Tuulisena päivänä

Eräs ihana blogisti, tai ei eräs vaan nimenomaan Sanna, kyseli kuulumisiani sähköpostitse ja havahduin toden teolla tähän kirjoittamattomuuteeni. Ja mitä kauemmin taukoa kirjoittamisesta pitää sitä vaikeampi on ryhtyä tuumasta toimeen ja päivittää blogia. Tuntuu, että mitäpä nämä tavalliset asiat ketään kiinnostaisivat, pitäisi olla jotain oikeaakin asiaa. Oikeaakin asiaa mielessä joskus harvakseltaan pyörii, mutta eihän sitä sillä hetkellä ulos saa saati blogiin kirjatuksi. No mutta, täällä sitä vain vielä elossa keikutaan joidenkin harvojen iloksi ja toisten mieliharmiksi.

Asiat tässä huushollissa ovat jotakuinkin entisessä mallissa. Talokauppoja ei ole tehty suuntaan eikä toiseen, vaikka rahavarat eivät todellakaan riitä tämän talon ylläpitoon. Tämä jumiutunut tilanne ei ole pelkän saamattomuutemme syytä, vaan siihen on useitakin käytännön sanelemia perusteita. Parisuhde ei ainakaan suorastaan kukoista siitä, että näemme miehen kanssa korkeintaan parina päivänä viikossa ja yleensä Artolla on vapaapäivä silloin, kun minulla työpäivä. Olen huomannut, että mitä vähemmän näemme toisiamme sitä ärhäkämpi minä olen. Outoa. En tiedä, tuleeko tästä avioliitosta mitään, jos etäsuhdetta jatkuu vuosikaudet. Välillä tuntuu, että olemme lopun alussa. Yhteistä parisuhdeaikaa ei ole koskaan, missään emme käy kahden eikä olisi mahiksiakaan. Ei rakkaus ole mihinkään hävinnyt, mutta usein tuntuu, että voimat ovat.

Nyt jatkan kirjoittamista tähän blogiini useammin, lupaan sen tässä itselleni. Oikeasti sinä Sanna, joka kyselit kuulumisia, olet jotain ihmeellistä. Olen varmaan narsisti tai sen tapainen, kun olen vain itseeni käpertyneenä ollut täällä poterossani eikä ole tullut edes mieleenikään, että joku oikea ihminen blogien takana edes muistaisi olemassaoloani. Olen nyt taas pitkästä aikaa käynyt kurkkimassa teidän blogejanne, ihanaa, että olette täällä, kiitos!

Viimeaikaisia kohokohtia:

Olimme Veskun ja Jyväskylä Sinfonian konsertissa 9.5.
Kävin ojentamassa taiteilijalle ruusun ja konsertin
 jälkeen pääsimme sattumalta juttusillekin <3!

Venla osaa olla niin edustavasti, päinvastoin
kuin minä.

Siiri päätti alakoulun huipputokariin: lukuaineitten
keskiarvo 9,9. Vähän olen ylpeä äiti.

Kauhein tapaus puolestaan viime ajoilta on se, kun kyykäärme pisti Tarmoa kuonoon nyt viime torstaina. Melkein menetimme koiramme, mutta onneksi vastaseerumi ja tiputus auttoivat ja Tarmo selvisi, vaikkakin nipin napin. Rakas.

Tässä Tarmo juuri eläinsairaalasta kotiin päästyään.
Tassussa vielä kanyyli paikallaan, jos olisi tarvinnut
uudestaan lähteä nesteytykseen. Kuonokin vielä
hieman turvoksissa muttei paljon.

Elämä on

Blogikirjoittaminen ja blogien lukeminenkin on jäänyt pitkäksi aikaa, sillä olen tarvinnut käyttää voimani, kaiken aikani  ja keskittymiseni arjen uusiin asioihin sekä vanhojen, hieman vaikeiden ja raskaiden asioiden kunnialla hoitamiseen. Kaiken kaikkiaan minulle kuuluu hyvää. Mitä sinulle kuuluu?

Olen nykyisin töissä. Moni tietysti tuumaa tästä työpaikastani, että eihän se mikään oikea työpaikka ole, koska se on vain vuodeksi, palkkatuettu ja osa-aikatyö. Eikä siitä jää käteen paljon enemmän rahaa kuin Kelan tuesta. Mutta tiijättäkö työ mitä? Minä olen onnellinen ja ylpeä työstäni! Olen Jyväskylän Naisvoimistelijoilla toimistosihteerinä. Kun huomasin nimeni ilmestyneen nettisivujemme yhteystietokohtaan, tuijotin sitä vedet silmissä ja suupielet korvissa taatusti viisi minuuttia. Joku varmasti sanoo taas, että on filosofian maisteri alas vajonnut, kun tuollaisesta ”toimistorotan” hommasta riemuitsee. Antaa sanoa vaan. Olen ylpeä, että saan olla edustamassa tuollaista organisaatiota, palvella iloisia asiakkaita sekä omia, reippaita ohjaajiamme ja joukkueitamme. Sitten, jos olisin tupakkayhtiön tai turkistarhan palveluksessa (joihin en kyllä menisikään), voisin hävetä työpaikkaani. Liikunta on iloinen ja kannatettava asia, ja olin kyllä melko yllättynyt valinnastani tuohon tehtävään, sillä ulkomuodoltani en välttämättä ole ihan joukkuevoimistelun tai kilpa-aerobicin kasvot, hahaa! Mutta ei ehkä tarvitsekaan, koska toiminnanjohtajamme on, hän kilpailee itse Vaniljat-joukkueessa ja valmentaa nuoria.

Syyskuussa työaikani oli sellainen, että parina päivänä viikossa toimisto oli auki kuuteen saakka illalla. En olisi noina päivinä pääsyt kotiin kuin vasta iltakymmenen bussilla, joten meninpä ja ostaa pätkäytin pikku, pikku autosen! Vieläpä ja jopa aivan samanlaisen kuin kasikymppisellä äidilläni on. Keräsin kaikilta luottokorteiltani viimeiset luotonjämät yhteen ja sain kokoon rahat viisitoista vuotta vanhaan Micraan. Se on ihana! Nyt pääsen huristelemaan mieleni mukaan ja kuljettelemaan tytärtä harrastuksiin, vaikka puoliso ei olisikaan kotosalla. Ja harvoinhan hän on. Meillä jatkuu edelleen tämä välivaihe, jossa mieheni (+ Tarmo) pitää kortteeria Kumpumäessä vanhempiensa talossa ja minä Siirin (+ Sulo) kanssa täällä Mansikkamäessä. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, kun aletaan muuttoja yms. järjestää. Pelkästään Siirin kannaltakin tilanne on enemmän kuin hankala.

"Kolmas lapsemme" Noora kuljettajana ja Venla kyydissä.
Micra saa kyytiä ;-)

Uudesta työpaikastani  yksi esimerkki, miten reilu  meininki siellä on: Ensi viikolla, kun on syysloma, kaikki pitävät lomaa ja toimisto on kiinni. No, mutta eihän minulle lomia ole vielä kuukaudessa kertynyt. Tavallisessa työpaikassa olisi sanottu, että minun pitää tulla hoitamaan toimistohommia normaalisti joka tapauksessa, koska kyllä siellä todellakin töitä riittää. Mutta meillä päällikkö sanoi, että kaikki ovat lomalla. Joulunäytöksestä ja sen sellaisista tulee sitten ylityötunteja vastaavasti. Minusta tuo tuntui niin uskomattomalle, että lupasin jonain päivänä ensi viikolla käydä ainakin pesemässä toimistomme ikkunat, koska ikkunanpesusta on puhetta ollut. En muutenkaan tunne lainkaan olevani vielä loman tarpeessa, mutta onhan se ihana olla kotosalla, kun Venlakin tulee sieltä Tampereelta, ihanaa! Työviikkoni ovat muuten sellaisia, että olen töissä 7,5 tuntia päivässä  maanantaista torstaihin ja perjantait ovat vapaata.

Hei, mitähän teille kaikille kuuluu? Nyt alan lukea sitä. 

Niin, ja vielä sellainen uusi asia elämässäni, että leivoin eilen ihan ensimmäistä kertaa viinereitä! Ette ikinä usko, mutta niistä tuli aivan suussasulavia! Laitan vaikka ohjeenkin tässä jossain vaiheessa J

Viinerit, nam.

Näin unta

Kiitos kaikille ihanista kommenteistanne!Ette voi kuvitella, miten paljon ne merkitsevät minulle. Tässä kun välillä tuntuu, ettei tiedä, onko oikeastaan olemassakaan, niin kommenttinne saavat tuntemaan, että olen ihan totta elossa! Jos joku lukee kirjoituksiani, niin minä siis olen kirjoittanut, eli koska kirjoitan, niin elän! Kiitos siitä teille.

Kävimme toissailtana katsomassa mieheni kanssa dokumenttielokuvan Näin unta elämästä. Oli rankka kokemus. En ollut ajatellut, että se ihan niin koville ottaisi. Itkin siellä elokuvissa jo, ja kotiin päästyämme volisin ääneen, oli niin kauhea tuska ja suru sydämessä, mikä piti purkaa kyyneliin. Elokuvassa itsemurhan tehneen läheiset ja itse itsemurhaa yrittäneet kertoivat tapahtuneesta, syistä ja seurauksista. Kymmenen vuotta sitten minun siihen astisen elämäni läheisin ihminen riisti hengen itseltään, joten osasin niin hyvin kuvitella noiden elokuvan ihmisten tunteet. Olisi hirveästi tehnyt mieli lohduttaa heitä jotenkin, elin niin mukana heidän tarinoissaan.

 Eniten dokumentissa minuun kolahti masennusta sairastavan tytön kertomus itsemurhayrityksestään. Hän oli pakannut pieneen matkalaukkuun kaikkein tärkeimmät tavaransa ja mennyt syrjäiseen puistonkolkkaan, jossa oli syönyt (”rouskuttanut”) kaikki lääkkeensä viinin kera. Kun tajunta oli jo hämärtynyt, hän oli laittanut jo sulkemansa puhelimen takaisin päälle ja soittanut poikaystävälleen.  Poikaystävä oli kuullut puhelimessa, miten tytön puhe oli jo puuroutunutta ja epäselvää. Poikaystävä yritti epätoivoisesti tiukata, missä tyttö on, jotta voisi tulla hakemaan hänet pois ja pelastaa, mutta tyttö oli sanonut, että ei kerro. Sitten hänelle oli kuitenkin tullut kirkas hetki, kun oli kuullut puhelimessa, miten poikaystävä murtui täysin epätoivossaan. Tyttö oli ajatellut, että ei kenelläkään saa olla noin paha olla ja kertoi viimeisillä voimillaan pojalle olinpaikkansa. Tyttö saatiin pelastettua. Nyt hän on toipunut masennuksesta ja sanoi ensimmäistä kertaa nauttivansa keväästä! Näkevänsä ensimmäistä kertaa uudet, puhkeavat kukkaset ja kuulevansa lintujen laulun. Tuokin tyttö muuten sanoi, että hänen masennuksensa syveni itsemurhapisteeseen sen takia, koska hän koki olevansa hyödytön ja taakkana läheisille ja yhteiskunnalle, kun ei sairautensa vuoksi kyennyt työhön!

Ei varmasti kukaan, joka päätyy itsemurhaan, halua tehdä sillä pahaa toisille. Siinä vaiheessa, kun oman hengen riistäminen on mielessä, ihmisellä on niin paha olla, ettei hän näe enää muita ihmisiä. Hän haluaa vain pahan olon ja tuskan ja epätoivon pois. Hänestä  tuntuu, että kanssaihmisten elämä vain helpottuu, jos hän poistuu tästä maailmasta. Hän ajattelee olevansa vain taakkana muille eikä näe, että joku voisi surra hänen kuolemaansa ja kaivata häntä. On aivan hirveän julmaa, että itsemurhan tehnyttä syytetään vielä kuoleman jälkeen siitä, että mitä meni tekemään läheisille. Eihän hän läheisille sitä tehnyt vaan itselleen. Mutta juuri noita kommentteja itsemurhan uhrin läheiset joutuvat kuulemaan – rankkaa kaiken surun ja itsesyytösten päälle.

Minunkin elämäni jakautuu kahteen jaksoon samoin kuin dokumentin ihmiset kertoivat: on elämä ennen siskoni kuolemaa ja elämä siskon kuoleman jälkeen. Koko maailmankuvani ja käsitykset asioista muuttuivat tuossa käännekohdassa täysin. Kun kuvaillaan, että jokin on ”tajunnan räjäyttävää”, niin minulle siskon kuolema itsemurhan kautta oli sellainen räjäytys. Monet aikaisemmin hyvinkin tärkeät asiat menettivät merkityksensä. Myös turvallisuudentunne hävisi silloin elämästäni. Huomasin, että ohhoh, on se totta, että aivan mitä tahansa voi tapahtua, kukaan ei ole välttämättä turvassa miltään. Alkuajat oli aivan pakko nukkua (siis valvoa) samassa sängyssä lasten kanssa, jotta saatoin koko ajan tarkkailla, ettei vain jompi kumpi tai kumpikin  lakkaa yht’äkkiä hengittämästä. Oli tunne, että kuolema voi iskeä heihinkin kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Itsemurhan tehneen läheisille jää syyllisyys. Kuitenkaan tuolle teolle ei enää mitään mahda, sitä ei saa pois, vaikka kuinka yrittäisi jumalan kanssa neuvotella. Eikä sitä olisi pystynyt estämään, vaikka olisi 247 ollut vahtimassa vieressä.  Omalta kohdaltani olen vuosia pohdittuani päätynyt siihen tulokseen, että kyllä, olen valitettavasti osittain syyllinen siskon itsemurhaan. Tässä ei ole kyse itsensä syyllistämisestä, on vain todettava karu totuus. Olin pienestä pitäen siskon hoidettavana ja huolehdittavana ja turvauduin häneen aina hädän hetkellä  aikuisenakin, aina. Olin vain aina sellainen minä-minä-minä, enkä kysellyt siskon vointia varmaan koskaan. Luulin, että hänellä menee hienosti. Ihmettelin toki, miten hän jaksaa ja ehtii hoitaa kaiken, mutta en kysynyt koskaan, että jaksaako hän kaiken tuon oikeasti ja todella. Pidin häntä jonain superwomanina.  En nähnyt mitään masennuksen merkkejäkään, oli varmaan itselläni aina tikku juuri sormessa tmv., mistä piti itkeä isosiskolle. Jos en olisi ollut niin sokea ja itsekäs, olisin ainakin voinut yrittää auttaa.

Tuo elokuvareissu ravisteli minut jotenkin eloon. Olen ollut aika masennuksen syövereissä ja puuduksissa niin, etten ole esimerkiksi nähnyt lainkaan unia pitkiin aikoihin. Viime yönä näin unta!: Olin Murmanskissa Venlan kanssa, en muista oliko perheestä muitakin. Olimme satamassa, joka tosin oli jonkin kanavan varressa eikä näyttänyt yhtään oikealta Murmanskin satamalta. Mutta siis Murmanskissa olimme ja nousemassa pienen jokilaivan kyytiin. Satamassa tapasimme Ville Haapasalon ja Vesa-Matti Loirin! Vesku näytti hirmuisen nuorelta ja hoikalta ja Ville oli samanlainen kauhea turake kuin tosielämässäkin. Ville kyseli minulta, että onkohan tuossa vedessä minkä verran becquerelleja ja minä olin aivan nolona, koska en tiennyt nykytilanteesta mitään ja selittelin jotain kahdenkymmenen vuoden takaisista jutuista. Juttelin myös Veskun kanssa ja olin kauhean ylpeä itsestäni, kun uskalsin hänen kanssaan jutella! Muistan siinä unessa Venlalle sanoneeni, että kuulitko, kun juttelin Vesku Loirin kanssa! Olemme nimittäin tosielämässä monet kerrat perheen kanssa nauraneet, että mitähän tapahtuisi, jos pääsisin joskus Loirin juttusille. Että luultavasti en saisi sanaa suustani vaan töllöttäisin vain silmät pyöreinä tai pyörtyä kemahtaisin. Mutta siinä unessa olin siis tosi reipas! J

Sitten vielä tosielämän mukava tapaus:  fasaanit tulivat ruokailemaan pihaamme. Tarmo meni ihan sekaisin ja oli Sulokin tohkeissaan, kun porukalla vahtivat niitä ikkunasta. Vähän huonosti näkyy noissa kuvissa ne linnut, kun on niin likainen lasi, mutta jotenkin ainakin, koettakaa saada selvää. J

Sulo ja Tarmo kyttäävät paisteja.

Komea poitsufasaani ja harmaampi naaras

Äiti-tytärpäivän karmaiseva päätös

Ei silleen järki päätä pakota hirveästi minulla. Olemme molemmat hirmu herkkiä tyttären kanssa, joten pitäisi ymmärtää, että varsinkin jos ollaan ihan vain keskenämme kotona, niin katselisi telkasta lähinnä vain romanttisia komedioita. No mitäs myö? Myö tietenniin tapitettiin illan ratoksi kauhuelokuvaa! Kyllä me ollaan viisaita! Sohvalla vierekkäin täristiin kipppurassa  vilttien alla. Mitä nyt käsi tietysti kävi koko ajan sipsi- ja karkkipusseissa. Välillä kävin tarkistamassa, että varmasti ovet ovat lukossa ja kaikki kaihtimet tiukasti kiinni.

Ei silti onneksi tullut univaikeuksia.  Syy: nukuttiin vierekkäin J Aamulla kun heräsin, oli ihan sellainen olo kuin olisi kaamea kankkunen! Ei tarvitse alkoholia siihen, että tulee aamuksi töhnäolo. Syö vain karkkia, sipsiä ja suklaata tarpeeksi kera limun ja valvoo aamuyön puolelle, yök. Koetan tässä kahvin voimalla piristäytyä taas elävien kirjoihin. Tyttönen nukkuu vielä.  No mutta silti: oli se sen arvoista, hih!

Mässäilyn jäljet

Tylsää?

Tuttavapiirini on melkolailla tällaista neljä–viisikymppistä porukkaa mitä itsekin edustan. Tavallisia, perheellisiä ihmisiä. Elämä on asettautunut tiettyihin uomiin, useimmilla on työpaikat, omakotitalot, autot, koirat, kissat ja tietenkin lapset. Arjet painetaan duunia, kuskataan lapsia hoitoon ja harrastuksiin, harrastetaan itsekin. Kaikki sujuu päivästä toiseen suunnilleen samaa rataa, kotoisasti.

Onkohan tuo arjen ja rutiineihin uomautumisen kestäminen liikaa meidän ikäluokan miehille, kun viime aikoina olen kuullut monien tuttavapariskuntien aivan yllättävistä eroista? Ja nimenomaan niin, että mies on paiskannut erouutisen yllättyneen vaimon eteen kertoen löytäneensä uuden rakkauden. Siinä ei ole perhe paljon painanut, kun on lähdetty uuden, kiinnostavan (ja usein nuoremman) naisen matkaan. Onko eroaminen nykyisin jo liiankin helppoa?

Miksihän tavallisuudessa ei nähdä nykyisin mitään hyvää? Aina pitäisi olla jotain ihme sykettä elämässä, että se tuntuisi joltain. Jos kaikki junnaa aina samaa rataa, on tylsää, ja sitä tylsyyttä pitää sitten vaikka pullon avulla helpottaa. Tai ottaa uusi, jännä kumppani. Pitäisikö elämässä aina tapahtua jokin hirveä katastrofi, että oppisi antamaan arvoa tavalliselle, turvalliselle arjelle?

Tänään olen kiitollinen siitä, että taas on valjennut tavallinen lauantaipäivä siivouksineen ja ruoanlaittoineen. Minulla on ruokaa jääkaapissa. Minulla on rakas kumppani ja kultaiset lapsukaiset. Sulo-poikakissa on edelleen elämäni valona. Luultavasti en voita lotossa, ja köyhyys ei edelleenkään helpota. Kaikki on niin ihanan, turvallisen  tavallista!

Sekä rakkaani että minut on muuten aikoinaan jätetty, koska meidän kanssamme meni elämä hukkaan ;)

Elämäni valo tuplana