Ihanuutta irti sieltä, mistä sitä vain saa

Kävimme eilen rakkaani kanssa elokuvissa. Tuo reissu Jyväskylään oli meidän laatuaikaamme ja typistetty versio siitä, mitä olimme suunnitelleet. Nimittäin rahat, joita olimme säästäneet Tallinnan-matkaan joskus tulevassa syyskuussa, menivät sattuneista syistä muihin tarkoituksiin       (= epäonnistunut autoremontti). 

Kahdenkeskinen ilta puolison kanssa oli ihana, vaikka elokuva suoraan sanottuna oli ihan p***stä. Odotin jotain samaa tasoa kuin Tie pohjoiseen -elokuva on, mutta tämän Elämältä kaiken sain -elokuvan juoni ja näyttelijäsuoritukset, paitsi Vesa-Matti Loiri ja Peter Franzén, olivat todella surkeita, ohuita, kevyitä, mielikuvituksettomia, teennäisiä jne. Jos olisin katsonut elokuvaa kotona telkkarista, olisin melko alkuvaiheissa kääntänyt kanavaa. Sitä koko elokuvan ajan ikään kuin odotti, että koskahan tämä oikein alkaa tämän prologin jälkeen, mutta ei se sitten koskaan alkanutkaan. Sanoin miehelleni, että tuollaisen käsikirjoituksen olisi keksinyt vaikka kuka tahansa alakoululainen ainekirjoitustunnilla. Hohhoijaa, ei kannata mennä katsomaan, vaikka olisi tällainen Veskun tosifani kuin minä. Ei koko elokuva sentään kanna vain yhden tai kahden näyttelijän roolitöitten varassa.

Autosta nyt sen verran, että emme vieneet sitä enää Auto-Palelle, koska kun mieheni soitti sinne, he eivät suostuneet siihen, että emme maksa sinne enää mitään. Että silleen. Nyt sitten ihmettelen, että mitä hitsiä: ihanan kaunis ja kimaltava pikkuautoni seisoo tuossa pihassa, mutta sitä ei voi käyttää.

Sitten muutamia ihania asioita, koska tänään on sellainen fiilis, että haluan kertoa ihania asioita: Tarmo on taas jälleen kerran maailman onnellisin koira, koska 20.8. alkoi irtipitoaika ja vesilinnunmetsästys. Voi sitä onnea, sekä koiran että miehen, kun pääsivät Heinä-Suvannolle sorsanmehtuuta aloittamaan! Arto ottaa aina muutaman kesälomapäivän sorsanaloitukseen, ja itsellenikin tulee hyvä mieli, kun näen, miten toinen on niin onnellinen. Tuolta aloitusreissulta saalis oli kaksi heinäriä. Ne on nyt siivottu ja pakastettu sitä hetkeä varten, kun saan koko perheeni saman pöydän ääreen. Meidän kasvissyöjätytötkin  syövät itsepyydystettyä riistaa, koska se on elänyt villinä ja vapaana.

Tarmo laskee lintuja Heinä-Suvannolla 20.8.2015.

Leivoinkin tänään pitkästä aikaa, kun eilen sain jo siivottua ja oli nyt kerrankin aikaa. Pihapuskista vattuja, musta- ja punaherukoita ja siinäpä se. Nam. Niin, ja täytteessä on vaniljatuorejuustoa + kananmuna + hieman sokeria. Pohja on tehty täysjyvävehnäjauhoista, siksi väri näyttää tummalta, ei ole palanut :D.

Koirakuskaaja

Tuo otsikko tuli vain siitä, kun Siirin kanssa luemme aina vahingossa väärin ohjelman Koirakuiskaaja nimen. Olenkin ollut tässä kesälomani ajan sellainen koirakuskaaja, sillä Tarmo on ollut nyt meidän kanssamme täällä Mansikkamäessä, kun isänsä on vielä töissä (haha, ”isä” on siis Arto). Artolla alkaa kesäloma nyt tulevana sunnuntaina klo 24. Heidän työvuoronsa kannalta tosi typerästi, sillä toisella vuorolla alkaa loma jo perjantaina aamuvuoron jälkeen. Meillä on siis koko kesänä ruhtinaallinen yksi viikko yhteistä lomaa.

Juhannuksen sentään vietimme ihan kaksin & Tarmo Tammi-Suvannolla.
Kävimme soutelemassa ja kalassa Heinä-Suvannolla ja Suvantojärvellä.

Minä olen lomaillut juhannuksesta lähtien, ja Siirin kanssa olemme viettäneet oikeasti laatuaikaa. Päiviimme on kuulunut Tarmon kanssa lenkkeilyä noin kolme tuntia päivässä (vähintään), leipomista, leipomista, leipomista ja leivonnaisten syömistä, Britain’s best bakery -ohjelman katselua (jokainen jakso, ja siinä tapauksessa koneelta, jos ei satuttu olemaan oikeaan aikaan kotosalla). 

Nämä teimme, kun Venla oli tulossa kotona käymään.

Alkukesälomasta teimme pienen matkan, risteilimme Tallinnaan ja sieltä palatessamme olimme yhden yön Helsingissä. Reissullamme keskityimme tapamme mukaan ruokapuolen asioihin. Laivalla kävimme illastamassa buffet’ssa sekä tietenkin meriaamiaisella. Ehkä olemme hirveitä moukkia, mutta se illallisbuffet oli meidän mielestämme aivan ihana ja loistava. Maistelimme parhaan kykymme mukaan kaikkea herkullista, mutta minultakin loppui jaksaminen niin pahasti kesken, että juustot jäivät mielikuvaharjoittelun tasolle. Harmitti kauheasti. Suoraan sanottuna en olisi ihan siltä istumalta uskonut sitäkään, minkä ruokamäärän yksi hernekeppimäinen 13-vuotias tyttö saa kupuunsa mahtumaan. Valehtelematta lapsi veti viisi lautasellista, täysiä sellaisia, eikä muuten jättänyt tähteitä. Sitten kyllä olimmekin aivan ähkyjä, jouduin avaamaan Siirin kengännauhatkin, koska hän ei kyennyt kumartumaan. On ehkä rahvaanomaista touhua, mutta vähätpä siitä, meillä oli ihanaa!

Pääsin Tallinnassa kunnon suklaaostoksille.

Helsingissä kävimme luonnontieteellisessä museossa, jossa Siirillä olisi mennyt helposti vaikka koko päivä lukiessa selostuksia ammoisista ajoista, mutta turistipaljous häiritsi keskittymistä, joten käynti oli aika pintapuolinen raapaisu. Ateneumissa kävimme katsomassa Tarujen kansat -näyttelyn, joka oli vaikuttava! Sitten vietimme sen tämän kesän ainoan kuuman hellepäivän Suomenlinnassa, jossa tietysti tärkeimpänä kohteenamme oli taas herkkupaikka, venäläistyylinen kahvila Samovarbar. Siiri kun on teeharrastaja, paikka oli hänelle just paras: siellä oli oikein erityinen teelista, jolta sai valita teelaadun monien mahdollisuuksien joukosta. Ja juomamme nautimme kakkupalan kera, tietenkin:

Ihanan kodikas se Samovaaribaari on.

Samovaareja mitä erilaisimpia kymmenittäin!

ON SULO ELOSSA! Miten minä yleensä itse eläisin tai kirjoittelisin mitään, jos elämäni valo olisi sammunut pois! Sulo on kesän lapsi, hän nauttii elämästään, kun on lämmintä eikä lumi tassuja palella. Nyt kesän aikana hän ei tosin paljon meistä orjistansa perusta, koska hän nukkuu kaiket päivät ja heräilee vasta illansuussa hieman seurustelemaan ja pyrkiäkseen ulos yöhommiinsa. Aamulla sitten istuu kauniisti tuossa terassinpöydällä ikkunan takana ja pyytää päästä tupaan (näyttää tosi söötiltä, kun vain suu aukeilee eikä kuulu ääntä). Sitten annan hänelle aamupalan, jonka jälkeen hän ehkä sallii seurustella kanssaan pienen hetken ja painuu koriinsa unille. Rakas <3.

Sulo on siellä missä huvittaa :D.

Nyt minulla on kaamea tuska sydämessäni Sulon takia, koska lähdemme sunnuntaina Punkaharjulle lomanviettoon. Arto sai edullisesti vuokrattua ammattiliittonsa mökin sieltä, ja minä, Siiri, Ronja (Siirin paras ystävä) sekä Sulo suuntaamme täältä sinne sunnuntaina, Arto tulee Viitasaarelta Tarmon kanssa maanantaina ja Venla poikaystävänsä Jerryn kanssa Tampereelta tiistaina. Olemme Punkaharjulla perjantaihin saakka. Niin miksi minulla on tuska sydämessä Sulon takia? Koska minua pelottaa, että Sulo karkaa siellä ulos mökistä ja häviää ikuisiksi ajoiksi. Ja koska minua säälittää kuljettaa sitä tuntitolkulla kuumassa Micrassa kuljetuskopassa (n. neljä viisi tuntia). Voi kunpa joku tulisi asumaan meille ensi viikoksi ja hoitaisi Suloa samalla! En vain keksi ketään. Kiinnostaisiko sinua loma Uuraisilla?

Sulo-rakkaani päivälevolla juuri hetki sitten kuvattuna.
Korvien asennosta näkee, että valokuvaus häiritsee herraa.

Noista matkoista muuten sen verran, että vaikka rahaa on tosi vähän, niin kun etsii kaikkein edullisimmat tarjoukset joka asiassa, pystyy kuin pystyykin ehkä järkkäämään jotain, kuten minä tuon Tallinnan–Helsingin-reissun Siirin kanssa. Aloitin tarjousten metsästämisen jo huhtikuussa, silloin ostin Onnibus-liput Helsinkiin 8 €/2 hlöä. Kun sitten tuli VR:n kesätarjous, hommasin paluuliput Hki–Jkl 14 €/2 hlöä. Risteilyn ostin myös tarjouksesta ja hotelliyöpymisen Helsingissä samoin. Koko reissu oli varattu ja maksettukin jo toukokuun alkupuolella, vaikka matkustimme heinäkuun alussa. Tuliaisiin ja sen semmoisiin tietysti kului rahaa, vaikka ostimmekin oikeastaan vain makeisia Kalevin suklaapuodista. No, Artolle toin kalliin viskipullon syksyn kaatoryypyiksi (tosin hän juottaa sen yleensä aina ”pojille”, kun ei itse pahemmin alkoholia käytä).  Luonnontieteelliseen museoon menimme ilmaisaikana (kuukauden ensimmäinen torstai) ja Ateneumiin ei lapselta pääsymaksua peritäkään. Kaikki mahdolliset alennukset tutkin etukäteen, jotta osaamme hyödyntää ne. Nytkin kun lähdemme isolla porukalla sinne Punkaharjulle, otan ruokatarvikkeet mukaan ja kokkaan suurimmaksi osaksi ruuat itse. Tai siis kokkaamme yhdessä, en aio ryhtyä miksikään keittiömarttyyriksi, joka passaa muita niska limassa.

Ai niin, ja olihan minulla ihan aikuistenkin reissu tässä alkukesälomalla! Kävin serkkuni kanssa Tampereella humputtelemassa ja tietenkin Venlan luona. Venla muutti kesän alussa poikaystävänsä kanssa yhteen asumaan, heillä on oikein sievä kaksio Peltolammilla. Virva-serkun kanssa kävimme humputtelemassa kaupungilla, terassilla ja kuuntelemassa Venlan bändin keikkaa Matonpesufestareilla (hih).

Serkukset viihteellä

Monessakohan punkbändissä on haitaristi?

 Lapsuudenkodissanikin olemme ehtineet pikaisesti pyörähtää. Siellä olisi viihtynyt pidempäänkin kuin yhden yönseudun, mutta tällä kertaa emme pystyneet sen kauemmin olemaan. Kävimme kuitenkin mansikassa ja lämmitimme saunan. Tarmokin sai olla pihassa vapaana, ihanaa.

Äitini luona on hyviä metsämansikkapaikkoja.

Uljaat saunanlämmittäjät ;-)

 Sitten ensi viikon jälkeen on paluu töihin. Nyt kyllä sanon suoraan, että ankea paluu, sillä työsuhteeni ei jatku toista vuotta, koska täytyy saada uusi, halpa palkkatukilainen tilalle! Motivaatio meni, ei auttanut mitään, vaikka annoin koko sielunikin sille s####nan voimistelup*****le. Silleen. Mur.

  

Tuulisena päivänä

Eräs ihana blogisti, tai ei eräs vaan nimenomaan Sanna, kyseli kuulumisiani sähköpostitse ja havahduin toden teolla tähän kirjoittamattomuuteeni. Ja mitä kauemmin taukoa kirjoittamisesta pitää sitä vaikeampi on ryhtyä tuumasta toimeen ja päivittää blogia. Tuntuu, että mitäpä nämä tavalliset asiat ketään kiinnostaisivat, pitäisi olla jotain oikeaakin asiaa. Oikeaakin asiaa mielessä joskus harvakseltaan pyörii, mutta eihän sitä sillä hetkellä ulos saa saati blogiin kirjatuksi. No mutta, täällä sitä vain vielä elossa keikutaan joidenkin harvojen iloksi ja toisten mieliharmiksi.

Asiat tässä huushollissa ovat jotakuinkin entisessä mallissa. Talokauppoja ei ole tehty suuntaan eikä toiseen, vaikka rahavarat eivät todellakaan riitä tämän talon ylläpitoon. Tämä jumiutunut tilanne ei ole pelkän saamattomuutemme syytä, vaan siihen on useitakin käytännön sanelemia perusteita. Parisuhde ei ainakaan suorastaan kukoista siitä, että näemme miehen kanssa korkeintaan parina päivänä viikossa ja yleensä Artolla on vapaapäivä silloin, kun minulla työpäivä. Olen huomannut, että mitä vähemmän näemme toisiamme sitä ärhäkämpi minä olen. Outoa. En tiedä, tuleeko tästä avioliitosta mitään, jos etäsuhdetta jatkuu vuosikaudet. Välillä tuntuu, että olemme lopun alussa. Yhteistä parisuhdeaikaa ei ole koskaan, missään emme käy kahden eikä olisi mahiksiakaan. Ei rakkaus ole mihinkään hävinnyt, mutta usein tuntuu, että voimat ovat.

Nyt jatkan kirjoittamista tähän blogiini useammin, lupaan sen tässä itselleni. Oikeasti sinä Sanna, joka kyselit kuulumisia, olet jotain ihmeellistä. Olen varmaan narsisti tai sen tapainen, kun olen vain itseeni käpertyneenä ollut täällä poterossani eikä ole tullut edes mieleenikään, että joku oikea ihminen blogien takana edes muistaisi olemassaoloani. Olen nyt taas pitkästä aikaa käynyt kurkkimassa teidän blogejanne, ihanaa, että olette täällä, kiitos!

Viimeaikaisia kohokohtia:

Olimme Veskun ja Jyväskylä Sinfonian konsertissa 9.5.
Kävin ojentamassa taiteilijalle ruusun ja konsertin
 jälkeen pääsimme sattumalta juttusillekin <3!

Venla osaa olla niin edustavasti, päinvastoin
kuin minä.

Siiri päätti alakoulun huipputokariin: lukuaineitten
keskiarvo 9,9. Vähän olen ylpeä äiti.

Kauhein tapaus puolestaan viime ajoilta on se, kun kyykäärme pisti Tarmoa kuonoon nyt viime torstaina. Melkein menetimme koiramme, mutta onneksi vastaseerumi ja tiputus auttoivat ja Tarmo selvisi, vaikkakin nipin napin. Rakas.

Tässä Tarmo juuri eläinsairaalasta kotiin päästyään.
Tassussa vielä kanyyli paikallaan, jos olisi tarvinnut
uudestaan lähteä nesteytykseen. Kuonokin vielä
hieman turvoksissa muttei paljon.

Tosi mielelläni muutan täältä korpeen!

Kyllä huomaa, että aika heikoilla jäillä tässä mennään, kun en kestä yhtään minkäänlaista pahasti sanomista. Mieheni sanoo, että pahoitan mieleni, jos joku katsookin pahasti. Siis kaikella rakkaudella hän niin sanoo eikä ilkeilläkseen. No, tänä aamuna kuitenkin Tarmon kanssa lenkillä kaksi s****n ämmää ilkeää naista valitti Tarmosta. Vieläkin minua itkettää. Ensimmäinen naisimmeinen istui Siwan ulkopuolella penkillä, kun tulin siihen Tarmon kanssa pudottamaan kakkapussin roskikseen. Tietenkin laitoin hihnan lyhyelle, koska Tarmo nyt on sellainen ylisosiaalinen vöyhkä, joka menisi aina kaikkia iloisesti tervehtimään. En todella meinannutkaan päästää koiraa tädin lähelle (sen naisen mielestä kimppuun varmaankin), mutta se naikkonen siltikin suorastaan karjaisi minulle, että ”pidä se koiras kiinni!”. Sillä tavalla oikein, oikein ilkeästi.

Toisessa tapauksessa oli kyllä vikaa minussakin, mutta ei niin paljon, että siitä olisi pitänyt ihan ympäri kyliä ruveta soittelemaan. Eli kuljimme sellaisen kunnan vanhusten rivitalon ohitse takapihojen puolelta. Siinä pihojen ja tien välissä on parikymmentä metriä leveä nurmikkokaistale, jonka olen käsittänyt olevan, ja aivan varmasti se onkin kunnan viheraluetta, ei siis kenenkään rivitalolaisen pihaa enää. Tarmo oli löytänyt vähän aiemmin jostain tienposkesta luun ja riehui sen luun kanssa ja meni siihen nurmikolle telmimään ja minulle veitikkoimaan, että ”tule ottamaan, jos uskallat, hihii!”. Me siinä vähän, siis tosi vähän aikaa, minuutin korkeintaan pysähdyimme, niin jo joku mummo tuli takaovelle puhelin korvalla ja närkästyneellä äänellä kovaan ääneen  valitti, että ”NIIN, toisten pihoissa täällä… blaablaa”, en nimittäin jäänyt kuuntelemaan, vaan riuhtaisin Tarmon mukaani ja riensimme eteenpäin. Ja tosiaan emme hänen pihassaan olleet vaan monenkymmenen metrin päässä! Silti ymmärrän, jos joku pitää sitä viherkaistaletta omana pihanaan ja olisin pyytänyt nöyrästi anteeksi siihen poikkeamistamme – tai siis koiran, minä pysyttelin tiellä – mutta ei annettu edes tilaisuutta, kun alettiin heti soittaa jonnekin ja valittaa! Toivoin siinä hetkessä, että tuolla ilkeällä mummolla ei olisi yhtään ystävää.

Samalla lenkillämme, ennen tuota valittajan rivitaloa, tapasimme erään mummelin, joka oli liikenteessä rollaattorilla. Tämä mummo tuli paikalle juuri, kun Tarmo löysi sen luun tienposkesta. Mummeli jutteli Tarmolle ja silitteli sitä ja kysyi minulta sen nimeä (ja kuuli, että Jarmo :D), kehui vielä, miten kaunis koira! Siinäpä oli ihana mummo, hänellä on varmaan paljon häntä muistavia omaisia ja hyviä ystäviä. Tuollaisten vanhusten takia voisin ruveta vapaaehtoistyöhön (olen sitä kovasti miettinyt), mutta niin ilkeä olen, että koiran- tai kissanvihaajat saavat minun puolestani kupsahtaa yksin mökkeihinsä.  

Mutta siis vieläkin itku yrittää tulla silmään, ”niin minä mieleni pahoitin”, hahhah. Ainakin yksi lenkkireitti muuttui nyt, siitä Rinnetietä emme enää mene, nih!

Tässäkin olemme lenkillä poikenneet kunnan
viheralueelle, kirjaston taakse tällä kertaa.
Karmeat suurrikolliset ja ilkeä rakki.

Tammitarinaa osa 1

Hyvää pääsiäistä kaikille! Христос воскрес! Tuo venäjänkielinen lause on suomeksi "Kristus nousi kuolleista!" Vaikka en oikeastaan uskovainen ole, ortodoksinen usko tuntuu läheiseltä. Venäjällä ja Ukrainassa asuessani minulle oli tosi rauhoittavaa käydä siellä jumalanpalveluksissa. Oikeasti tuntui, että pääsi kosketukseen Taivaan Isän kanssa. No mutta, minunhan piti kertoa Tammen-matkastamme!

Emmehän yhtään innoissamme, emme?

Tässä on se polun alkukohta, josta lähdetään suuntaamaan Tammelle. Sitten pari kilometriä polkua ja pitkospuita ja perilllä ollaan!

Nämä siellä meuhasivat, kun perille päästiin.

Eka päivänä ei ihmeitä työhommia aloiteltu. Käytiin laskemassa verkko, ja Tarmoa pelotti ihan kauheasti olla veneessä. Kiivettiin saunan katolle bongaamaan.

Saunan katolta näkymä. Jokin ihme varjo tässä kuvassa
mukana, jokin tahra.

Lauantaipäivä menikin enimmiltään työntouhussa. Talkoolaiset olivat tehneet ison kasan polttopuita kevättalvella, nyt ne piti laittaa liiteriin,

Näyttää, että tässähän on iso urakka! No niin onkin,
mutta..

Syytämällähän ne  puut liiteriin menevät! Huh.

Siellä oli jokin hiirikin puupinon pohjilla.

Saretskalle tuli eilen vuosia

Tämä on varmaan sitä huomiohuorausta, kun pitää omasta syntymäpäivästä postata blogissaan. No eipä se mittään, huorataan pois vain. Pidän nimittäin aivan mahdottomasti synttäreistä, toistenkin ja omista myös. On ihanaa, kun tulee aina vuosi ikää lisää, riemuitsen siitä. Nyt olen sitten virallisesti rouva nelkytseitsemän.

Odotan aina joka vuosi, että aikuistuisin ja kasvaisin myös sisäisesti, mutta se taitaa olla turha toivo. Ikävuosiin nähden henkinen kehitystasoni on surkea. Tässä jokin aika sitten löysin päästäni ensimmäiset harmaat hiukset, ja hetken aikaa tuntui silloin jotenkin aikuismaiselta, mutta sekin tunne meni hyvin nopeasti ohi.

Ehkä paras synttärilahjani oli, kun sain ikuistettua meidän pojat yhteiskuvaan. Kyllä se tuo Sulo alkaa pikkuhiljaa hyväksyä pikkuveljensä: noin sitä vaan ollaan jo nenät vastakkain! Ei ole muokattu kuva :)

Veljekset ♥

Venla oli tehnyt ihanan kortin oikein ajatuksen kanssa. Tuo kortin Saretska on kyllä kovin laiha, mutta villasukat ja yöhousut ovat ihan kuin alkuperäisellä. Ja tärkeät asiat ympärillä.

Venla leipoi pienen voileipäkakun ja minä ihan tosi pienen täytekakun, kahden munan. Emme olleet suunnitelleet mitään, joten teimme niistä tarpeista, mitä kaapista löytyi. Voileipäkakku on tonnikala-kasvistäytteinen, täytekakussa lakkaa ja banaania. Löysin vielä kaapista pussin mango-passionmoussejauhetta, ja siitä sai hyvän kakuntäytteen.

Sulosta on paljon mukavampi juoda kaikkialta muualta kuin omasta juomakupistaan. Eritoten kukkamaljakon vesi maistuu hyvältä. Joskus muutaman kerran on aamulla löytynyt pöydältä maljakko nurinniskoin kaatuneena, kun kukat on laitettu liian kapeasuiseen maljakkoon tai vesiraja on ollut liian matalalla, niin että kissaraukka on sitten joutunut kampeamaan sitä vaasia saadakseen juotavaa. Olenkin alkanut oppia sen verran, että laitan heti suosiolla kukat tarpeeksi leveään maljakkoon ja huolehdin, että se on jatkuvasti vettä täynnä. Tämä kuva on tämän aamun aamupalapöydästä. Niin ja ”ei sit kerrota mitään iskälle, eihän, hys-hys!” :D Mieheni nimittäin marmattaa minulle siitä, että kissa saa tepastella pöydillä. ”Se on ainoa asia, jonka minä haluan kieltää tuolta kissaltasi, ja sinä et voi kieltää sitä yhtäkään edes minun mieliksi!” Ei se ymmärrä, ettei kissalta voi mitään kieltää, höh!

Ruusut ja kieli sävy sävyyn

Koira on aiheuttanut vakavia muutoksia

Onhan tämä työttömyys ja tarpeettomuus tietenkin ihan syvältä sieltä. Kuitenkin väitän, että tämän työttömyysjaksoni ansiosta olen saanut jopa useita vuosia lisää elinaikaa aikaisempaan verrattuna. En pelkän työttömyyden ansiosta kylläkään, vaan pääsyyllinen maata rojottaa tuossa ovenedusmatolla: oranssinvärinen suomenpystykorva nimeltään Tarmo.

Heräsin oikeastaan kunnolla huomaamaan tuon asian tänään, kun 15 asteen pakkasessa mennä hömpöttelimme metsäpolulla Tarmon kanssa. Meidän lenkkimme ovat sellaisia, että välillä, etenkin alkumatkasta, juoksemme täysillä (tai ei koira todellakaan juokse täysillä silloin, jos minä juoksen: jos olette nähneet pystykorvan menevän metsässä raketin lailla, voitte arvata, ettei siinä joku Saretska matkassa pysyisi). Sitten yhtäkkiä koiran täytyy pysähtyä kuin seinään tonkimaan ja tutkimaan ja haistelemaan jotain risukasaa tai mätästä. Siinä sitten meikä huohottaa ja odottelee ja sitten kohta taas hyökätään matkaan. Välillä saatamme hölkätä mukavasti suht’ pitkänkin pätkän rauhallisempaa vauhtia. Tällaista joka arkipäivä tunnista puoleentoista, pikkulenkkejä ei lasketa.

Pointtini on se, että vielä viime talvena ja aina niin kauan kuin muistan, olen VIHANNUT kylmyyttä. Olen INHONNUT sadetta. Olen KAMMOKSUNUT tuulta ja tuiskua. Nyt tänään tajusin, että 15 astetta pakkasta ei tunnu missään. On kivan raikas keli ja henki kulkee (mulla on astma). Ennen en lähtenyt näin ”kovalla” pakkasella ulos kuin pakon edessä, ja viimeistään takaisin sisätiloihin tullessa oli astmakohtaus päällä, jos oli jostain syystä unohtunut lääke ottaa ennen uloslähtöä. Nyt en tänäänkään muistanut sitä lääkettä ottaa, mutta kotiin tultua ei alkanut yhtään mikään pihistä eikä vinkua keuhkoissa! Minulla on kunto kohonnut!

Koko viime syksyäkin kun ajattelen, niin ei ne sateet eivätkä tuuloset lenkkeilyämme haitanneet. Aina oli mukava koiran perässä pykittää, no paitsi ei silloin ennen joulua, kun olin flunssassa ja kuumeessa. Silloin piti mennä sisulla. Mutta kaiken kaikkiaan muutos on valtava: ennen olin aivan täydellinen sohvaperuna, nyt on oikein tarve päästä ulos happea haukkaamaan ja liikkumaan! Kukaan, joka minut on tuntenut ennen Tarmon aikaa, ei varmaan voisi kuvitella tätä todeksi. Ja jos tehtäisiin jokin kunnonmittaus, niin ero entiseen olisi varmaan – öö, miljoona prosenttia.

Niin, kunto kun on parantunut, niin varmaan odotettavissa oleva elinikäkin on pidentynyt (ihan kuin muka haluaisin jotain pitkää ikää). Nyt tietenkin voi joku ihmetellä, että miten se työttömyys tähän sitten liittyy? No, kun aamu, iltapäivä- ja iltalenkit ovat hoitaneet nuo tyttöset ja mies. Kun olin vielä töissä, en juoksennellut Tarmon lenkityksissä kuin joskus vain muiden mukana. Minua ei ollut tuohon puuhaan vastuutettu ollenkaan. Niin kai se touhu olisi rutiinilla jatkunut, ellei olisi tullut tätä pakollista kotonaoloa päiväsaikaan, että joutaa koiraa kuljettelemaan J

Päivittäinen koiran kanssa liikkuminen ja seurustelu ovat tasanneet myös mielialojani, huomaan sen. Se kummasti virkistää mieltä, kun näkee, miten eläin riemuiten kirmailee ja hymy huulessa pistelee menemään tuolla pusikoissa. En ollenkaan ole päiväkausiksi enää vajonnut synkkään toivottomuuteen, kuten usein ennen kävi. Vannomatta paras, ettei niin tule käymään enää, mutta luulen ainakin, että tämä tasaisempi olotila on suurelta määrin tuon koiran aiheuttama. On aina joka päivä sellaisia hyvän olon piikkejä ja lämpimiä ailahduksia sydämessä. Tosin tietenkin Sulo saa sydämessäni aikaan ne kaikista lämpimimmät läikähdykset :D

Sellainen valmentaja mulla on täällä. Oikein fyysisen ja henkisen kunnon valmentaja samassa paketissa. Oranssissa karvaboksissa :D

Sunnuntaina oli vielä näin harmaa päivä,
tänään Tarmon turkki kimalsi kultaisena auringossa.

Hylykyä tuas ja tietennii

Sain taas kielteisen vastauksen työhakemukseen. Tuo oli sellainen viestinnän alan paikka, joka tosiaan kiinnosti minua kovastikin ja ilmoituksen perusteella olisin jopa täyttänyt kaikki vaatimukset. No mutta ei tietenkään tärpännyt, ei tietenkään.  Ovat ensimmäisenä katsoneet CV:stä syntymäajan ja heittäneet saman tien hakemuksen roskapostin joukkoon. Toisaalta mietin, että olisinko kuitenkaan ollut heidän tyylisensä tai heidän organisaatioonsa sopiva työntekijä, kun siinä kahden lauseen kielteisessä vastauksessa oli molemmissa lauseissa kielivirhe, esim. ”osoittamastanne kiinnostuksestanne”, hahhaa! Tuota tasoa jos siellä halutaan ulkoista viestintää, niin huoks. Selvästikin yritän tässä vain itseäni lohdutella hylkäämisestä, tiedostan tämän. Toisaalta tekisi jo mieli heittää kirves kaivoon ja lopettaa koko yrittäminen, toisaalta vihastuttaa niin, että vajoanpa moukaksi ja käytän viime viikolla tv-dokumentista oppimaani tokaisua, joka osuvasti kuvaa tunnetilaani: Jumalauta minä sanon saatana että vittu! @#%:O Ja toisaalta on vain tylsä olo: onhan tähän jo tottunut.

Eilen paistoin ruisleipäsiä, ne kun ovat kaikkien mielestä niin herkullisia. Teen ne ihan vain valmiista ruisleipäaineksesta pussin ohjeen mukaan. En ole uskaltanut kokeilla leipoa isoja ruisleipiä, eivät ne varmaan sähköuunissa onnistuisi. Olisipa sellainen hyvä oikea leivinuuni!

Tuoreita ruispaloja

 

Sitten vielä kuvasarja tai sarjakuva siitä, miten Tarmo aina osallistuu kaikkiin perheemme toimiin: Siiri opetti Venlaa neulomaan, Venla kun on koulussa opiskellut pelkästään teknisiä töitä. Tarmon piti tietysti saada osansa huomiosta.

 

Alussa sujuu ihan rauhallisesti.

 



 

Saisinko vähän neuloa? Tai mieluiten rapsuta minua.



Ala, jooko, rapsuttaa mua, äläkä keskity muuhun.

 

Eikö mene perille? Neule tänne tai rapsutusta.

 

Minä tahon neulooooo!!!!

Joojoo, iskä! Olen ihan kiltti poika.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Perjantai-iltana oli Tarmolla huippuhetki, kun pääsi Siirin sänkyyn pötköttelemään. Olimme siivonneet, ja Siirille oli juuri vaihdettu valkoiset ja puhtaat satiinilakanat. Kyllä siinä kelpasi koiran olla polleana, kuten ilmeestä näkyy. Siiri olisi halunnut koiran yöksikin viereensä, mutta Tarmo taas haluaa nukkua yönsä isäntänsä sängyn alla. Kai se iskän kuorsaus on niin kotoista ja turvallista ;)



Koirakoulua ja lomaa koulusta

Kävimme tänään ensimmäistä kertaa koirakoulussa, minä, mieheni, Siiri ja Tarmokin, tottakai. Oli se poikakoiralle ihmettä ja kummaa, kun paikalla oli 13 erilaista koirelia isäntineen tai emäntineen tai koko perhekuntineen. Voi että oli muuten komea haukku meidän poitsulla siellä! Minä olin ensin Siirin kanssa vähän että ”noloo”, mutta Arto ei ollut moksiskaan: pystykorvan pitääkin haukkua. Aluksi saimme näyttää kouluttajatädille, mitä kaikkea Tarmo jo osaa, kuten istumisen ja maahan menon ja yläviitosen. Siiri on opettanut Tarmolle sen ”yläviis”, joka on oikein kivannäköinen temppu. Sitten lopputunti opeteltiin luoksetuloa ja yleensäkin koiran huomion kiinnittämistä ohjaajaansa. Siinä olikin haastetta, sillä toiset koirat olivat Tarmon mielestä tosi kiinnostavia ja muutenkin olisi tehnyt mieli vöyhöttää jotain muuta kuin opiskeltavaa aihetta. Taisin itsekin meinata välillä sortua samaan, joten hyvää se koirakoulu tekee meikäläisellekin, ensi sunnuntaina sitten taas. Harmi, kun unohdin kameran kotiin, olisi saanut hyviä kuvia sieltä. Kotimies Venla oli meidän koirakoulumme aikana laittanut ruoan  valmiiksi ja leiponut piimäkakun. Kelpasi tulla valmiiseen ruokapöytään, meinasimmekin vähän jo jäätyä siellä kentällä. 

Täällä alkoi nyt koululaisilla syysloma. Tänä vuonna en rahanpuutteen takia ole pystynyt järjestämään mitään reissua, risteilyä tai kylpyläkäyntiä, kaikki on himputin kallista. Venlalla kyllä riittää muutenkin riittävästi ohjelmaa. Poikaystävän perhe ottaa hänet mukaansa Ruotsin-risteilylle ja jäljellä on vielä kesätyörahojakin, joista osa meni jo perjantaina Michael Monroen konserttiin ja PMMP:n keikkaan uppoaa myös mojova summa. Venla sai töitä lasten- ja kodinhoitajana eräässä perheessä parina kolmena iltana viikossa, joten niitä keikkarahojakin hän sitten saa taas kerrytettyä.

Siirin kanssa vietämme syysloman kotosalla rentoutuen. Lenkkeilemme koiran kanssa, siivoilemme varmaan pihaa ja luemme kirjoja. Ompeluhommia Siiri myös aikoo tehdä sekä neulomista, kankaita ja lankoja on hankittu. Eilen kävimme kahdestaan humputtelureissulla Jyväskylässä. Tyttöjen isä oli antanut heille ihan varta vasten hummailurahaa, ja me nautiskelimme käymällä hotellissa aamupalalla. Se oli oikeasti ihanaa, sillä emme tietenkään aamulla ennen kotoa lähtöä syöneet mitään ja sitten oli jo kiljuva nälkä, kun tulimme kaupunkiin. Siiri otti vähän kaikkea, mistä vain suinkin pitää ja jälkiruoaksi paistoimme itse omat vohvelimme, nam!

Minun herkkuannokseni: tyrni-appelsiinikeittoa, jogurttia
ja auringonkukansiemeniä

Aamupalailija

 

Kuvakulmia päivässäni

Tässä muutamassa työttömyyspäivässä olen jo hienosti oppinut nukkumaan kaksi tuntia pidempään kuin työssäkäyntiaikana. Kello siis herättää seitsemältä. Työssä käydessäni nousin viideltä, eikä siinä herätyskelloja yleensä tarvittu, aamulähtöstressi sen verran piti virkeänä varmaan.

No, nytten siis, kun taas kotosalla vaan ähötän, nousen seitsemältä ja silmä koprassa, kuten meillä Savossa sanotaan, rynnistän Tarmon kanssa aamukakkalenkille. Nimittäin Tarmo yleensä jo vinkuu tuskastuneena ovensuussa siinä vaiheessa, kun minä kömmin makkarista vessan kautta pukemaan jotain päälleni. Tällä viikolla se "jotain" on ollut rönttähousut, toppatakki, pipo ja kumpparit. Sitten teemme noin kilometrin lenkin tuossa Mansikkamäellä, Tarmo kakkii kahdet kakat, jotka kerään pussiin (olemme ilmeisesti ainoa perhe Uuraisilla, joka kerää koiransa kokkareet, niin paljon paskaa on tienvarret täynnä).

Tänä aamuna Tarmo ei lähtenytkään viemään lenkkeilyttäjäänsä totuttuun suuntaan, vaan kampesi kylälle päin. No, ihan sama se mulle, vaihtelu virkistää. Lampsimme reippaasti Shellille päin ja tietysti, siis tietysti minun tuurilla koko kunnan johtava väki törötti siinä linja-autopysäkillä jotain kyytiä odottamassa. Siis kunnanjohtaja ja Toimi ja hallituksenjohtaja ja lautakuntien ja hallintokuntien pomot näköjään. Tosi kiva oli siinä sitten tukka pipon alta sotkuisena törröttäen, naama yörasvaisena ja rönökamppeet päällä jutskailla kivoja "herrojen" kaa, kun pakkohan siihen oli pysähtyä Tarmon kanssa. No, ihailivat kuitenkin koiraa enemmälti, ettei minun ulkoasuni niin herättänyt huomiota (turha toivo, olin oikeasti kuin räjähtänyt pulimummo). Siinäpä tämän aamun merkkitapahtuma.

Yleensä siinä aamupäivä sitten kuluu kotihommissa ja puoliltapäivin lähdemme taas Tarmon kanssa lenkille. Silloin teemme pitkän, yli tunnin lenkin poluilla ja pururadoilla. Vähän milloin minnekin. Se on välillä hauskaa ja välillä tuskastuttavaa, sillä usein Tarmo juuttuu pitkiksi ajoiksi tutkimaan ja haistelemaan jotain. Jos minulla olisi juuri hyvä meno päällä, se seisoskelu ja odottelu alkaa pian ärsyttää. Meidän menomme on muutenkin melko töksähtelevää, sillä Tarmo aina yhtäkkiä stoppaa kuin seinään jotain tutkiakseen. Ei niillä lenkeillämme minulle kovin kova hiki tule, mutta ihan hyvää liikuntaa se on ja piristää mieltäkin.

Tässä siis vielä kuvina se, mitä nykyisin enimmäkseen päivisin katselen: koira takaapäin.



Näkyisköhän vesilintuja?

 

Tässä mennään reippaasti.

 

Joku koirakaveri jättänyt postia, nuusk!

 

Tässä rannassa me aina pysähdytään vähän kauemmin,
peuhataan ja töngitään vesikasveja.

Tällainen kunnan grillipaikka on siinä meidän peuhurannassa.
Voisi joskus vaikka ottaa makkarat mukaan ja paistella.

Loppukesä tulilla

Vietimme loppukesän ihanan päivän, minä, puoliso, Siiri ja Tarmo, missäpä muualla kuin Tammi-Suvannolla (linkki johtaa Heinä-Suvannolle, jossa kämppämme sijaitsee: Tammi-Suvanto on talon nimi). Perjantai-iltana menimme sinne, mutta Siiri ja minä olimme niin väsyneitä viikon touhuista, ettemme jaksaneet edes saunassa käydä, vaan painuimme heti ruuan jälkeen pehkuihin. Arto sentään saunoi, iltalennolle ei kuitenkaan enää mennyt. Ei kai raaskinut jättää meitä kämpälle keskenämme. Lämmitimme sitten Siirin kanssa saunan aamulla, ja Arto lähti Tarmon kanssa sorsastamaan. Sorsat olivat tänään onnekseen jossain muualla, joten saalista ei metsämies saanut.




Päivä oli kaikkiaan aivan täydellinen lomapäivä. Aamulla tosiaan lämmitimme Siirin kanssa saunan heti aamupalan jälkeen ja sitten saunoimme hyvin ja kävimme neljä kertaa uimassa.

Ihanasti saunottu ja uitu

Siiri sitten koetti laiturilta kalaonneaan, mutta ei tärpännyt tällä kertaa.

 

Kävimme iltapäivällä porukalla vähän kauempana kokeilemassa uistinta (siis Siiri uisteli), mutta ei tullut saalista sieltäkään. Hauskaa oli silti, ja hauskinta minulla, kun kuuntelin väittelyä ”Minun iskä on parempi kalastaja kuin sinä” vastaan ”Olen saanut sen ja sen painoisia niitä ja niitä kaloja, lyöpä iskäsi vastaava lista pöytään”. Kuulemma vene hytkyi, kun meikä nauroi niin makeasti.

Kalastus on totista touhua.

Tarmolle oli koko päivä taas yhtä ihanuutta: sai olla vapaana, käydä iskän kanssa sorsassa (koko sorsista ei hän tosin välitä mitään), leikkiä Pyry-koiran kanssa (Arton veli ja siskonpoika koiransa kanssa pistäytyivät myös Tammella sorsareissullaan), syödä grillimakkaraa jne.....

Eräkoiran ansaittu lepohetki



Mieluummin tähystelen täältä varjosta.
 

Jännittävä ja kiinnostava tuo iso koira!

 

Ei vielä kesän viimeiset vedet tulilla, toivottavasti.

Tästä alkaa polku Tammelta pois. Tullaanhan taas pian
takaisin? Toki viimeistään metsälinnun aloitukseen.