5.9.2015

Kissamummi

Minusta tuli eilen tällaisten veijareiden ”mummi”, kun Venla kaikista kielloistani ja varoituksistani huolimatta otti kaksi pikkukissaa. Kesäkuusta asti hän on käynyt näitä jo katsomassa ja hoitamassa, ja ilmeisesti vielä alkuviikkoon asti tulossa oli vain yksi kpl kissoja, mutta minä sitten, kun olin jo antanut periksi kissa-ajatukselle, totesin, että ota sitten samantien kaksi, kaksi on parempi kuin yksi, niin eilen tuli viestin liitteenä kuva näistä siskoksista. Hohhoijaa :D Tässä ovat Läjä ja Lucifer. Ensin, silloin kesäkuussa, melkein itkin, kun kuulin Läjän nimen, mutta nyt olen jo tottunut eikä se tunnu huonolta nimeltä. Luciferin kuulin vasta eilen, se on tuo musta tytteli. 

Lucifer ja Läjä tutkimassa uutta kotia

Ruokakin jo kelpaa

Minä pesen siskokissan päätä <3

Mä oon Läjä

Mä oon Lucifer

Laitoin Siirin tutkailemaan tilannetta sinne Tampereelle. Siellä hän on nyt aivan ekstaasissa pikkumirreistä. Tosin epäilen, onko enää, sillä viimeksi kun illalla sain raporttia, pennut hilluivat ja vetivät rallia ympäri asuntoa. Ovat saattaneet pitää tyttöä hereillä kaiken yötä, hihi.

Kamalasti olen huolissani, että miten se lapsi osaa hoitaa kissansa. Onhan meillä toki aina ollut kissa, mutta minähän se siitä olen ollut vastuussa. Tosin itsekin olin 17, kun otin ensimmäisen oman kissani, Viljon, ja hyvin meillä meni. Asuin silloin yksin kerrostaloyksiössä, ja valjaissa ulkoiltiin ja Viljo oli minun tärkein ja rakkain ystäväni. Koko suku muistelee vieläkin Viljoa, se oli niin ihana ja viisas kissa. Epäiltiin, että se oppii vielä puhumaankin, koska se todellakin ymmärsi kaikki, mitä sille sanoi.

Vähän huonosti minä nukuin, kun niitä kissa-asioita mietin. Tutkailin vielä illalla sängyssäkin eläinlääkärintaksoja, tyttökissan sterilaatio maksaa aivan kamalasti. Ja se vielä kertaa kaksi. Täytyy ruveta säästämään, jotta saadaan sitten leikkuuasiat kuntoon, ei niin kovinkaan pitkän ajan kuluttua.

Niin, ja miksikäs minä itse en lähtenyt Siirin kanssa sinne lapsisaunaisiin (”lapsisaunaiset”-sana tarkoittaa Savossa samaa kuin rotinat)? En uskaltanut. En halua nähdä niitä vauvoja vielä livenä, koska pelkään, että sydän särkyy, kun en voi tuoda niitä kotiin tullessani J.

4.9.2015

Fiiliksen pohjalta

Tyttäreni, 13 vuotta, piti minulle tässä eräänä iltana puhuttelun. ”Äiti, mitä sinä oikeasti haluat elämältäsi? Huomaatko, äiti, että sinä elät ja olet elänyt elämääsi aina vain toisten takia ja toisten kautta? Sinun pitäisi tehdä sellaista, mistä sinä itse aidosti tykkäät ja mitä pidät tärkeänä. Ala toteuttaa itseäsi!” Nämä jutut liittyivät taas kerran niihin työ- ja työttömyysasioihin. Tietystikin tuon ikäiselle kaikki on vielä paljon yksioikoisempaa kuin aikuiselle. Tässä iässä ja elämäntilanteessa kokee tärkeäksi sen, miten erilaiset päätökset vaikuttavat koko perheen asioihin ja elämään. Perhe on elämänsisältöni, minkäs sille mahtaa. En nyt kuitenkaan myönnä olevani  sentään  läheisriippuvainen, ja ei se ole väärin, että saa iloa ja onnea esimerkiksi lastensa menestyksestä. Tai että tulee hyvälle mielelle siitä, että kissa ja koira ovat onnellisia.

Kuitenkin lapsen puhuttelu sai aikaan sen, että hain sellaista työpaikkaa, johon aidosti ja oikeasti haluaisin, jossa kokisin työni tärkeäksi ja pystyisin tekemään jotain sellaisten asioiden eteen, joiden takia nyt vain itkeskelen ja joista vaahtoan.  Hain työpaikkaa uudesta turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksesta Pohjois-Karjalassa. Jos ei tärppää, haen johonkin toiseen vastaanottokeskukseen, kun niitä perustetaan. Ja jos pääsen, sitten järjestetään kotiasiat sen mukaan. Pitkästä aikaa tunnen, että sisälläni on taas sitä virtaa ja voimaa, jota oli joskus nuorena, kun hakeuduin UM:n töihin ja Venäjälle. Silloin asiat olivat tosin suoraviivaisempia ja helppoja järjestää, mutta mitä tästä tulee, jos ei edes yritä? Katsotaan ja ihmetellään.