30.9.2012

Sielu sai ravintoa

Tämä on nyt sitten vähän sellainen ”festaripostaus”, joita tuo jälkikasvu enemmänkin harrastaa.

Puoli vuotta sitten oli jo häämöttämässä tämä nykyinen taloudellinen katastrofimme, mutta ei kuitenkaan vielä ollut todellistunut.  Niinpä ja siksi uskalsin silloin, tosin puolison ensin kannustettua, hankkia liput Vesa-Matti Loirin 50-vuotistaiteilijajuhlakonserttiin. Ja arvatkeepa mitä? No, se puoli vuotta meni tosi nopeasti, ja ihme ja kumma, olin säilynyt elossa senkin ajan. Joten perjantaina läksimme suuntaamaan kohti piäkaapuntia ja kulttuurielämystä!
Veljeni asuu Mäntsälässä, joten sehän oli tietenkin oivallinen tukikohta konserttireissullamme. Asettauduimme siis sinne ja hyppäsimme sieltä paikallisjunaan määränpäänä Pasila ja Hartwall-areena. Perhoset vatsassa yltyivät räpsyttelemään entisestään, kun jo tuntia ennen konsertin alkua areena kuhisi väkeä. Kuulinkin sitten jälkeenpäin, että liput oli loppuunmyyty.

Saretska ihan jännityksessä ennen konsertin alkua.
Piti oikein rohkaisusiideri nauttia.
 
Se tunne. Se tunne rintakehässä ja kaulassa ja päässä, kun suuri idoli tanssahtelee lavalle. Huhhuh. Ei kai sitä osaa tässä sanoin kuvata, mutta tuntui jotenkin niin riemuisalta ja ylevältä jajajaja.. Onneksi konsertti alkoi reippaalla ”Ennen oli miehet rautaa” -kappaleella, ettei ihan heti tarvinnut alkaa itkeä turssaamaan. Sitä lajia kyllä sitten riittikin Saretskalla, kun kehiin tulivat muiden muassa Uuno Kailaan Pallokentän laidalla, Nestori Miikkulainen, Hetken tie on kevyt ynnä muut sieluani kouraisevat kappaleet. Jouduin yhdessä vaiheessa tarttumaan puolisoa käsivarresta itseäni hillitäkseni, etten olisi alkanut itkeä aivan valtoimenaan. Suuri taiteilija osaa koskettaa.

Vesa-Matti Loiri, suuri tulkitsija.
Vesku oli juhlakonsertissaan sitä kaikkea parasta, mitä vain hän, armoitettu taiteilija, suuri tulkitsija, ihminen ja persoona, voi olla. Tunsin olevani etuoikeutettu, kun pääsin kokemaan ja näkemään tuon säteilevän karisman ympäröimän taiteilijan. Ei Veskunkaan elämä ole ollut ruusuilla tanssimista, ja sieltä omista kokemuksistaan hänkin on muokkautunut laisekseen. Ei helpolla elämässään päässyt voisi laulaa uskottavasti esimerkiksi Eino Leinon Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks. Loirin tulkintana sekin runo muuttuu lihaksi ja vereksi.

Täytyy tässä muistaa kehua myös taiturillinen Lenni-Kalle Taipaleen orkesteri.
Niin, ja kävihän siellä Samuli Edelmankin pyörähtämässä.

Sitä minä vain taas hämmästelin suomalaisessa konserttiyleisössä, että miten ne suurin osa pystyy olemaan tikkuna paikoillaan ja taputtamaan vain, kun on taputusten aika? Meikä olisi taas yhden kerran häpäissyt Siirin, jos hän olisi ollut mukana, koska jammasin, heiluin, itkin ja nauroin, huusinkin aina välillä. Ympärilläni olijat tököttivät useimmat jäykkinä paikoillaan. Siiri on joskus yhteisten konserttireissujemme jälkeen sanonut hävenneensä minua, kun heilun ja itkeä vollotan ynnä muuta konsertin aikana. Ei hyvänen aika sitä pysty olemaan paikoillaan, kun musiikin rytmi menee vereen! Jos olisin itse esiintyvä taiteilija ja näkisin yleisön vain jäykkänä tuijottavan itseäni, ajattelisin, että eipä tämä mun juttu paljon taida koskettaa. Mutta Vesku kosketti. Paljon. Varmasti kaikkia mukana olleita.
Vesku
 Nämä kappaleet saimme kuulla Veskun konsertissa.

25.9.2012

Etänä

Nämä etäpäivät ovat sitten mukavia! Aamulla kello soi vasta seitsemältä, kun tavallisena koulupäivänä olen siihen aikaan jo köröttelemässä bussilla kohti kaupunkia. Etäpäivänä ehtii laitella tyttösille aamupalan ja heipata heidät koulutielle ennen kuin itse aloittaa etätehtävien teon. Tosin se tehtävien tekemisen aloitus tuntuu olevan meikäläiselle ylen vaikeaa: keksin vaikka mitä muuta tekemistä, ettei vain joutaisi istuutumaan kirjan ääreen. Tänään olen kuitenkin jo tähän aikaan tehnyt kouluhommat, ja nyt voi taas keitellä iltapäiväkahvit odotellessaan lapsia koulusta kotiin. Ehkä vielä paistan jotain hyvää herkkua…

Niin, sitä ollaan siis taas vaihteeksi työvoimapoliittisessa koulutuksessa. Ala on tällä kertaa kaikkea muuta kuin tyypillistä minulle: taloushallintoa. Moni suorastaan hirnui ja meinasi katketa naurusta, kun kuuli meikäläisen opiskelevan kirjanpitoa ja sen sellaista: hullu humanisti yllättää! Täytyy yrittää ihan mitä vain, mikä jotenkin saattaisi edistää työllistymistäni. Ja olen kyllä itsekin suuresti yllättynyt siitä, että tuo numeroitten pyörittelyhän on oikeastaan aika hauskaa! Siinä on selvät sävelet verrattuna moniin kielijuttuihin, jotka saattavat olla useinkin tulkinnanvaraisia. Tilit taas jos eivät mene tasan, niin varmasti täytyy jossain olla virhe. Sitten toisaalta myös heti näkee, kun meni oikein ja oivalsi homman. On ihana tunne, kun huomaa oppivansa jotain ihan uutta ja erilaista ja jopa tykkäävänsä sellaisesta, mitä luuli itselleen vastenmieliseksi  vieraaksi.
Kaikenlainen opiskelu olisi varmaan ihan se minun juttu, jos siitä vain maksettaisiin palkkaa tai takataskussa olisi lottovoitto. Voisi opiskella jotenkin rauhallisin mielin, kun nyt tämä on epätoivon vimmalla työllistymiseen pyrkivää. Pelko takalistossa, että entä jos tämäkään ei taaskaan auta.

Saretskan kotiläksyjä

20.9.2012

Pettymystä ja piirakka

Mikä meni väärin? Tässä huushollissa ovat ihmiset äkäpenkissä kukin omilla tahoillaan, ovet ovat paukkuneet ja kuumat kyyneleet kierähtäneet silmiin. Pettymyksestä ja vihastuksesta. Kun iloinen odotus ei täytykään, on se niin kovin turhauttavaa. Turhauttavaa se on aikuisellekin, saati sitten lapselle.

No, jotain myönteisempääkin kuitenkin. Etäpäivän kunniaksi leivoin pitkästä aikaa ja paistoin myös omenakauraherkkua (etätehtävät teen lupaan huomenna).  Joka syksy kokkailen sitä omenakauravuokaa tosi monta kertaa koko omenakauden, joten tytöt ovat jo kyllästyneet siihen. Me aikuiset emme. Leipomani puolukkapiirakka kuitenkin kelpasi kaikille, se on tosi hyvää! Kookos tekee piirakasta astetta eksoottisempaa.

Puolukka-kookospiirakka


 
150 g voita (tai muuta rasvaa maun mukaan)
2 kanamunaa
2 dl sokeria
4 dl vehnäjauhoja
½ dl kookoshiutaleita
2 tl leivinjauhetta
1 tl limetin kuorta raastettuna
½ tl kardemummaa
1 dl maitoa
6 dl puolukoita
MURUSEOS
50 g voita
2 dl kookoshiutaleita
½ dl sokeria
½ dl vehnäjauhoja
1 tl vaniljasokeria
1. Sulata voi. Vaahdota munat ja sokeri. Lisää voisula taikinaan hieman jäähtyneenä.
2. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan maidon kanssa vuorotellen.
3. Levitä taikina piirakkavuokaan ja ripottele päälle puolukat.
4. Sulata voi ja sekoita joukkoon muut muruseoksen ainekset. Ripottele seos  piirakan pinnalle. Paista 200 asteessa n. 30 min. Ihanaa vaniljajäätelön tai -kastikkeen kera.


18.9.2012

Mitäpä siitä

Kävin taas suurin toivein ja riemuiten työhaastattelussa. Pääsin vain 120:n hakijan joukosta haastateltavaksi. En tullut valituksi.

Alkaa olla nyt mittari täynnä tätä ainaista samaa. On kai vihdoin uskottava jo lopulliseti, että en kelpaa. Sanonpa nyt kuitenkin suoraan, että vittusaatana. Tyhjä olo. Niin tyhjä olo.
 
 

16.9.2012

Viikonloppu jäikin positiivisen puolelle


Kääntyihän se tämä viikonloppu sitten loppujen lopuksi ihan mukavaksi. Eilen nimittäin olin niin ahdistunut ja masentunut ja kiukkuinen ja kireä ja…, että olin varma koko viikonlopun jatkuvan samaan malliin. Siivouskin jäi eilen kesken ja vaiheeseen, kun ei enää yhtään jaksanut eikä huvittanut. Tänään sitten, huiskis vaan, tehtiin kultsin kanssa hommat loppuun yhdessä. Sitten päätettiin lähteä perheen kanssa puolukkaan, kun tiistain marjareissun jälkeenkin sinne meidän paikkaamme jäi vielä vaikka kuinka paljon poimittavaa. Viimeksi mukana oli pienimmäinen, joka oikein innostui marjastamisesta, kun puolukoita oli mättäät aivan punaisenaan. Nyt pikkutyttö on isänsä luona ja mukaan pakotettiin  houkuteltiin teini vetoamalla ”perheen yhteiseen laatuaikaan”.
Olihan se mukava ja tuottoisa reissu, ja sitä yhteistä laatuaikaakin riitti ihan puolitunteroinen marjanpoimintaa ja sama tovi eväiden syöntiä. Sitten teini pisti marjastamiselle topin ja siirtyi sopivasti paikalla olleeseen hirvitorniin tekstailemaan kavereidensa kanssa. Kun vähän vaihdoimme maisemaa, tytskä jäi puolestaan autoon musaa kuuntelemaan. Mieheni sanoikin, että ihan minun mielikseni vain se tytär sinne metsään mukaamme lähti. Minusta se syy on oikein hyvä, mikäs sen mukavampaa, että jotain tehdään pelkästään minun ilahduttamisekseni. J Ja niitä puolukoitakin saatiin mukavasti, keittelin tuossa juuri hilloa puolukoista kurpitsan kanssa, nam.

Tuo on varmaan uusi laji: rokkipöllö.

6.9.2012

Saretskan oppivuosia

Olen tässä taloudellisessa ja henkisessä ahdinkotilassa yrittänyt nyt kehittää paljon (yli-)mainostettua positiivista ajattelua. Mitähän hyvää ja iloista ja eteenpäin vievää löytyisi näistä työttömyyden, köyhyyden ja masennuksen ajoista? Voisiko näistä koitua jotain hyvää? Opettaako tämä minulle jotain?

Jotta pystyisi edes miettimään kyseisenlaisia asioita, on pakko ensinnäkin saada itselleen kalloonsa, että tämähän ei tietenkään ole pysyvä tilanne. Jos mielessäni ei koko ajan kytisi pienen pieni toivo, että vielä minä työpaikan saan ja mielenterveyskin kohenee, en varmasti jaksaisi etsiä tästä jotain hyvää. Ryöppyäisin pohjamudissa päivästä päivään.

Ensinnäkin ja varmaan parasta, mitä tästä on voinut koitua, on se, että ahdistus ja masennus ovat ajaneet minut hoidattamaan itseäni. Masentuneisuus ja ahdistus ovat vaanineet ja roikkuneet mukanani vaikka kuinka kauan, mutta työelämän kiireissä koetin aina väen väkisin painaa niitä taustalle ja PÄRJÄTÄ. Sitten kun ei ollut enää ulkoista pärjäämistäkään, sisäinenkin  näennäinen ”vahvuus” romahti. Oli pakko saada apua. Olen tarttunut siihen mahdollisuuteen kuin hukkuva oljenkorteen: tahdon muutosta. En halua olla nauravainen Saretska, jolla on sielu rikki ja sydän itkee. Haluan oppia hyväksymään Saretskan ihan omana itsenään, en vain sellaisena kuin luulen muiden odottavan minun olevan. Nyt olen jo kuullut itsestäni yhden ilahduttavan asian ja kyvyn, jota en tiennyt minussa löytyvän: osaan jollain keinolla hillitä ahdistustani ja pahaa oloa. Olen onnistunut sitä joissain tilanteissa tekemään, täytyisi vain vielä hoksata, mikä se juttu on ja opetella se. Tuokin piti minulle osoittaa ulkopuolisen ihmisen, omasta mielestäni olen ollut täysin tunteideni vietävissä ilman omaa mahdollisuutta vaikuttaa niihin. Toivonkipinä on vahvistunut.

Työttömyys on siis ainakin tuonut elämääni aikaa ajatella ja pohtia. Liikaakin aikaa. On siinä mennyt itsetunto ja itsekunnioitus pohjamutiin ja se nyt ei välttämättä ole mikään iloitsemisen asia. Mutta on se tuonut sellaista nöyryyttäkin, että ketään ihmistä en ala katsella nenänvarttani pitkin tai arvostella syyttä suotta. Jos olisin seilannut tätä matkaani kultalusikka suussa rallatellen jatkuvasti  (kuulostaa sekin hiukka hankalalta), olisin varmasti jopa vieläkin veemäisempi tyyppi kuin mitä nyt olen. Ehkä. Nyt pyrin tietoisesti olemaan satuttamatta ketään ”tietäväisillä” tai ylimielisillä kommenteilla, koska olen tuntenut itse niin kipeästi sen, miltä tuntuu olla väheksytty ja halveksuttu. Ja sitäkin ihan vain ulkoisten seikkojen, kuten työpaikan, takia.

Ehkä yllättävää kyllä, mutta yksi asia, joka minusta on jopa positiivista tässä kroonisessa rahapulassa on se, että myös lapset ovat joutuneet tämän kokemaan. He eivät voi saada kaikkea, mitä haluaisivat, eivät, vaikka äitihän mielellään noutaisi heille kuunkin taivaalta. Monilla kavereilla on paljon hienompia ja enemmän tavaroita kuin heillä, mutta en ole huomannut eroja onnellisuudessa. Siis että ne merkkikamalliset kaverit olisivat paljon onnellisempia kuin minun mukelot. Meillä on paljon keskusteltu tästä aiheesta, ja eipä niitäkään keskusteluja olisi varmasti käyty, jos rahaa olisi ollut syytää mielin määrin joka inahdukseen. Luulen, että lapset ovat tässä koetuksessa oppineet tuntemaan sekä rahan arvon että myös muita, tärkeämpiä arvoja. Tähän täytyy lisätä, että tytöt eivät ole joutuneet luopumaan mistään sen tyyppisistä asioista kuin luokkaretket tai vuosia jatkunut harrastus; sellainen köyhyys ei enää opeta mitään hyvää, vaan aiheuttaa ainoastaan katkeruutta ja huonouden tunnetta. Merkkilaukku puolestaan ei ole välttämätön eikä tarpeen, sen oivaltaa lapsikin. Puolet edullisempi tavallinen tai kirpparilöytö on yhtä hyvä, ja kirpparivaatteita voi tuunata mieleisikseen.

Muuta positiivista työttömyydessä? Kun oikein pinnistää ajatuksiaan, tuleehan sitä mieleen vaikka mitä, ja nyt vähän suuta hevosenkengälle: Sulo saa palvelua 24/7 (no ei nyt, kun olen täällä kurssilla). Olen ollut koululaisia vastassa koulusta välipalan kera, mistä he ovat iloinneet. Työvoimapoliittisissa koulutuksissa olen saanut tutustua moniin tosi mukaviin ja hauskoihin ihmisiin, jopa uusia ystäviäkin saanut. Ja (nyt rumpujen pärinää) olen aloittanut tämän blogin! En varmastikaan työkiireiltäni olisi saanut aikaiseksi ruveta tähän(kään) puuhaan. Täällä olen tutustunut uusiin, ihaniin blogistikavereihin.

Loppuun olisin vielä lisännyt jonkin Sulon kuvan, mutta pääsette nyt siitä pälkähästä, kun ei minulla täällä kurssilla ole kuvia mukanani J

 

5.9.2012

Somen maailmassa

Minäkin liityin tyttären yllytyksestä parisen vuotta sitten  Facebookiin. Oli tosi hauskaa löytää vuosien takaisia koulukavereita ja muita vanhoja tuttuja sitä kautta. Ja ihan kiva muutenkin oli seurata tuttujen kuulumisia sieltä, kun muuten, siis livenä ja kasvokkain, niin vähän ketään tapailen ja kotona enimmäkseen kökötän. Kuvia oli ja on myös mukava katsella. Nuorisokin kun otti naamakirjassa kaverikseen, niin tässä on hieman pysynyt kärryillä teinienkin touhuista ja aatoksista. Itse olin alussa tosi ahkera tilapäivittäjä, ehkä silloin elämässä sattui ja tapahtui enemmän kuin nykyisin ja itsesensuurikin oli löyhempi. Nykyistä päivitystahtiani  on hillinnyt myös se, että olen huomannut olevan voimassa kirjoittamattomat säännöt siitä, millaisia päivityksiä tulisi laittaa, ja mitäpä minä enää toistaisin niitä samoja löpinöitä, joita muilta olen jo lukenut kymmeneen kertaan ja joiden perimmäinen tarkoitus on itsensä korostaminen ja kehuminen. Tämä koskee nimenomaan oman ikäistäni Facebook-kansaa, nuoremmalla polvella ei ilmeisesti ole niin kova pätemisen tarve kuin meillä J Tietenkin tässä vaiheessa voi todeta, että happamiahan ne pihlajanmarjat olivat ketunkin mielestä, minulla kun ei paljonkaan ole kehumisen aiheita. Mutta siis huomioni mukaan Facebookissa on meidän keski-ikäisten korrektia ja suositeltavaa kertoilla seuraavista asioista:

Urheilusuoritukset. Sopivaista on mainostaa, että on käynyt juoksemassa maratonin tai muutaman kymmenen kilometrin lenkin. Tai yleensä juoksemassa. Tai jumppaamassa jotain jännän nimistä trendijumppaa. Tai jotain vastaavaa. Tulihan sitä itsekin mainittua siitä tenniksenpeluun aloittamisesta, mutta jatkopäivityksiä aiheesta ei jostain syystä ole seurannut (vaikka kyllä me käytiin läiskimässä aika monta kertaa).

Näin syksyllä ja loppukesällä täytyy ehdottomasti kertoa marjastus- ja sienestysretkistä. Tärkeintä on se, että on käynyt metsässä nauttimassa ihanasta luonnosta yhdessä perheen kanssa, mutta plussaa saa siitä, jos on saanut paljon saalista ja laittaa vielä kuvankin. Voi myös mainita, mitä herkkua metsän antimista on kokannut.

Hankinnat. Autot ja moottoripyörät täytyy ehdottomasti mainostaa, menee siinä lumilingot ja klapikoneetkin kaupan päälle. Ja tietysti tietotekniikka- ja mobiililaitteet, etenkin lapsille ostetut.

Ihana ja täydellinen elämä noin yleensä. Miten sitä onkaan onnellinen, kun hyvin menee ja lapset ovat esimerkillisiä, ahkeria ja välkkyjä,  perhe-elo auvoisaa ja yhdessä puuhastellaan mukavia asioita. Siinä voi sitten sivuta myös lasten ja omiakin trendikkäitä (ja kalliita) harrastuksia.

Miten tämä nyt näyttääkin siltä, että tämän kirjoittaja olisi jotenkin kateellinen ja katkera akka? Ehkäpä sitten niin. Mutta montakohan tykkäystä saan, jos seuraavaksi päivitän Facebookiin, että ”ei mäne hyvin: masentaa, vituttaa ja rahat on loppu”? Melkein tekisi mieli koklata, hih. Tai ehkä kuitenkin jatkan matalalla profiililla.

1.9.2012

Liian herkkä

On käynyt muutaman kerran tässä viime päivien aikaan, että olen purskahtanut itkuun aivan sopimattomissa paikoissa. Kurssilla vieruskaveri käänsi tietsikkansa näytön minuun päin, ruudulla iltapäivälehden sivu, sanoi, että ”katso miten hirveää”. Mulla kouraisi rinnassa, silmissä sumeni, tuntui että veret lentää nenästä ja sitten se itku tuli. Yritin hengittää ja nieleskellä ja sun muuta, mutta en pystynyt lopettamaan. Vieruskaverinani istuu aivan tosi ihana luokanopettaja, joka onneksi oli tilanteen tasalla eikä alkanut kysellä tai hössöttää mitään. Koska kun minä yritin ruveta selittämään jotain, kyyneleet vain yltyivät. Kyllä se siitä sitten pikku hiljaa rauhoittui se tilanne.

Eilen kaupassa kävi sama homma. Karkkihyllyjen luona, kun mies keräili irtsareita, iltapäivälehden lööpit ja kannet hyppäsivät yht’äkkiä silmilleni. Rakkaani keräili nameja ja kysäisi, että mitä otetaan, kääntyi katsomaan minua ja ”hei, mikä sulla oikein on?”. Minä vaan koetin taas nieleskellä ja väännellä naamaa käsi suun edessä, ettei itku ryöppyäisi aivan valtoimenaan ja huidoin kädellä sinne lehtitelineelle päin. Mieheni huokaisi: ”Eihän sinun kanssa voi enää kauppaankaan lähteä.” Ei äkäisesti vaan jotenkin hellästi.
Mieheni sitten minulle myöhemmin puheli, että voisinko minä mitenkään yrittää vähän ummistaa silmiäni kaikilta kauheuksilta. Kun tämä maailma on niin käsittämättömän julma paikka, ja minulta aina sydän särkyy sen takia. Kun en minä niille asioille mitään mahda. Hän ei halua, että minä aina ”kannan koko komppanian murheita” (korjaan: se onkin kuulemma pataljoonan eikä komppanian).

Tuntuu vain niin pahalta tuo, että en tosiaan mahda mitään. Vaikka kuinka itkisin ja surisin, en saa sitäkään elämää enää takautuvasti paremmaksi ja ihmistä autetuksi. Mieleen on tässä tulleet jo jumalat ja muut. Ja tässä minäkin vain istun kirjoittelemassa blogia enkä tee mitään sen eteen, että mikään asia maailmassa muuttuisi paremmaksi. No sen verran ainakin voin, että rakastan ja suojelen edes omia ”pentujani”. Ja toivottavasti ymmärrän ja huomaan, jos jollain muullakin on hätä ja toimisin sen mukaan. Toivoa sopii :/