Entäs jos...

Nyt kun tämä elämäntilanne on muovautunut tällaiseksi työttömyyden ja köyhyyden kurimukseksi, on tullut monen monta kertaa jossiteltua ja issiteltua menneisyyttä. Että mitä, jos en olisi lähtenyt pois sieltä UM:stä? Niin. Siinäpä se yksi ja ainoa jos-ja-jos on ollutkin. Että miten en ymmärtänyt, että ei ulkoasiainministeriön työkokemuksella porskutella työhön mihin vain Keski-Suomessa. Luulin, typerä, että UM on sellainen meriitti, että sen turvin saan paikan kuin paikan missä vain. Että meikä suunnilleen revitään kotoa töihin. No joo. Olisi pitänyt uskoa sitä ent. kollegaa, joka sanoi minulle, että ei tämä UM:n virka välttämättä mikään meriitti ole.

Opiskeluaikanani asetin itselleni tavoitteen päästä töihin ulkoasiainministeriöön. Pääsin. Tykkäsin toimenkuvastani ja töistäni ja minulla oli vakituinen virka. Asuin Venäjällä ja sitten Ukrainassa:  juuri sitä, mitä elämältä halusin. Mutta koko elämänsisältöni ja arvomaailmani muuttui, kun sain Venlukaisen, pienen Venlan. Muutimme takaisin opiskelusijoillemme Jyväskylään, kun vauva oli tulossa ja tänne Keski-Suomeen jäimme. Yritin vielä hoitovapaalta palata Kiovaan ja elää siellä pienen tytön kanssa, mutta ei se luonnistunut: Venlalta lähti tukkakin päästä stressin takia. Tyttö oli tottunut asumaan maaseudulla rauhassa ja vapaudessa ja yht’äkkiä hänet tempaistiin miljoonakaupunkiin, jossa puhutaankin oudolla kielellä. Niinpä kolmen ja puolen kuukauden sitkuttelun jälkeen otin loparit ja palasin lopullisesti Suomeen. Sitten aloinkin jo odottaa pikkutyttöä ja loppu onkin historiaa: pätkätöitä ei oman alan hommissa ja työttömyyttä.

Niin olen sitten miettinyt, että jos en olisi antanut periksi, vaan jäänyt sinne Kiovaan. Olisiko Venla sopeutunut? Olisinko nyt missä? Joka tapauksessa en koskaan olisi tavannut oikeaa rakkauttani. Olisin ihan erilainen ihminen (luultavasti jopa pissipäisempi kuin nyt). Mutta äitini sentään saisi olla edelleen ylpeä lapsestaan. Nykyisin hän häpeää minua.

 

Silloin 15 vuotta sitten Kiovassa mulla oli tällainen Lipponen-niminen
brittiläinen lyhytkarva. Siirtyi vuosi sitten kissojen taivaaseen.

Lievää ankeutta

Syksyn viikot ovat nykyisin menneet niin opintotäyteisesti, että tännekään ei ole tullut kirjoitettua aikoihin. Aamulla herään jo samaan aikaan, kun puolison kello soi, eli viideltä, vaikka ei niin aikaisin vielä tarvitsisikaan nousta, sillä kaupunkiin suuntaan vasta puoli seitsemän jälkeen. Päivän pyörittelen numeroita ja tilejä ja illalla olenkin sitten aina melko sippi kotiaskareiden jälkeen. Ihanhan tämä työllisyyskurssilaisen elämä on kuin töissä kävisi, ainut vaan, että palkkaa ei tule, ei ole sitä ihanaa tilipäivää.

Viimeisimmästä työhaastattelupettymyspaikasta tuli tänään lopullisen ratkaisun paperi, jossa kerrottiin työhön valitun nimi ja että paikkaan olikin 181 eikä 120 hakijaa, kuten kuulin haastattelijan silloin sanovan. Olin varmaan siellä haastattelussa niin paniikissa, etten kuullut oikein. Vaikka vieläkin v***aa se valitsematta jääminen, niin mielestäni tuo, että pääsin kuuden haastateltavan joukkoon, on positiivinen viesti siitä, ettei minua työmarkkinoilla sentään ihan montun reunalle olla vielä laittamassa. Kyllä tosiaankin ajattelin yhä vielä yrittää. Kuten rakkaani sanoo: "Vaikka polvillaan ryöpyten, mutta eteenpäin yritetään."

Nyt on hakusassa sitten harjoittelupaikka. Jospas sitä sentään edes ilmaiseksi johonkin otettaisi. Harjoittelupaikan hakeminen tuntuu aivan samanlaiselta kuin työnhaku. Takaraivossa jyskyttää: ”En kelpaa, en kelpaa, en kelpaa kuitenkaan.”  

Jotakin jännittävää ja uuttakin on tässä elämässäni toki tapahtunut: vaalea- ja pitkätukkaisesta tyttärestä kuoriutui ihan erinäköinen nuori nainen, kun hän leikkautti itselleen irokeesin. Tosin se sininen väri ei nyt niin minun mieleinen ehkä, hmmm. Ja siinäpä ne suuret uutiset sitten olivatkin :D Siinä mielessä hyvä tietenkin, että eipä ole myöskään järisyttäviä suru-uutisia!



Tämäkin uutta: pikkutyttö nikkaroi koulun puutöissä Sulolle uuden sängyn
asekaapin päälle, ja ihan mittojen mukaan!  Entinen nukkumakori oli
jo käynyt pieneksi. Sulo tykkää <3

Kun yössä yksin vaeltaa

”Kun yössä yksin vaeltaa
Voi kaltaisensa kohdata
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea
Ei etäisyys, ei vuodetkaan
Ei mikään meitä erota
Kun hetken vain sut pitää sain ja unohtaa…”

Tämä kappale on soinut mielessäni siitä viime perjantain Veskun konsertista lähtien. Siinä kosketellaan mielestäni yksinäisyysteemaa jotenkin hyvin olennaisella tavalla. Olemme loppujen lopuksi yksinäisiä susia kaikki, joskus rinnallakulkijaksi löytyy toinen samanmoinen ja tosiaan hetken tie on kevyempi kulkea. Hetkihän voi tietysti kestää kauankin, vaikkapa avioliiton ajan, jos oikein hyvin käy. Viimeistään kuolemassa tulee silti ainakin fyysinen ero sielunkumppanista. Mutta ”ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota”: minäkin mielessäni keskustelen isosiskoni kanssa lähes päivittäin, vaikka hän on ollut yli kahdeksan vuotta täältä fyysisestä maailmasta pois.

Välillä on tie kevyempi, välillä taas ottaa kovinkin lujille. Omassa elämässäni olen huomannut, että virtuaalisetkin kanssakulkijat, blogiystävät, kummasti keventävät tätä tarpomista. Toivottavasti saan pitää teidät kauan ja, tottavie, en ainakaan unohda (no saattaahan sitä jossain vaiheessa unohtaa oman nimensäkin ja kaiken muun)!

Tällaisia mietteitä perjantaina kurssipäivän keskellä.