3.12.2015

Lusmu olo

Kisat olivat ja hyvin menivät. Tulikohan sinä viikonloppuna paljon nukuttuakaan, kun kisojen tiimoilta kertyi melkein 50 tuntia ylitöitä… Nyt sitten ovat kaikki rästihommat parilta kuukaudelta päällä, mutta koska meillä ei ylitöitä makseta rahalla, ”joudun” pitämään ylityövapaita. Seuraavan kerran menen töihin viikon päästä, ja tässä välissä alkaa kevätkauden ilmoittautuminen ja on joulunäytös ja niin edelleen. Kumma, kun aina ennen olen ollut niin tarpeellinen ja nyt kaikki hoituukin ilman työpanostani. Ihan hirveä olo. Lisäksi kun minulla on pitämättömiä vuosilomia vielä 22 päivää, ei minua hirveästi enää toimistolla näy ennen tammikuun loppua, jolloin työsuhteeni päättyy. Nyt kai pitäisi nauttia näistä vapaista, mutta minulla on vain ihan kauhea olo. Todellisuus pätkähti päälle: tämän työn loppu häämöttää. Apua.


Viime sunnuntaina en onneksi ehtinyt kollottelemaan jonninjoutavia, sillä olin Venlan koulussa, Hatanpään lukiossa, hienossa kahvikonsertissa ihailemassa tyttären ja muiden taitavien musisoijien esityksiä ja nauttimassa opiskelijoiden tyylikkäästi tarjoamista herkuista. Voi mikä piristys syksyyn! Vieläkin hyräilen mielessäni Aamu lakeuksilla ja Walking in the Air ja muita.  Ja Finlandia-hymni oli niin upea! Menkääpä lähellä asuvat kuuntelemaan Tampereen keskustorille Sibeliuksen synttäripäivänä 8.12. klo 18.15. Kyllä kannattaa! Minä menen samana iltana pienemmän tyttären Sibelius-konserttiin Suolahtisaliin. Ihanaa J

Ennen konsertin alkua.
Äitiä jännittää enemmän kuin lasta. Aina.

8.11.2015

Muistui mieleen tänään

Näin isänpäivänä tuli muistoihini luonnollisestikin oma isäni. Isä kuoli, kun olin yhdeksänvuotias, juuri olin täyttänyt sen yhdeksän vuotta. Isä sairasti nivelreumaa ja oli lähes liikuntakyvytön. Ei hän siihen reumaan kuollut vaan kaikkeen siitä ja sen hoidoista seuranneeseen, munuaiset ja sydän menivät.

Ehkä aika paljolti isän ansiosta olen senkin verran täysjärkinen kuin olen. Isä otti minua huomioon, hänellähän sitä aikaa oli, koska ei pystynyt osallistumaan kaikkiin raskaisiin pientilan töihin. Isä luki minulle päiväruoan jälkeen Aku Ankkaa kammarin sängyssä. Isän matkassa kuljeksin pellon laitoja katselemassa, miten vilja tänä vuonna kasvaa.

Sitten isä kuoli ja minusta tuli sellainen näkymätön lapsi. Edes isän kuolemasta minua ei kukaan joutanut lohduttamaan, olin omassa surussani yksin ja perheessä sivustakatsoja. Äiti onkin aina muistanut muistuttaa minua, että olen vahinkolapsi ja ettei minua olisi syntynyt, jos isä ei olisi kieltänyt tekemästä aborttia. Muut sisarukseni ovat minua huomattavasti vanhempia.

Mutta onneksi minulla oli isosisko, minua kahdeksan vuotta vanhempi. Hän hoiti minua ihan pienestä asti, sen muistan. Oli enemmän äiti kuin oikea äitini. Sisko ompeli ja neuloi minulle vaatteita, isompana myös osteli minulle vaatteita, jotta olisin saanut olla vähän muodikkaampi, samanlainen kuin muutkin nuoret. Sisko kuunteli huoleni ja murheeni myös aikuisena. Sisko teki itsemurhan, kun oli 44-vuotias. Millainen sisko minä olin hänelle? Huono. Varmaan vain imin hänen kaikki voimansa huolineni ja valituksineni enkä itse antanut mitään.

Molemmat kasvuikäni tukipilarit ovat olleet kuolleina jo pitkään, isä 39 vuotta, sisko 11 vuotta.  Ei varmaan mene yhtään päivää, etten miettisi, mitä isä tai sisko ajattelisivat jostakin asiasta. Eritoten siskon puuttuminen tuntuu kuin osa itsestäkin olisi hukassa: ei ole vertaista, johon peilata asioita ja elämäänsä, jonka kanssa nauraa ja päivitellä hullua maailmaa.

Mieheni sanoi minulle tässä päivänä eräänä ehkä kauneimmat sanat, jotka olen koskaan kuullut: ”Mulle on ihan yks hailee sinun saavutukset tai sen semmoiset. Minusta on ihanaa, että sinä vain olet olemassa.” Olen olemassa. Ajatella, että sekin voi jollekin riittää.

6.11.2015

Sen taatta ollut hiljaiseloa

En ole yksinkertaisesti ehtinyt päivittää blogia saati lukemaan blogeja. Syy on tässä:




Kisoihin tulee 98 joukkuetta ja noin 1000 voimistelijaa, joten ihan vain pikkuisen noita järjestelyjä riittää. Lisäksi tavanomaiset sihteerintyöt, koska sitä toista sihteeriä ei palkattu, kun ei työllistämisrahoja saatu.

Lapsellakin on samana viikonloppuna soittoharrastuksensa tiimoilta iso esiintyminen Kuopiossa Nuori soittaa  -tapahtumassa, joten illat ovat menneet hyvin tiukkaan tytärtä harkkoihin kuskatessa. Kyllä, luitte aivan oikein: ”kuskatessa”! Micra on elämänsä kunnossa taas! Kylämme nuori autonasentajayrittäjä Ari Paatelainen löysi Micran vian ja korjasi autoni, ja lähestulkoon purskahdin itkuun, kun näin hänen laskunsa, niin PIENI se oli. Osia ja työtä meni tosi paljon, joitakin osia ei edes varaosamyynnistä saanut, vaan nuorimies rakensi ne itse! Suurin syy auton nykimiseen oli loppujen lopuksi se, että bensan seassa oli jatkuvasti vettä ja hiekkaa ja mutaa, koska bensatankin täyttöputki oli ruostunut puhki. Siinä menivät sitten samoin tein bensapumppu ym. sököksi, näin lyhyesti kerrottuna. Autopalen tunaroinnista ja rahojenryöstöstä olen valituksen tehnyt kuluttaja-asiamiehelle, saa nähdä, kuuluuko sieltä mitään.

Tämä oli Micran vikojen pahin syy: bensatankin
täyttöputki

Ja nyt siivouksen pariin, jotta ehdin tämän vapaapäivän nimissä tehdä kotityöt ennen kuin on taas tyttären kuljetusta harkkoihin ja konserttiin:

Kitarat ja harmonikat lavalla – oppilaskonsertti
Kitarat ja harmonikat lavalla - oppilaskonsertti Äänekosken kaupungintalon valtuustosalissa perjantaina 6.11.2015 klo 18.00
Vapaa pääsy - Tervetuloa!

Pomoakin täytyy vielä kehua tässä, sillä juuri, kun eilen tuntui, että voimat ja moti alkavat loppua, päällikkö sanoi, että pidetään sitten toimisto kiinni maanantaina kisojen jälkeen.  Siellä se jo netissä etusivulla nököttääkin:http://www.jnv.fi/. Mutta sitä ennen on kova rutistus, ja tein nyt senkin, mitä ei ehkä pitäisi, eli otin töitä kotona tehtäväksi. Pakko, muuten tuntuu aika loppuvan kesken.

Mukavaa ja ihanaa viikonloppua kaikille! Toivon niin kovasti, että kuulisin teistä immeisistä, että olisi jossain välissä aikaa lukea teistä ja että ehtisin itsekin kirjoittelemaan.

4.10.2015

Mummin kissantylleröt

Kävimme eilen Venlan luona Tampereella. Olikin aivan hirveä ikävä Venlaa, kun emme olleet nähneet toisiamme viimeksi kuin elokuussa siellä kummipojan häissä. Ja kaikeksi ihanuudeksi veljeni tytär Noora Joensuusta oli siellä serkun luona kylässä: hän on melkein kuin oma tytär minulle. Voi että oli ihan paras päivä! Joskus sitä saa olla onnensa kukkuloilla, vaikka ulkopuolisesta ehkä näyttäisi, että mitä ihmettä tuossa nyt on: yksi pikku retki Nääsvilleen vain.

Tarmo on aina innoissaan, lähdettiinpä ihan mihin vain. Aina se töröttää tuossa penkkien välissä, mikä ei tietenkään ole turvallista eikä millään muotoa sallittavaa, tiedän.

"Hieman ärsyttävää, kun sä aina sojotat sen kameras kanssa siinä."

Kävimme menomatkalla Pirkanmaan parhaassa leipomossa hakemassa tuliaisleivoksia.

Tv:stä tuttu leipomo Cafe Herkkuhetki Orivedellä.
Erilaiset namit leivokset jaoimme keskenämme niin, että kaikki saivat
maistaa kaikkea :)
Tyttöset. Siiri ryhtyi hetimmiten perunateatteriin
isosiskon avuksi. Kuvakulmani on jostain kumman syystä
lattianrajasta :D

Mutta siis apua, ne pikkukissat ovat aivan ihania! Voi itku, sydämeni halkesi onnesta ja rakkaudesta, kun ne mirrit näin J! Mikä ihaninta, koko konkkaronkka tulee tänne ”mummolaan” syyslomalla. Mutta se hieman mietityttää, mitä Sulo mahtaa tuumata, se kun otti silloinkin hatkat, kun Tarmo tuli meille. Mutta kyllä Sulon täytyy totutella sukulaisiinsa, ei voi olla niin itsekäs aina, ettei hyväksy ketään muuta.

Tarmo-raukka oli hirmu hämillään pienistä kissoista. Sitä pelotti ja jännitti hirveästi, mutta samalla se oli kiinnostunut ja utelias. Kyllä Tarmosta ja Läjästä ja Luciferista tulee kavereita varmasti, kun saavat vähän enemmän yhteistä aikaa.  

"MIKÄ tuo on?!" Tarmo on juuri tullut ovesta sisään. Pikkumirrit
näkevät tässä koiran ensimmäistä kertaa elämässään.

Aika jännittävää ja pelottavaakin puolin ja toisin.

Eihän yhtään söpöjä, eihän? Kullat ♥
Lepotauko


"Onko pakko kuvata koko ajan, menisit hitsiin nyt jo siitä"
Joten syyslomaa odotellessa tässä. Vaikka palkka työssäni onkin tosi minimaalinen eikä se ole kiva asia, on ihanaa, kun toimisto on kiinni silloin, kun koululaisetkin lomailevat. Saan viettää lomaviikon nuorteni ja eläinten kanssa, jee! Ja muuten, se Läjän nimi ei tarkoita mitään sellaista läjää, mikä ehkä mieleen juolahtaa, vaan se on erään punkbändin johtohahmon taiteilijanimi. Että sieltä se juonensa juurtaa, hyvä nimi ♥ J

2.10.2015

Palkkatukirahojen loppuminen työllistää

Ainakin minut vähäksi aikaa. Nimittäin työsopimustani jatkettiin tammikuun loppuun, koska työvoimahallinnosta ovat palkkatukirahat loppu. Uutta sihteeriä ei siis pystytty työllistämisvaroin palkkaamaan vaan minä jatkan ”normaalityöläisenä”, kunnes tukirahahanat taas aukeavat. Nythän tämä tilanne on juuri se, mihin palkkatuki oli alun perin tarkoitettu: tuetaan työttömän pääsyä takaisin työelämään ja kun hommat luistavat, organisaatio jatkaa työsopimusta omin varoin ja blim!: yksi ihminen sai vakituisen työn. Ei ollut alun perin tuota systeemiä luotaessa tarkoitus, että palkkatuella työllistäminen jatkuu again-and-again-and-again, uutta putkeen aina vain. Minäkin olen saanut kuulla monesta suusta, että olisi tosi paljon parempi, jos sihteeri olisi pysyvästi sama mm. siitä syystä, että hommat vaihtelevat vuodenkierron mukaan. Juuri kun ehtii käydä läpi ja oppia esim. jonkin tapahtuman tai kisojen järjestelyt, ei se kyseinen tapahtuma enää toistukaan saman sihteerin aikana vaan seuraavan kerran puikoissa on taas uusi. Mutta tosiaan, minun työpaikassani asioista päättää yhdistyksen hallitus, jolle raha ratkaisee: ei heistä ole kuin yksi ollut näkemässä toimiston arkea, nimittäin hallituksessa istuu eräs edeltäjistäni. Hän olikin ollut se, joka oli hallituksen kokouksessa silloin keväällä puoltanut sitä, että jatketaan työsopimustani palkkatukioikeuden päätyttyä. Muille oli tärkeämpää saada ilmainen työntekijä. Mutta lällislää, nyt seura joutuu maksamaan koko pienen palkkani ihan itse. Ja kas kummaa, kun sitä rahaa sitten kumminkin on! Mää olen ihan kuin klapil päähän lyäty.

Tämä kuva ei nyt varsinaisesti liity asiaan, mutta laitan muiston ihanasta puolukkaretkestämme tähän, koska kuva on mielestäni niin iloinen. Ja oli muuten paaaaljon puolukoita! Siiri ja Arto poimivat kolme sangollista tunnissa, minä kuvailin ja poimin sillä välin omaan kippooni mustikoita.

Punainen koira ja punaisia marjoja

5.9.2015

Kissamummi

Minusta tuli eilen tällaisten veijareiden ”mummi”, kun Venla kaikista kielloistani ja varoituksistani huolimatta otti kaksi pikkukissaa. Kesäkuusta asti hän on käynyt näitä jo katsomassa ja hoitamassa, ja ilmeisesti vielä alkuviikkoon asti tulossa oli vain yksi kpl kissoja, mutta minä sitten, kun olin jo antanut periksi kissa-ajatukselle, totesin, että ota sitten samantien kaksi, kaksi on parempi kuin yksi, niin eilen tuli viestin liitteenä kuva näistä siskoksista. Hohhoijaa :D Tässä ovat Läjä ja Lucifer. Ensin, silloin kesäkuussa, melkein itkin, kun kuulin Läjän nimen, mutta nyt olen jo tottunut eikä se tunnu huonolta nimeltä. Luciferin kuulin vasta eilen, se on tuo musta tytteli. 

Lucifer ja Läjä tutkimassa uutta kotia

Ruokakin jo kelpaa

Minä pesen siskokissan päätä <3

Mä oon Läjä

Mä oon Lucifer

Laitoin Siirin tutkailemaan tilannetta sinne Tampereelle. Siellä hän on nyt aivan ekstaasissa pikkumirreistä. Tosin epäilen, onko enää, sillä viimeksi kun illalla sain raporttia, pennut hilluivat ja vetivät rallia ympäri asuntoa. Ovat saattaneet pitää tyttöä hereillä kaiken yötä, hihi.

Kamalasti olen huolissani, että miten se lapsi osaa hoitaa kissansa. Onhan meillä toki aina ollut kissa, mutta minähän se siitä olen ollut vastuussa. Tosin itsekin olin 17, kun otin ensimmäisen oman kissani, Viljon, ja hyvin meillä meni. Asuin silloin yksin kerrostaloyksiössä, ja valjaissa ulkoiltiin ja Viljo oli minun tärkein ja rakkain ystäväni. Koko suku muistelee vieläkin Viljoa, se oli niin ihana ja viisas kissa. Epäiltiin, että se oppii vielä puhumaankin, koska se todellakin ymmärsi kaikki, mitä sille sanoi.

Vähän huonosti minä nukuin, kun niitä kissa-asioita mietin. Tutkailin vielä illalla sängyssäkin eläinlääkärintaksoja, tyttökissan sterilaatio maksaa aivan kamalasti. Ja se vielä kertaa kaksi. Täytyy ruveta säästämään, jotta saadaan sitten leikkuuasiat kuntoon, ei niin kovinkaan pitkän ajan kuluttua.

Niin, ja miksikäs minä itse en lähtenyt Siirin kanssa sinne lapsisaunaisiin (”lapsisaunaiset”-sana tarkoittaa Savossa samaa kuin rotinat)? En uskaltanut. En halua nähdä niitä vauvoja vielä livenä, koska pelkään, että sydän särkyy, kun en voi tuoda niitä kotiin tullessani J.

4.9.2015

Fiiliksen pohjalta

Tyttäreni, 13 vuotta, piti minulle tässä eräänä iltana puhuttelun. ”Äiti, mitä sinä oikeasti haluat elämältäsi? Huomaatko, äiti, että sinä elät ja olet elänyt elämääsi aina vain toisten takia ja toisten kautta? Sinun pitäisi tehdä sellaista, mistä sinä itse aidosti tykkäät ja mitä pidät tärkeänä. Ala toteuttaa itseäsi!” Nämä jutut liittyivät taas kerran niihin työ- ja työttömyysasioihin. Tietystikin tuon ikäiselle kaikki on vielä paljon yksioikoisempaa kuin aikuiselle. Tässä iässä ja elämäntilanteessa kokee tärkeäksi sen, miten erilaiset päätökset vaikuttavat koko perheen asioihin ja elämään. Perhe on elämänsisältöni, minkäs sille mahtaa. En nyt kuitenkaan myönnä olevani  sentään  läheisriippuvainen, ja ei se ole väärin, että saa iloa ja onnea esimerkiksi lastensa menestyksestä. Tai että tulee hyvälle mielelle siitä, että kissa ja koira ovat onnellisia.

Kuitenkin lapsen puhuttelu sai aikaan sen, että hain sellaista työpaikkaa, johon aidosti ja oikeasti haluaisin, jossa kokisin työni tärkeäksi ja pystyisin tekemään jotain sellaisten asioiden eteen, joiden takia nyt vain itkeskelen ja joista vaahtoan.  Hain työpaikkaa uudesta turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksesta Pohjois-Karjalassa. Jos ei tärppää, haen johonkin toiseen vastaanottokeskukseen, kun niitä perustetaan. Ja jos pääsen, sitten järjestetään kotiasiat sen mukaan. Pitkästä aikaa tunnen, että sisälläni on taas sitä virtaa ja voimaa, jota oli joskus nuorena, kun hakeuduin UM:n töihin ja Venäjälle. Silloin asiat olivat tosin suoraviivaisempia ja helppoja järjestää, mutta mitä tästä tulee, jos ei edes yritä? Katsotaan ja ihmetellään.


22.8.2015

Ihanuutta irti sieltä, mistä sitä vain saa

Kävimme eilen rakkaani kanssa elokuvissa. Tuo reissu Jyväskylään oli meidän laatuaikaamme ja typistetty versio siitä, mitä olimme suunnitelleet. Nimittäin rahat, joita olimme säästäneet Tallinnan-matkaan joskus tulevassa syyskuussa, menivät sattuneista syistä muihin tarkoituksiin       (= epäonnistunut autoremontti). 

Kahdenkeskinen ilta puolison kanssa oli ihana, vaikka elokuva suoraan sanottuna oli ihan p***stä. Odotin jotain samaa tasoa kuin Tie pohjoiseen -elokuva on, mutta tämän Elämältä kaiken sain -elokuvan juoni ja näyttelijäsuoritukset, paitsi Vesa-Matti Loiri ja Peter Franzén, olivat todella surkeita, ohuita, kevyitä, mielikuvituksettomia, teennäisiä jne. Jos olisin katsonut elokuvaa kotona telkkarista, olisin melko alkuvaiheissa kääntänyt kanavaa. Sitä koko elokuvan ajan ikään kuin odotti, että koskahan tämä oikein alkaa tämän prologin jälkeen, mutta ei se sitten koskaan alkanutkaan. Sanoin miehelleni, että tuollaisen käsikirjoituksen olisi keksinyt vaikka kuka tahansa alakoululainen ainekirjoitustunnilla. Hohhoijaa, ei kannata mennä katsomaan, vaikka olisi tällainen Veskun tosifani kuin minä. Ei koko elokuva sentään kanna vain yhden tai kahden näyttelijän roolitöitten varassa.

Autosta nyt sen verran, että emme vieneet sitä enää Auto-Palelle, koska kun mieheni soitti sinne, he eivät suostuneet siihen, että emme maksa sinne enää mitään. Että silleen. Nyt sitten ihmettelen, että mitä hitsiä: ihanan kaunis ja kimaltava pikkuautoni seisoo tuossa pihassa, mutta sitä ei voi käyttää.

Sitten muutamia ihania asioita, koska tänään on sellainen fiilis, että haluan kertoa ihania asioita: Tarmo on taas jälleen kerran maailman onnellisin koira, koska 20.8. alkoi irtipitoaika ja vesilinnunmetsästys. Voi sitä onnea, sekä koiran että miehen, kun pääsivät Heinä-Suvannolle sorsanmehtuuta aloittamaan! Arto ottaa aina muutaman kesälomapäivän sorsanaloitukseen, ja itsellenikin tulee hyvä mieli, kun näen, miten toinen on niin onnellinen. Tuolta aloitusreissulta saalis oli kaksi heinäriä. Ne on nyt siivottu ja pakastettu sitä hetkeä varten, kun saan koko perheeni saman pöydän ääreen. Meidän kasvissyöjätytötkin  syövät itsepyydystettyä riistaa, koska se on elänyt villinä ja vapaana.

Tarmo laskee lintuja Heinä-Suvannolla 20.8.2015.

Leivoinkin tänään pitkästä aikaa, kun eilen sain jo siivottua ja oli nyt kerrankin aikaa. Pihapuskista vattuja, musta- ja punaherukoita ja siinäpä se. Nam. Niin, ja täytteessä on vaniljatuorejuustoa + kananmuna + hieman sokeria. Pohja on tehty täysjyvävehnäjauhoista, siksi väri näyttää tummalta, ei ole palanut :D.






21.8.2015

Säätäminen jatkuu

Kiitos teille, ihanat ihmiset, kommenteistanne edelliseen kirjoitukseeni. Viikko oli niin uuvuttava, että en jaksanut edes vastata teille erikseen, mutta tietysti olen lukenut kommenttinne heti ja olen hyvilläni, että vielä luette ja kommentoittekin ja tsemppaatte ja olette hengessä mukana <3.

Auton kanssa jatkuu sama säätäminen. Kun haimme Micran, huoltamonmies vakuutteli, että kyllä se auto nyt toimii huomattavasti paremmin kuin ennen remonttia, enää nykii vain, kun ykkösellä kovasti kaasuttaa. No, saimme alennusta oikein 40 euroa, vau. Ajelin siitä sen pari kolme kilsaa töihin, ei mitään, kyllä toimi. Läksin sitten iltapäivällä kotiin päin, ja kotimatka olikin sitten tuskien taivalta, sillä auto hyytyili ja nyki pahemmin kuin koskaan ennen, ihan kaikilla vaihteilla ja vaikka ei olisi kaasutellut lainkaan. Sammui kahdesti. Piti vielä siitä suoraan lähteä viemään Siiriä soittotunnille, ja kyllähän me sieltä hengissä kotiinkin selvisimme, vaikka kerran auto hyytyi keskelle risteystä, josta meidän piti mennä yli.

Nyt en uskalla enää ajella Micralla mihinkään. Tein Nissanin korjaamolle kitkerän reklamaation, jossa vaadin työtunneista maksuja takaisin, koska autoa on rikottu lisää eikä korjattu. Sieltä sitten sanottiin, että he eivät palauta rahoja (no olipa yllätys), mutta he korjaavat autoa uudestaan, kunhan tuon sen sinne. Tänään pitäisi se viedä sinne, mutta en tiedä, miten uskallan lähteä ajamaan tuolla. Ja jotenkin en usko, että ne osaavat korjata autoa nyt, kun eivät ole osanneet tähänkään asti. Kuitenkin taas jotain valohoitoa ja yrittävät sitten rahastaa taas. En tiedä... Toisaalta ei ole enää rahaa viedä Micraa mihinkään muuallekaan korjattavaksi. Iso huok.

Ostin itselleni seutulipun ja nyt olen kulkenut bussilla töihin. Pomolle sanoin, että minä en muuten sitten pysty syyskuussa olemaan niitä kuuteen asti työpäiviä. Ajattelin, että eipä mulle enää potkujakaan voi antaa, kun työsuhdekin on vain syyskuun loppuun. Viimeinen iltapäiväbussi lähtee klo 16.45, joten siihen saakka pystyn pitämään toimistoa auki. Pomo oli vain, että ok, pidetään toimisto auki joka päivä klo 16.45 asti. En voi kyllä moittia mun päällikköä. Sitten olisi sunnuntaina 30.8. jumppatori, en pääse sitäkään pitämään, täytyy etsiä joku muu (sunnuntaina ainut bussi kaupunkiin lähtee klo 13). Sitten olisi ensi viikon torstai-iltana ohjaajien kaudenaloitustapahtuma, jossa pitäisi olla avaimia jakamassa ym., en pääse sinnekään. Kyllä auton puuttuminen täällä korvessa haittaa toimintoja aika oleellisesti. Mutta onneksi eksä, siis Siirin isä, lupasi kuljetella Siiriä soittotunneille, kunnes autoasiani saadaan kondikseen. Ja onhan se minunkin mies joskus satunnaisesti maisemissa, kun on hänellä vapaapäiviä.

Mutta silti. Silti. Tänään menen puolison kanssa elokuviin. Nih.

16.8.2015

Äkisti huomaan ajankulun

Autosta tilannetiedotus: Vika ei tullut kuntoon, ja laskua on muodostunut 380 euroa. Huomenna menen hakemaan Micran pois. Onneksi miehellä alkoi kesäloma, joten otan hänet mukaani keskustelemaan laskusta. Ja nyt en ajattele tätä enempää, etten tule hulluksi.


Eilen olikin onneksi mukavaa ajateltavaa, kun kummipoikani meni naimisiin. Sattuikin vielä niin kaunis sää, ettei paremmasta väliä. Jännä, että sitä on jo niin vanha, että kummilapsetkin avioituvat. No, itse asiassa vanhimmalla kummitytölläni on jo itselläänkin kaksi lasta, mutta nämä olivat ensimmäiset kummilapsen häät.

Vastanaineet. Kun katsoin kummipoikaani alttarilla kuuntelemassa musiikki-
esitystä, hän näytti täsmälleen samalta kuin isävainajani nuorena. Se oli
jo melkein liian liikuttavaa.

Minun omat ihanat nuoreni
Hääpaikan maisemaa
Kakkua, nam!
Kimppu lentää, viuh!

14.8.2015

Huomaan nakertavani kynsiäni

Huomaan sormieni hakeutuvan suuhuni. Hermot ovat niin kireällä, että vinkuu. Tällä viikolla olen joka aamuyö herännyt siihen, että maha on kuralla ja täytyy hypätä äkkiä ylös ja juosta p**lle. Sitten valvon siihen saakka, kun kello soi. Ilmeisesti elämäni on todella helppoa, sillä tämä hermojen menetys johtuu Micran-romusta.

Micra ei tullut kuntoon kyläsepällä. Otin sitten (ex-puolison) neuvosta vaarin ja vein auton merkkikorjaamoon. Sitä ennen alkuviikon köröttelin töihin, vaikka aiheutin välillä kaupungissa liikenneraivoa tökötellessäni risteyksissä ja liikennevaloista lähtiessä. Punaisissa valoissa odotellessani syke nousi huimiin lukemiin, kun jännitin, pääsenkö valojen vaihtuessa sujuvasti lähtemään vai hyytyykö rottelo heti lähdössä. Päästyäni lopulta työpaikan parkkipaikalle verenpaineeni oli niin korkealla, etten kuullut muuta kuin suhinaa korvissani. No, selvisin työviikosta ja eilisaamuna vein helpottuneena Micran siis korjaamolle. Siellä korjaamonmies ihanan luotettavasti sanoi heidän korjaavan autoni tuossa tuokiossa: ”Jäätkö odottamaan?” En tietenkään voinut jäädä, vaan sanoin hakevani auton töiden jälkeen ja kävelin siitä sen kolmisen kilometriä työmaalle. He lupasivat ilmoittaa, kun auto on valmis. No, ei kuulunut ilmoitusta. Lopulta, kun alkoi jo olla aika lähteä talsimaan töistä korjaamolle päin, että ehtisin ennen sulkemisaikaa, soitin sinne varuilta. Asia nyt olikin sitten niin, että vikaa ei ollut löytynyt. Laskua erinäisten osien vaihdosta oli jo syntynyt 180 euroa, mutta ei toimi. Micra jäi siis sinne, minä tulin bussilla Uuraisille. Mitähän tästä seuraa? Ei siinä muuta, mutta minulta loppuvat rahat. En pysty maksamaan kallista remonttia. Lapsella alkavat ensi viikolla soitto- ja lauluharrastukset, joihin pitäisi päästä kolmena iltana viikossa. Tunnit ovat Äänekoskella, jonne on matkaa 25 km eikä julkista liikennettä. Minulla alkavat syyskuun alussa klo 18:aan työpäivät, jolloin linja-autolla pääsee kotiin klo 22. Puren täällä kynsiä ja hikoilen.

9.8.2015

Loma män', ahistus tul'

 Punkaharjun-reissu meni hyvin, vaikka ainekset muuhunkin olivat olemassa. Sunnuntaina, kun lähdimme, satoi kaatamalla. Pakkasimme Micraan tavarat ja Sulon ja itsemmekin mahdutimme kyytiin juuri ja juuri. Vinguin koko ajan, että mitenkähän kaikki nyt sujuu, voi Sulo-raukkaa ja niin poispäin. No, kun olimme pihasta lähdössä, Siiri tokaisi neuvoteltuaan jotain ystävänsä kanssa ja heidän raplattuuan tovin puhelinta, että tuon ystävän äiti voisi käydä Suloa hoitamassa. Loppujen lopuksi roudasin sitten kissankopan takaisin tupaan ja Sulon kopasta vapauteen. Varmaan se vähän ihmetteli, että mikä liike tuo oikein oli: väkipakolla koppaan, kymmenkunta minuuttia autossa kotipihassa ja takaisin sisälle! No, siinä kaatosateessa sitten taas purin Micrasta hiekkalaatikkoa ja kissanruokia (sieltä alimmaisesta kassista) ym. ennen kuin lopulta pääsimme matkaan. Se Siirin kaverin äiti olikin sitten ihan maailman paras kissanhoitaja. Hänellä on itselläänkin kaksi kissaa, joten kyllähän hän osaa! Kaiken hyvän lisäksi hän kovasti ihastui Suloon, olisi kuulemma ilomielin vienyt mukanaan koko katin! Joten sen osalta olin hyvillä mielin koko viikon. Ja se mökki oli muuten sellainen, missä ei ole tuulikaappia vaan ovi suoraan terassille ja ulos, joten olisi se Sulkku varmasti jossain vaiheessa livahtanut pihalle.

Niin, olihan se Punkaharjulle pääsykin sitten vähän kiikun kaakun, sillä Micra alkoi Savonlinnan tienoilla piiputtelemaan ja jätti Savonlinnassa keskellä kaupunkia meidät ensin liikenneympyrään ja sitten liikennevaloihin kerran. Pääsimme kuitenkin perille saakka onneksi, sillä ei olisi siinä kaatosateessa ollut kovin herkkua norkoilla tien reunassa. Kotiinpääsy olikin sitten perjantaina huomattavasti hankalampaa, sillä Micra nyki ja tökki ja hyytyili heti alkumatkasta lähtien. Mutta sain auton ja tytöt kotipihaan, eikä siinä niin jännitystäkään oikeastaan ollut, sillä Arto ajoi samaa reittiä, joten olisi voinut tarpeen tullen hinata meidät.
Siinä sitä niin reippaana ja kimaltavana tojotetaan mökin pihassa,
kun ensin on meinattu sipata kesken matkaa.

Punkaharjulla oli todella ihanat maisemat ja kelikin suosi sitten, kun sunnuntain kaatosateesta päästiin. Kiertelimme harjualuetta, kävimme muun muassa Salpalinjalla, mikä olikin yllättävän mieltä järisyttävä kokemus myös nuorisolle. Miehistönmajoituskorsu, konekivääripesäkkeet ja juoksuhaudat toivat sodan ankarat puitteet käsinkosketeltaviksi. Oli kammottava tunne, kun melkein pystyi korvissaan kuulemaan, kuinka panssarit lähestyvät kannasta pitkin. Olisi kyllä oikeasti kusiset paikat odotella ampuma-asemissa, huh. 
Entisöityjä juoksuhautoja
Miehistönmajoituskorsu. Oikeasti siellä oli ihan pimeää,
tässä kuvassa kameran salamavalo valaisee korsun.

Savonlinnassa kävimme parina päivänä, tietysti myös Olavinlinnassa. Paras anti viikossa oli ehdottomasti se, että saimme pitkästä aikaa vain olla perheen kanssa yhdessä.



Tässä sitä kansallismaisemaamme.


Ihania retkeilypolkuja

Kyllä kelpasi nauttia luonnosta ja liikunnasta.

Tarmo-kultaraukka ei ollenkaan voinut käsittää, miksei hevonen eikä mies
liiku mihinkään, vaikka mitä tekisi. Eivätkä ne edes haise miltään.
Tämä Herman Joutsenen patsas on metsämuseo Luston pihassa.

Meidän sakkia linnaan menossa.

Työn aloittaminen loman jälkeen ei ollut mitenkään herkkua senkään takia, koska kulkupeli päätti ruveta ryppyilemään juuri loman loppupuolella. Se onkin ihan oma stoorinsa, jota en kerta kaikkiaan jaksa edes kertoa, sillä niin hankalaksi homma meni. Kuitenkin sen verran sanon, että kyläseppä ei saanut Micraan lakia, mutta lasku on tulossa silti tulppien, suodattimen ym. vaihdoista. Vien sitten ensi torstaina ropposeni ja sitä myöten myös roposeni merkkiliikkeeseen. Väsyttää ja ottaa niin pattiin koko asia. Olen parina päivänä ajanut töihin autolla, vaikka se sammuilee liikennevaloihin ja muuta kivaa. Hirveä jännitys koko ajan päällä, pääseekö vai eikö pääse perille. Olin perjantaina niin poikki, että kun menin lopen uupuneena päiväunille, nukuin neljä tuntia putkeen. Syy: olin valvonut ja hikoillut ja pyörinyt kaikki edelliset yöt tällä viikolla.

Uutta työmaata etsin. Pistin hakemuksen Pihtiputaalle. Jos se tärppäisi, toteutuisi viimein muutto Viitasaarelle saman katon alle puolison kanssa. Ja Siirikin sanoi, että on tämä Uurainen jo nähty. Mutta ehkä on turha edes toivoa, ei tuo onni ole potkinut ennenkään, ei varsinkaan noissa työasioissa.


24.7.2015

Koirakuskaaja

Tuo otsikko tuli vain siitä, kun Siirin kanssa luemme aina vahingossa väärin ohjelman Koirakuiskaaja nimen. Olenkin ollut tässä kesälomani ajan sellainen koirakuskaaja, sillä Tarmo on ollut nyt meidän kanssamme täällä Mansikkamäessä, kun isänsä on vielä töissä (haha, ”isä” on siis Arto). Artolla alkaa kesäloma nyt tulevana sunnuntaina klo 24. Heidän työvuoronsa kannalta tosi typerästi, sillä toisella vuorolla alkaa loma jo perjantaina aamuvuoron jälkeen. Meillä on siis koko kesänä ruhtinaallinen yksi viikko yhteistä lomaa.

Juhannuksen sentään vietimme ihan kaksin & Tarmo Tammi-Suvannolla.
Kävimme soutelemassa ja kalassa Heinä-Suvannolla ja Suvantojärvellä.

Minä olen lomaillut juhannuksesta lähtien, ja Siirin kanssa olemme viettäneet oikeasti laatuaikaa. Päiviimme on kuulunut Tarmon kanssa lenkkeilyä noin kolme tuntia päivässä (vähintään), leipomista, leipomista, leipomista ja leivonnaisten syömistä, Britain’s best bakery -ohjelman katselua (jokainen jakso, ja siinä tapauksessa koneelta, jos ei satuttu olemaan oikeaan aikaan kotosalla). 

Nämä teimme, kun Venla oli tulossa kotona käymään.
Alkukesälomasta teimme pienen matkan, risteilimme Tallinnaan ja sieltä palatessamme olimme yhden yön Helsingissä. Reissullamme keskityimme tapamme mukaan ruokapuolen asioihin. Laivalla kävimme illastamassa buffet’ssa sekä tietenkin meriaamiaisella. Ehkä olemme hirveitä moukkia, mutta se illallisbuffet oli meidän mielestämme aivan ihana ja loistava. Maistelimme parhaan kykymme mukaan kaikkea herkullista, mutta minultakin loppui jaksaminen niin pahasti kesken, että juustot jäivät mielikuvaharjoittelun tasolle. Harmitti kauheasti. Suoraan sanottuna en olisi ihan siltä istumalta uskonut sitäkään, minkä ruokamäärän yksi hernekeppimäinen 13-vuotias tyttö saa kupuunsa mahtumaan. Valehtelematta lapsi veti viisi lautasellista, täysiä sellaisia, eikä muuten jättänyt tähteitä. Sitten kyllä olimmekin aivan ähkyjä, jouduin avaamaan Siirin kengännauhatkin, koska hän ei kyennyt kumartumaan. On ehkä rahvaanomaista touhua, mutta vähätpä siitä, meillä oli ihanaa!

Pääsin Tallinnassa kunnon suklaaostoksille.

Helsingissä kävimme luonnontieteellisessä museossa, jossa Siirillä olisi mennyt helposti vaikka koko päivä lukiessa selostuksia ammoisista ajoista, mutta turistipaljous häiritsi keskittymistä, joten käynti oli aika pintapuolinen raapaisu. Ateneumissa kävimme katsomassa Tarujen kansat -näyttelyn, joka oli vaikuttava! Sitten vietimme sen tämän kesän ainoan kuuman hellepäivän Suomenlinnassa, jossa tietysti tärkeimpänä kohteenamme oli taas herkkupaikka, venäläistyylinen kahvila Samovarbar. Siiri kun on teeharrastaja, paikka oli hänelle just paras: siellä oli oikein erityinen teelista, jolta sai valita teelaadun monien mahdollisuuksien joukosta. Ja juomamme nautimme kakkupalan kera, tietenkin:


Ihanan kodikas se Samovaaribaari on.

Samovaareja mitä erilaisimpia kymmenittäin!

ON SULO ELOSSA! Miten minä yleensä itse eläisin tai kirjoittelisin mitään, jos elämäni valo olisi sammunut pois! Sulo on kesän lapsi, hän nauttii elämästään, kun on lämmintä eikä lumi tassuja palella. Nyt kesän aikana hän ei tosin paljon meistä orjistansa perusta, koska hän nukkuu kaiket päivät ja heräilee vasta illansuussa hieman seurustelemaan ja pyrkiäkseen ulos yöhommiinsa. Aamulla sitten istuu kauniisti tuossa terassinpöydällä ikkunan takana ja pyytää päästä tupaan (näyttää tosi söötiltä, kun vain suu aukeilee eikä kuulu ääntä). Sitten annan hänelle aamupalan, jonka jälkeen hän ehkä sallii seurustella kanssaan pienen hetken ja painuu koriinsa unille. Rakas <3.

Sulo on siellä missä huvittaa :D.
Nyt minulla on kaamea tuska sydämessäni Sulon takia, koska lähdemme sunnuntaina Punkaharjulle lomanviettoon. Arto sai edullisesti vuokrattua ammattiliittonsa mökin sieltä, ja minä, Siiri, Ronja (Siirin paras ystävä) sekä Sulo suuntaamme täältä sinne sunnuntaina, Arto tulee Viitasaarelta Tarmon kanssa maanantaina ja Venla poikaystävänsä Jerryn kanssa Tampereelta tiistaina. Olemme Punkaharjulla perjantaihin saakka. Niin miksi minulla on tuska sydämessä Sulon takia? Koska minua pelottaa, että Sulo karkaa siellä ulos mökistä ja häviää ikuisiksi ajoiksi. Ja koska minua säälittää kuljettaa sitä tuntitolkulla kuumassa Micrassa kuljetuskopassa (n. neljä viisi tuntia). Voi kunpa joku tulisi asumaan meille ensi viikoksi ja hoitaisi Suloa samalla! En vain keksi ketään. Kiinnostaisiko sinua loma Uuraisilla?

Sulo-rakkaani päivälevolla juuri hetki sitten kuvattuna.
Korvien asennosta näkee, että valokuvaus häiritsee herraa.
Noista matkoista muuten sen verran, että vaikka rahaa on tosi vähän, niin kun etsii kaikkein edullisimmat tarjoukset joka asiassa, pystyy kuin pystyykin ehkä järkkäämään jotain, kuten minä tuon Tallinnan–Helsingin-reissun Siirin kanssa. Aloitin tarjousten metsästämisen jo huhtikuussa, silloin ostin Onnibus-liput Helsinkiin 8 €/2 hlöä. Kun sitten tuli VR:n kesätarjous, hommasin paluuliput Hki–Jkl 14 €/2 hlöä. Risteilyn ostin myös tarjouksesta ja hotelliyöpymisen Helsingissä samoin. Koko reissu oli varattu ja maksettukin jo toukokuun alkupuolella, vaikka matkustimme heinäkuun alussa. Tuliaisiin ja sen semmoisiin tietysti kului rahaa, vaikka ostimmekin oikeastaan vain makeisia Kalevin suklaapuodista. No, Artolle toin kalliin viskipullon syksyn kaatoryypyiksi (tosin hän juottaa sen yleensä aina ”pojille”, kun ei itse pahemmin alkoholia käytä).  Luonnontieteelliseen museoon menimme ilmaisaikana (kuukauden ensimmäinen torstai) ja Ateneumiin ei lapselta pääsymaksua peritäkään. Kaikki mahdolliset alennukset tutkin etukäteen, jotta osaamme hyödyntää ne. Nytkin kun lähdemme isolla porukalla sinne Punkaharjulle, otan ruokatarvikkeet mukaan ja kokkaan suurimmaksi osaksi ruuat itse. Tai siis kokkaamme yhdessä, en aio ryhtyä miksikään keittiömarttyyriksi, joka passaa muita niska limassa.

Ai niin, ja olihan minulla ihan aikuistenkin reissu tässä alkukesälomalla! Kävin serkkuni kanssa Tampereella humputtelemassa ja tietenkin Venlan luona. Venla muutti kesän alussa poikaystävänsä kanssa yhteen asumaan, heillä on oikein sievä kaksio Peltolammilla. Virva-serkun kanssa kävimme humputtelemassa kaupungilla, terassilla ja kuuntelemassa Venlan bändin keikkaa Matonpesufestareilla (hih).

Serkukset viihteellä


Monessakohan punkbändissä on haitaristi?
 Lapsuudenkodissanikin olemme ehtineet pikaisesti pyörähtää. Siellä olisi viihtynyt pidempäänkin kuin yhden yönseudun, mutta tällä kertaa emme pystyneet sen kauemmin olemaan. Kävimme kuitenkin mansikassa ja lämmitimme saunan. Tarmokin sai olla pihassa vapaana, ihanaa.

Äitini luona on hyviä metsämansikkapaikkoja.

Uljaat saunanlämmittäjät ;-)

 Sitten ensi viikon jälkeen on paluu töihin. Nyt kyllä sanon suoraan, että ankea paluu, sillä työsuhteeni ei jatku toista vuotta, koska täytyy saada uusi, halpa palkkatukilainen tilalle! Motivaatio meni, ei auttanut mitään, vaikka annoin koko sielunikin sille s####nan voimistelup*****le. Silleen. Mur.
  


7.6.2015

Tuulisena päivänä

Eräs ihana blogisti, tai ei eräs vaan nimenomaan Sanna, kyseli kuulumisiani sähköpostitse ja havahduin toden teolla tähän kirjoittamattomuuteeni. Ja mitä kauemmin taukoa kirjoittamisesta pitää sitä vaikeampi on ryhtyä tuumasta toimeen ja päivittää blogia. Tuntuu, että mitäpä nämä tavalliset asiat ketään kiinnostaisivat, pitäisi olla jotain oikeaakin asiaa. Oikeaakin asiaa mielessä joskus harvakseltaan pyörii, mutta eihän sitä sillä hetkellä ulos saa saati blogiin kirjatuksi. No mutta, täällä sitä vain vielä elossa keikutaan joidenkin harvojen iloksi ja toisten mieliharmiksi.

Asiat tässä huushollissa ovat jotakuinkin entisessä mallissa. Talokauppoja ei ole tehty suuntaan eikä toiseen, vaikka rahavarat eivät todellakaan riitä tämän talon ylläpitoon. Tämä jumiutunut tilanne ei ole pelkän saamattomuutemme syytä, vaan siihen on useitakin käytännön sanelemia perusteita. Parisuhde ei ainakaan suorastaan kukoista siitä, että näemme miehen kanssa korkeintaan parina päivänä viikossa ja yleensä Artolla on vapaapäivä silloin, kun minulla työpäivä. Olen huomannut, että mitä vähemmän näemme toisiamme sitä ärhäkämpi minä olen. Outoa. En tiedä, tuleeko tästä avioliitosta mitään, jos etäsuhdetta jatkuu vuosikaudet. Välillä tuntuu, että olemme lopun alussa. Yhteistä parisuhdeaikaa ei ole koskaan, missään emme käy kahden eikä olisi mahiksiakaan. Ei rakkaus ole mihinkään hävinnyt, mutta usein tuntuu, että voimat ovat.


Nyt jatkan kirjoittamista tähän blogiini useammin, lupaan sen tässä itselleni. Oikeasti sinä Sanna, joka kyselit kuulumisia, olet jotain ihmeellistä. Olen varmaan narsisti tai sen tapainen, kun olen vain itseeni käpertyneenä ollut täällä poterossani eikä ole tullut edes mieleenikään, että joku oikea ihminen blogien takana edes muistaisi olemassaoloani. Olen nyt taas pitkästä aikaa käynyt kurkkimassa teidän blogejanne, ihanaa, että olette täällä, kiitos!

Viimeaikaisia kohokohtia:

Olimme Veskun ja Jyväskylä Sinfonian konsertissa 9.5.
Kävin ojentamassa taiteilijalle ruusun ja konsertin
 jälkeen pääsimme sattumalta juttusillekin <3!

Venla osaa olla niin edustavasti, päinvastoin
kuin minä.

Siiri päätti alakoulun huipputokariin: lukuaineitten
keskiarvo 9,9. Vähän olen ylpeä äiti.
Kauhein tapaus puolestaan viime ajoilta on se, kun kyykäärme pisti Tarmoa kuonoon nyt viime torstaina. Melkein menetimme koiramme, mutta onneksi vastaseerumi ja tiputus auttoivat ja Tarmo selvisi, vaikkakin nipin napin. Rakas.

Tässä Tarmo juuri eläinsairaalasta kotiin päästyään.
Tassussa vielä kanyyli paikallaan, jos olisi tarvinnut
uudestaan lähteä nesteytykseen. Kuonokin vielä
hieman turvoksissa muttei paljon.