja -yhteisöön tuntuu siis vievän voimia. Itse työtehtävät eivät ainakaan toistaiseksi ole olleet hurjan vaativia ja kaikkeen perehdytetään tosi tarkasti, mikä sekin on minulle uutta ja erikoista. Yleensä sitä on joutunut heti ryhtymään tuumasta toimeen ja perehdyttämään itse itsensä. Sitten oppinut erehdysten kautta (jos on oppinut). Tässä tilanteessa, kun on pitkään ollut työstä syrjässä, on oikein rauhoittavaa, kun kaikki näytetään ja neuvotaan kädestä pitäen. Ja ymmärränhän toki, että tuolla kaiken täytyy mennä tiettyjen muotojen ja pykällysten mukaan, ei voi humanisti alkaa kovin paljon itse säveltämään.

Niin että viikko meni pelkkään työhön keskittymisessä, kotihommat jäivät täysin muun perheen kontolle. Hyvin hyö ne ovat hoitaneetkin, olin jo pohjustanut porukkaa, että palvelu päättyy nyt. Ruuat ovat  tulleet laitetuiksi ja huusholli siivotuksi. Ja miten ihanalta kuulosti se tervehdys yksi päivä kotiin tullessani, kun mies totesi: ”Jaha, tuunari se sieltä tuli kotiin!”

Toivottavasti nyt kuitenkin jossain vaiheessa saan voimia vapaa-ajan viettoonkin. Kuntoilut ja kirjoittelemiset haluaisin kuuluvan tämän duunari-Saretskankin elämään. Ei passaa opinnotkaan jäädä kesken. Ensi viikolla ei sitten tarvitse keskittyä lastenhoitoonkaan, lähtivät isänsä kanssa etelän maille, onnelliset.