29.3.2012

Ihanaa iltapalaa

Aloitettuani lohturuoalla jatkan samaa sarjaa. Bongasin tämän seuraavan suolaisen piiraan reseptin Ykkösen aamu-tv:n Voita ja sokeria -osiosta. Kyseinen piiras esiteltiin nimenomaan lohturuokana. Se onkin niin hyvää, että sulaa suussa ihan missä tilanteessa vain. Alkuperäinen ohje on kaksinkertainen tuohon minun ohjeeseen verrattuna, mutta jos teet piirakan ihan normaalikokoiseen piirasvuokaan, niin tämä minun ohjeeni määrä on sopiva. Jos lähikaupastasi ei saa gruyèrea, käytä jotain muuta voimakkaan makuista juustoa, kuten mustaleimaemmentalia. Piiras on nopea ja helppo valmistaa ja tosiaan aivan ihana.

JUUSTO-KASVISPIIRAS



1 keskikokoinen (450 g)           kesäkurpitsa
1 iso (200 g)                                  paprika
200 g                                                gruyèrejuustoa
½ pkt                                               Koskenlaskija-juustoa
50 g                                                  ranskankermaa
2                                                        munaa
½ tl                                                   suolaa
1 tl                                                    paprikajauhetta

Kuutioi kasvikset, kuullota ne pannulla tilkassa öljyä ja jäähdytä. Raasta gruyère, kuutioi Koskenlaskija ja yhdistä kaikki ainekset keskenään. Paista 200 asteessa n. 3040 min.

28.3.2012

Voi miten näitä kauniita kevätpäiviä vihaan!

Viime viikonloppuna siirryttiin jo kesäaikaan. Päivät ovat pitkiä ja valoisia, usein aurinko helottaa kirkkaasti. Lumet sulavat vinhaa vauhtia, räystäät tippuvat, tintti laulaa titityy. Ihmiset alkavat näyttää hymyileväisiltä, ja kaikkihan tietenkin suunnittelevat jo kovasti kevään kylvö- ja istutushommia. Hankitaan uusia siemeniä ja vertaillaan kavereiden kanssa taimikasvatuksen tilaa. Pestään ikkunat ja laitellaan jotain kivaa ja raikasta uutta sisustusjutskaakin. Voi miten ihanaa!?

Saretska täällä ei viitsi pestä ikkunoita eikä kylvää mitään eikä sisustaa. Saretska on patalaiska. Kun mieli on maassa, kevät on vihattavin vuodenaika. Ristiriita mustan mielen ja valoisan luonnon välillä on musertava. Luonto tekee niin väärin! Hei, etkö luomakunta anna mitään armoa? Valo paljastaa mieleni pölyttyneet ja sameat loukot, en pääse mihinkään pakoon itseäni. Aurinko kutsuu iloiset ja reippaat ihmiset ulos, minut se ajaa syvemmälle kolooni. Tulisi taas pian rakas räntä ja marraskuun pimeys!

27.3.2012

Terapiakissa Sulo

Tuli tuossa blogin esittelytekstissä luvattua, että kerron mietteitäni yhdestä kissasta. Se yksi, the one and only, on tietenkin Sulo-poikakissa. Ei se kissana tietysti ole sen ihmeellisempi kuin lukemattomat muutkaan kissat, mutta kun se on MINUN. Rakastan sitä niin kauheasti, että sydämessä läikähtää lämpimästi, kun vain sitä ajattelenkin. Väkisinkin hymy hiipii huulilleni, kun näen sen hurmaavat, pyöreät muodot ja pehmoisen turkin. Ja kirkkaat, älykkäät silmät.

Sulo on sellainen terapiakissa. Se hoitaa mielenterveyttäni, kun olen tällainen kovin ahdistuvainen ihminen. Päivät pitkät kun yksin kotosalla luuraan, vajoan usein synkkiin ja syviin vesiin olojeni kanssa. Sieltä se katti minut kiskaisee arkiseen todellisuuteen, missä koko maailma ei tosiaankaan pyöri minun ainutlaatuisen kurjan napani ympärillä. Niin miten se siis onnistuu siinä, missä tuskin ammattiauttajankaan sanomiset minua ilahduttaisivat? Tuleeko se syliini kehräämään ja puskemaan ilmaisten näin sanattomasti, että olen tärkeä? Katsooko se viisaasti silmiini kertoen rakastavansa minua kiihkeästi ja ehdottomasti? Siis toimii niin kuin kunnon lemmikin tulee toimia? No ei. Sulo tekee juuri siten kuin kissa tekee.                            

Esimerkki: Makaan sohvalla synkkiin ajatuksiini vaipuneena. Surkuttelen itseäni: ei kukaan minusta välitä, ei kukaan minua tarvitse. Ai, Sulo tulee tuossa, kutsun: ”Sulo, rakkaani, tule tänne äidin luokse, tule lohduttamaan äitiä, tule tillustamaan!” (tillustaminen on kuvitteellista emon nisän tassuilla alustamista). Sulo kävelee sohvan ohi häntä pystyssä vilkaisemattakaan surkimusäitiin ja maukaisee vaativasti ovelta: ”Tahdon ulos, ala heti tulla aukaisemaan tää ovi!” Onhan se pakko nousta ylös ja päästää mirri pihalle. Asiat tärkeysjärjestykseen!

Sulo viis veisaa, onko minulla huono tai hyvä päivä. Se ei yritä mielistellä eikä näyttele iloista, jotta mieleni piristyisi. Sulo on. Sulo ei pysy sylissä väkisin. Sulo vaikka näykkäisee tai rappaa kynnellä, jos se ei saa haluamaansa palvelua. Se ei tule viereen pötköttämään, jos pyydän, vaan häipyy työhuoneeseen omiin oloihinsa. Onpas se itsekäs otus! Ja juuri noin tehdessään se auttaa asettamaan huoleni ja itsesäälissä rypemiseni taka-alalle, kun taas kerran huomaan: kaikki paitsi kissanhoito on turhaa J

Ai niin, vielä yksi juttu: Kun minulla on joskus niin paha olla, etten oikein kykene puhumaankaan yhtään mitään, on ainoa lause, minkä saan suustani: ”Sulo on poikakissa.” Se kuulostaa niin pehmeältä ja tuntuu suloiselta suussa; sen sanominen lohduttaa. Vastaukseksi saan perheenjäseniltä: ”Ai ihanko totta, kiva kun kerroit! Ei ois muuten tiedettykään!” Silloin alkaa ihan väkisinkin naurattaa.

Sulo ei halua olla pakolla sylissä, mutta joskus kaappaan sen näin!


 

Lohturuokaa

Koska tämä blogi on olevinaan vkusnaja eli herkullinen, vaikkakin жопа, niin laitanpa tähän mieluisimman lohtuleivonnaiseni ohjeen.
Rakastan juustokakkua ja leivonkin sitä lähes aina, kun tiedän vieraita olevan tulossa. Jos vieraita ei ole tulossa, puolitan tuon ohjeen ja teen pienempään vuokaan (kuvan pala on juuri sellaisesta pikkukakusta). Saatan syödä koko kakunkin yksin, jos kukaan ei kiinnitä sen jääkaapissa oloon mitään huomiota. En toki ahmi leivonnaista yhdellä kertaa, vaan käyn hakemassa aina mukavan palan kera mansikkasurvoksen ja herkuttelen telkkarin tai kirjan ääressä sohvannurkassa (viltin alla). Tämä sopii muuten oikein hyvin myös pääsiäisleivontaan. Vielä enemmän pääsiäismäisen kakusta saa, kun laittaa pohjan päälle ennen täytteen lisäämistä esim. valutettuja säilykepersikan- tai aprikoosinpuolikkaita.

JUUSTOKAKKU


Pohja
100 g                   voita
1 dl                      sokeria
1                           muna
2,5 dl                  vehnäjauhoja
1 tl                       leivinjauhetta
Täyte
500 g                   maitorahkaa
400 g                   maustamatonta tuorejuustoa
(eli 2 rasiaa)
n. 1 rkl                sitruunamehua
                             (raastettua sitruunan kuorta)
2,5 dl                  sokeria
2 rkl                     vaniljasokeria
1 dl                      perunajauhoja
5                           munaa
Vaahdota pehmeä voi ja sokeri. Lisää muna ja jauho-leivinjauheseos. Sekoita tasaiseksi.

Pohjusta leivinpaperilla halkaisijaltaan 24 cm:n irtopohjavuoka. Voitele vuoan reunat. Taputtele kakkutaikina vuoan pohjalle ja reunoille. Laita vuoka jääkaappiin täytteen valmistamisen ajaksi.

Yhdistä kulhossa kaikki kakun täytteen aineet. Vatkaa seosta sähkövatkaimella n. 3 min, kunnes se on tasaista ja kuohkeaa. Kaada täyte taikinapohjalle. Paista 175 asteessa uunin alimmalla tasolla noin tunti. Peitä kakku paiston puolivälissä leivinpaperilla, ettei pinta tummu liikaa. Anna kakun jäähtyä kylmäksi vuoassa. Irrota kylmä kakku varovasti vuoasta.

Tarjoa juustokakun kanssa marjakastiketta. Soseuta n. 1/2 litraa marjoja. Jos haluat oikein hienon kastikkeen, puserra sose siivilän läpi. Mausta sokerilla.




21.3.2012

Nykyajan jeesukset

Meidän ovella kävi viime viikolla Jeesus. Se oli itse asiassa jo toinen kerta tänä talvena. Aika jännää, kun ajattelee, että olen tällainen kirkosta eronnut pakana.

Tapaus juontaa juurensa niihin koviin pakkaskeleihin, joita pideltiin keskitalvella. Oveemme kolkutettiin, ja rappusilla seisoi tuiki tuntematon, hoonosoomi puhuva mies. Pakkasen punaamissa, kohmeisissa käsissään mies puristi lappusta, jossa luki jotain siihen tyyliin, että ”lapseni on hyvin sairas ja tarvitsen rahaa hänen hoitokuluihinsa. Auta ostamalla näitä blaablaa-tavaroita…”. Eli ihan selvä huijarikerjäläinen! Tyyppi oli aivan jääkalikkana, näin toki sen, mutta minua kun ei koijarit höynäytä, niin sanoin oitis tylysti, ettei meillä mitään osteta. Jotain se mies mutisi ja kai noituikin itku silmässä, mutta minäpä paiskasin ulko-oven nenän edestä kiinni.

Hetken kuluttua sydämeni valtasi tosi paha mieli. Olin rientänyt ovenaukaisuun höyryävän teekupposen äärestä keittiöstä, jossa juuri tyttären kanssa juteltiin jotain mukavia tai henkeviä asioita. Varmaankin jotain sellaista, miten tärkeää on ottaa toiset ihmiset huomioon ja olla humaani ja auttaa sekä tukea apua tarvitsevia; jokainen ihminen on laulun arvoinen. Ja mitä tein itse sitten heti? Yhyy ja voi ei! Katsoimme tytön kanssa toisiamme silmiin ja tajusimme saman asian yhtä aikaa: tuli tehtyä ihan päinvastoin kuin mitä juuri puhuimme! Muistui mieleen, miten Jeesus sanoi fariseuksille: ”Minä kolkutin, mutta te ette avanneet. Minulla oli nälkä, mutta te ette antaneet minun syödä.” jne. Juoksimme ovelle myyntimiehen perään kutsuaksemme hänet takaisin ja sisälle lämmittelemään, mutta hän oli mennyt menojaan. Ja meillä oli kauhean paha mieli ja huono omatunto tytön kanssa koko illan. Iskä ei oikein ensin meinannut tajuta mistä on kyse, kun selostin hänen töistä kotiuduttuaan, miten meidän ovella kävi Jeesus, mutta me torjuimme hänet.

Viime viikolla sain uuden mahdollisuuden. Samanlainen mutta eri myyntimies kaupitteli ovellamme pääsiäiskoristeita. Hän ojensi jälleen nuhruista lappusta luettavakseni. No tottakai tiesin, että jonkin sortin huijarihan se on, mutta ehkäpä kuitenkin itse Jeesus! Maksoin silmät ummessa ja tinkimättä suunnilleen euron arvoisesta rihkamasta 15 euroa ja olin niin onnellinen: nyt meni oikein! Ei haittaa, vaikka rihkamakauppias varmaan nauroi tyhmyyttäni. Sain paljon, paljon enemmän kuin halvan koristeen, kun sain itselleni hyvän mielenJ

Ei mitään iloista. Hyppää yli!

Tänään ei Saretskan mieli askaroi hauskoissa sanoissa tai muuten huvittavassa nykymaailman menossa. On normaali angstipäivä. Angstaaminen on toistuvin ajoin olennainen osa elämääni, vaikka mitään diagnoosia minulla ei olekaan: ei siis bipolaaria tai edes depressiota. Ironisesti  ja nyt pyydän todellakin anteeksi kaikilta, jotka oikeasti kärsivät bipolaarisesta häiriöstä – joskus sanon, että ottaisin mielelläni kyseisen taudin, että välillä saisin sen virkeänkin vaiheen! Mutta ei. Tasaisesta tallaamisesta mennään sitten polvillaan pohjamudissa ryöppyämiseen.

Täällä taas siis taistellaan, että jaksaisi tämänkin päivän suorittaa. Tosin mitään suoritettavaahan minulla ei varsinaisesti ole, kun työttömänä olla öllötän. Tällaisina päivinä tunnen olevani täysin tarpeeton, hyödytön, mitään osaamaton, aivoton, lihava, ruma ja silti näkymätön. Loinen.

Palkkatyö tai toisaalta työn puute on kuulemma tärkein yhteiskunnallinen mielen hyvinvointiin vaikuttava tekijä. Allekirjoitan täysin. Työelämä voi olla välillä lähes sietämättömän stressaavaa, mutta saa siitä henkistä palkintoakin, kun kokee tehneensä jotain hyödyllistä. Työttömänä ollessaan huomaa ainakin hyvin selvästi sen, että oma pieni olemus ei hetkauta tätä maailmaa mihinkään suuntaan. Töissähän moni kokee olevansa korvaamaton.

17.3.2012

"Missä minun puhelin on?"

Tämä on tavallinen tilanne niin meillä kuin arvellakseni monessa muussakin kodissa. Eli kännykkä on jätetty kädestä siihen, missä satuttiin olemaan, kun siihen viimeksi puhuttiin tai muuten vain ei muisteta, missä taskussa tai pöydällä luuri mahtaa sillä hetkellä luurailla. No, puhelinhan löytyy sitten sillä tavalla, että joku perheenjäsen soittaa siihen, eli useitakin kertoja päivässä kuuluu pyyntö: ”Soita minun puhelimeen!”  Jos ketään muita ei ole kotona, saatetaan laittaa vaikkapa Facebookiin kavereille pyyntö soittaa piileskelevään kännyyn. Sitten puhelin pilpattaa kassin pohjalla tai yöpöydällä tai jossain ja ah ongelma on ratkaistu taas kerran!

Toista se oli ennen, silloin kun minä olin nuori, siihen vanhaan, hyvään aikaan. Ei tarvinnut seitsemän- eikä vielä ihan kahdeksankymmentäluvullakaan puhelinta vähän väliä etsiskellä kissojen ja koirien kanssa. Meillä se oli aina kammarin pöydällä. Joillain tutuilla oli hienompi malli seinälle ruuvattuna. Ja löytyi muuten helposti!  Pihallakin, jopa navetan luona asti kun kuuli puhelimen soivan, niin varmasti tiesi suoraan juosta kipaista oikeaan paikkaan vastaamaan. Ei tarvinnut hohhailla ja tähyillä ja kaivella takintaskuja. Alkaa melkein naurattaa, kun ajattelen tilannetta, että silloin joku olisi alkanut kysellä, että missähän se puhelin oikein on?

Puhelin ei ole huushollin ainut kapine, joka on aina häveyksissä. Yhtä pahoja ovat lukulasit, avaimet ja kaukosäädin. On muuten eräitäkin kertoja kaipailtu, että noissa vehkeissä olisi myös soitto-ominaisuus, kuten kännykässä. Sitä en osaa sanoa, että oliko retroajalla helpompaa, olivatko lukulasit aina tietyssä paikassa, olin niin pieni. Mutta ainakaan avaimia ei meillä edes tarvittu, maalla kun asuttiin. Kaukosäädin oli sen ihmisen käsi, joka jaksoi ja viitsi mennä painamaan kanavanappulaa telkkarista: ykkönen tai kakkonen. Siinä sai joskus jonkun kaverin luona katsoa samalla perheen iskän peränraapimista. Hauska kaukosäädin.

Tällaisia mietteitä tänään yksin kotona ollessani. Ajattelin soittaa pirauttaa rakkaalleni aikani kuluksi, mutta voi harmi, en löydä puhelinta! Älkää silti turhaan soittako siihen, sillä se on tietenkin äänettömällä ja saattaapi akkukin olla tyhjä . :/








13.3.2012

Nyt on hankiaisten aika!

Kun kevätaurinko päivällä sulattaa lunta ja yöpakkanen sitä puolestaan jäädyttää, syntyy hankiainen. Ai että mikä? No, hankiainen on se kova lumihanki, jonka päällä voi kävellä, laskea mäkeä tai vaikka ajella traktorilla silloin, kun hankiainen oikein hyvin kannattaa.  Tämänhän tietävät kaikki, eikö?

Meillä heräsi ihan kovempiääninen keskustelu hankiaisista tässä männävuotena, eikä kyseinen keskustelu ole päättynyt vielä tähän päivään mennessä. Syy on suomen kielen rikas murresanasto ja rakkaan lapsen monet nimet. Mieheni on kotoisin pohjoisesta Keski-Suomesta, minä puolestani Savosta.  Kyllä minulle nauru maittoi, kun rakas puolisoni väitti, että tuo kovan hangen keli on nimeltään hangenkierä! Hahhahhaa, kuvitelkaa: hangenkierä! Nauroin katketakseni ja totesin, että ”tuo on kyllä ihan oma keksintösi tuo sana”. No rakkaani siihen, että ”meillä päin kaikki käyttävät hangenkierä-sanaa”. Olin sitä mieltä, että siinä tapauksessa koko hänen sukunsa on kuullut jotain väärin ja vääntänyt siitä tuon kummallisen sananmuunnoksen. Tuollaisia hangenkieriä kukaan normaali ihminen tajua! Puolison mielestä taas hankiainen tarkoittaisi jotain ötökkää tai muuta elukkaa, joka mönkii hangen päällä. No jo on kumma! Päätinkin todistaa, että minä olen tietenkin oikeassa ja vastaväittäjäni väärässä.

Eihän siinä muuta kuin kirjastoon hakemaan Suomen murteiden sanakirjaa. Pollevana kannoin opuksen kotiin varmana siitä, että ei sieltä mitään hangenkieriä ainakaan löydy. Mukavaa nöyryyttää toista näissä kieliasioissa, kun on itse niin hyvä asiantuntija! Kirja auki h:n kohdalta: ”hankiainen: (kevättalvella) kantavan hangen keli; kantava hanki.” No niin, minähän sanoin, että se on se! No voi mutta ei: kun lukee selitystä eteenpäin, siinä sanotaan: ”Rinnakkaismuotoja hangenkantama, -kanto, -kierä, -kyörä ” ja monta, monta muuta muotoa.  Ja voi itku, vielä siinä luki, että hankiainen voi olla myös ”kevättalvella syntynyt eläimen poikanen” tai jopa ”jk suuri hyttynen”! Siis rakkaani olikin oikeassa ja minä(kö) väärässä?!!!

No, olen silti sitä mieltä, että hankiainen on oikeampi sana kuin tuo huvittava hangenkierä. Hankiaisen sentään ymmärtävät kaikki! Tosin kun kysyin luonamme kyläilleeltä lappeenrantalais-tamperelaiselta nuorelta naiselta, mitä hankiainen hänen mielestään merkitsee, hän sanoi: ”Se on varmaan jokin muumihahmo.”  Haa, mitä sivistymättömyyttä! ;)