Yksi ahdistus vähemmän

Osasin! Paikkasin tyttären farkut, jopa kahdesta kohtaa. Toivottavasti kelpaavat, sillä paikkaus kyllä todellakin näkyy. Joka reiän takia ei ole varaa heittää vaatetta menemään eikä se olisi ekologistakaan, joten yritän nyt tässä joutessani elvyttää käsityötaitojani. Hommasin jopa mekkokankaankin ja ehkäpä senkin tiimoilta vielä tänne raporttia rapsahtaa. Joskus.

Ahdistuneena olen kuunnellut lapsen kesäsuunnitelmia: festareille pitäisi päästä ja sun muuta. Itkua olen suurin piirtein itsekseni vääntänyt, kun en ole raaskinut sanoa, etten pysty rahoittamaan kesämenoja enkä viemään mihinkään reissuille. Mutta tytärpä onnistuikin hankkimaan itselleen työpaikan! Hän kävi jo tammikuussa kysymässä ja oli eilen ensimmäistä iltaa paikallisen liikennöitsijän talleilla linja-autoja siivoamassa. Palkkakin on ihan hyvä, parempi kuin minimi, mikä olisi pakko maksaa. Töitä on muutama tunti viikossa, mutta kummasti siitä taskurahaa kertyy, kun verojakaan ei koululaiselta vielä mene. Ja ainakin kesän alussa työtunteja riittää ihan reilustikin kuulemma. Olen sekä iloinen että helpottunut ja myös ylpeä 13-vuotiaastani. Kyllähän tuo totesi, että tietää töitä tekevänsä, kun siellä autoja putsaa, hiki päässä oli luutun ja imurin kanssa huhkinut. Nyt kun on työpaikka ja palkkaa tiedossa, voi sitten oikeasti suunnitellakin Provinssiin menoa. Luvan olen jo myöntänyt, koska viime kesän reissukin meni hienosti isosiskon luotettavassa huomassa.

Lusmu olo

Kisat olivat ja hyvin menivät. Tulikohan sinä viikonloppuna paljon nukuttuakaan, kun kisojen tiimoilta kertyi melkein 50 tuntia ylitöitä… Nyt sitten ovat kaikki rästihommat parilta kuukaudelta päällä, mutta koska meillä ei ylitöitä makseta rahalla, ”joudun” pitämään ylityövapaita. Seuraavan kerran menen töihin viikon päästä, ja tässä välissä alkaa kevätkauden ilmoittautuminen ja on joulunäytös ja niin edelleen. Kumma, kun aina ennen olen ollut niin tarpeellinen ja nyt kaikki hoituukin ilman työpanostani. Ihan hirveä olo. Lisäksi kun minulla on pitämättömiä vuosilomia vielä 22 päivää, ei minua hirveästi enää toimistolla näy ennen tammikuun loppua, jolloin työsuhteeni päättyy. Nyt kai pitäisi nauttia näistä vapaista, mutta minulla on vain ihan kauhea olo. Todellisuus pätkähti päälle: tämän työn loppu häämöttää. Apua.

Viime sunnuntaina en onneksi ehtinyt kollottelemaan jonninjoutavia, sillä olin Venlan koulussa, Hatanpään lukiossa, hienossa kahvikonsertissa ihailemassa tyttären ja muiden taitavien musisoijien esityksiä ja nauttimassa opiskelijoiden tyylikkäästi tarjoamista herkuista. Voi mikä piristys syksyyn! Vieläkin hyräilen mielessäni Aamu lakeuksilla ja Walking in the Air ja muita.  Ja Finlandia-hymni oli niin upea! Menkääpä lähellä asuvat kuuntelemaan Tampereen keskustorille Sibeliuksen synttäripäivänä 8.12. klo 18.15. Kyllä kannattaa! Minä menen samana iltana pienemmän tyttären Sibelius-konserttiin Suolahtisaliin. Ihanaa J

Ennen konsertin alkua.
Äitiä jännittää enemmän kuin lasta. Aina.

Palkkatukirahojen loppuminen työllistää

Ainakin minut vähäksi aikaa. Nimittäin työsopimustani jatkettiin tammikuun loppuun, koska työvoimahallinnosta ovat palkkatukirahat loppu. Uutta sihteeriä ei siis pystytty työllistämisvaroin palkkaamaan vaan minä jatkan ”normaalityöläisenä”, kunnes tukirahahanat taas aukeavat. Nythän tämä tilanne on juuri se, mihin palkkatuki oli alun perin tarkoitettu: tuetaan työttömän pääsyä takaisin työelämään ja kun hommat luistavat, organisaatio jatkaa työsopimusta omin varoin ja blim!: yksi ihminen sai vakituisen työn. Ei ollut alun perin tuota systeemiä luotaessa tarkoitus, että palkkatuella työllistäminen jatkuu again-and-again-and-again, uutta putkeen aina vain. Minäkin olen saanut kuulla monesta suusta, että olisi tosi paljon parempi, jos sihteeri olisi pysyvästi sama mm. siitä syystä, että hommat vaihtelevat vuodenkierron mukaan. Juuri kun ehtii käydä läpi ja oppia esim. jonkin tapahtuman tai kisojen järjestelyt, ei se kyseinen tapahtuma enää toistukaan saman sihteerin aikana vaan seuraavan kerran puikoissa on taas uusi. Mutta tosiaan, minun työpaikassani asioista päättää yhdistyksen hallitus, jolle raha ratkaisee: ei heistä ole kuin yksi ollut näkemässä toimiston arkea, nimittäin hallituksessa istuu eräs edeltäjistäni. Hän olikin ollut se, joka oli hallituksen kokouksessa silloin keväällä puoltanut sitä, että jatketaan työsopimustani palkkatukioikeuden päätyttyä. Muille oli tärkeämpää saada ilmainen työntekijä. Mutta lällislää, nyt seura joutuu maksamaan koko pienen palkkani ihan itse. Ja kas kummaa, kun sitä rahaa sitten kumminkin on! Mää olen ihan kuin klapil päähän lyäty.

Tämä kuva ei nyt varsinaisesti liity asiaan, mutta laitan muiston ihanasta puolukkaretkestämme tähän, koska kuva on mielestäni niin iloinen. Ja oli muuten paaaaljon puolukoita! Siiri ja Arto poimivat kolme sangollista tunnissa, minä kuvailin ja poimin sillä välin omaan kippooni mustikoita.

Punainen koira ja punaisia marjoja

Fiiliksen pohjalta

Tyttäreni, 13 vuotta, piti minulle tässä eräänä iltana puhuttelun. ”Äiti, mitä sinä oikeasti haluat elämältäsi? Huomaatko, äiti, että sinä elät ja olet elänyt elämääsi aina vain toisten takia ja toisten kautta? Sinun pitäisi tehdä sellaista, mistä sinä itse aidosti tykkäät ja mitä pidät tärkeänä. Ala toteuttaa itseäsi!” Nämä jutut liittyivät taas kerran niihin työ- ja työttömyysasioihin. Tietystikin tuon ikäiselle kaikki on vielä paljon yksioikoisempaa kuin aikuiselle. Tässä iässä ja elämäntilanteessa kokee tärkeäksi sen, miten erilaiset päätökset vaikuttavat koko perheen asioihin ja elämään. Perhe on elämänsisältöni, minkäs sille mahtaa. En nyt kuitenkaan myönnä olevani  sentään  läheisriippuvainen, ja ei se ole väärin, että saa iloa ja onnea esimerkiksi lastensa menestyksestä. Tai että tulee hyvälle mielelle siitä, että kissa ja koira ovat onnellisia.

Kuitenkin lapsen puhuttelu sai aikaan sen, että hain sellaista työpaikkaa, johon aidosti ja oikeasti haluaisin, jossa kokisin työni tärkeäksi ja pystyisin tekemään jotain sellaisten asioiden eteen, joiden takia nyt vain itkeskelen ja joista vaahtoan.  Hain työpaikkaa uudesta turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksesta Pohjois-Karjalassa. Jos ei tärppää, haen johonkin toiseen vastaanottokeskukseen, kun niitä perustetaan. Ja jos pääsen, sitten järjestetään kotiasiat sen mukaan. Pitkästä aikaa tunnen, että sisälläni on taas sitä virtaa ja voimaa, jota oli joskus nuorena, kun hakeuduin UM:n töihin ja Venäjälle. Silloin asiat olivat tosin suoraviivaisempia ja helppoja järjestää, mutta mitä tästä tulee, jos ei edes yritä? Katsotaan ja ihmetellään.

Loma män', ahistus tul'

 Punkaharjun-reissu meni hyvin, vaikka ainekset muuhunkin olivat olemassa. Sunnuntaina, kun lähdimme, satoi kaatamalla. Pakkasimme Micraan tavarat ja Sulon ja itsemmekin mahdutimme kyytiin juuri ja juuri. Vinguin koko ajan, että mitenkähän kaikki nyt sujuu, voi Sulo-raukkaa ja niin poispäin. No, kun olimme pihasta lähdössä, Siiri tokaisi neuvoteltuaan jotain ystävänsä kanssa ja heidän raplattuuan tovin puhelinta, että tuon ystävän äiti voisi käydä Suloa hoitamassa. Loppujen lopuksi roudasin sitten kissankopan takaisin tupaan ja Sulon kopasta vapauteen. Varmaan se vähän ihmetteli, että mikä liike tuo oikein oli: väkipakolla koppaan, kymmenkunta minuuttia autossa kotipihassa ja takaisin sisälle! No, siinä kaatosateessa sitten taas purin Micrasta hiekkalaatikkoa ja kissanruokia (sieltä alimmaisesta kassista) ym. ennen kuin lopulta pääsimme matkaan. Se Siirin kaverin äiti olikin sitten ihan maailman paras kissanhoitaja. Hänellä on itselläänkin kaksi kissaa, joten kyllähän hän osaa! Kaiken hyvän lisäksi hän kovasti ihastui Suloon, olisi kuulemma ilomielin vienyt mukanaan koko katin! Joten sen osalta olin hyvillä mielin koko viikon. Ja se mökki oli muuten sellainen, missä ei ole tuulikaappia vaan ovi suoraan terassille ja ulos, joten olisi se Sulkku varmasti jossain vaiheessa livahtanut pihalle.

Niin, olihan se Punkaharjulle pääsykin sitten vähän kiikun kaakun, sillä Micra alkoi Savonlinnan tienoilla piiputtelemaan ja jätti Savonlinnassa keskellä kaupunkia meidät ensin liikenneympyrään ja sitten liikennevaloihin kerran. Pääsimme kuitenkin perille saakka onneksi, sillä ei olisi siinä kaatosateessa ollut kovin herkkua norkoilla tien reunassa. Kotiinpääsy olikin sitten perjantaina huomattavasti hankalampaa, sillä Micra nyki ja tökki ja hyytyili heti alkumatkasta lähtien. Mutta sain auton ja tytöt kotipihaan, eikä siinä niin jännitystäkään oikeastaan ollut, sillä Arto ajoi samaa reittiä, joten olisi voinut tarpeen tullen hinata meidät.

Siinä sitä niin reippaana ja kimaltavana tojotetaan mökin pihassa,
kun ensin on meinattu sipata kesken matkaa.

Punkaharjulla oli todella ihanat maisemat ja kelikin suosi sitten, kun sunnuntain kaatosateesta päästiin. Kiertelimme harjualuetta, kävimme muun muassa Salpalinjalla, mikä olikin yllättävän mieltä järisyttävä kokemus myös nuorisolle. Miehistönmajoituskorsu, konekivääripesäkkeet ja juoksuhaudat toivat sodan ankarat puitteet käsinkosketeltaviksi. Oli kammottava tunne, kun melkein pystyi korvissaan kuulemaan, kuinka panssarit lähestyvät kannasta pitkin. Olisi kyllä oikeasti kusiset paikat odotella ampuma-asemissa, huh. 

Entisöityjä juoksuhautoja

Miehistönmajoituskorsu. Oikeasti siellä oli ihan pimeää,
tässä kuvassa kameran salamavalo valaisee korsun.

Savonlinnassa kävimme parina päivänä, tietysti myös Olavinlinnassa. Paras anti viikossa oli ehdottomasti se, että saimme pitkästä aikaa vain olla perheen kanssa yhdessä.

Tässä sitä kansallismaisemaamme.

Ihania retkeilypolkuja

Kyllä kelpasi nauttia luonnosta ja liikunnasta.

Tarmo-kultaraukka ei ollenkaan voinut käsittää, miksei hevonen eikä mies
liiku mihinkään, vaikka mitä tekisi. Eivätkä ne edes haise miltään.
Tämä Herman Joutsenen patsas on metsämuseo Luston pihassa.

Meidän sakkia linnaan menossa.

Työn aloittaminen loman jälkeen ei ollut mitenkään herkkua senkään takia, koska kulkupeli päätti ruveta ryppyilemään juuri loman loppupuolella. Se onkin ihan oma stoorinsa, jota en kerta kaikkiaan jaksa edes kertoa, sillä niin hankalaksi homma meni. Kuitenkin sen verran sanon, että kyläseppä ei saanut Micraan lakia, mutta lasku on tulossa silti tulppien, suodattimen ym. vaihdoista. Vien sitten ensi torstaina ropposeni ja sitä myöten myös roposeni merkkiliikkeeseen. Väsyttää ja ottaa niin pattiin koko asia. Olen parina päivänä ajanut töihin autolla, vaikka se sammuilee liikennevaloihin ja muuta kivaa. Hirveä jännitys koko ajan päällä, pääseekö vai eikö pääse perille. Olin perjantaina niin poikki, että kun menin lopen uupuneena päiväunille, nukuin neljä tuntia putkeen. Syy: olin valvonut ja hikoillut ja pyörinyt kaikki edelliset yöt tällä viikolla.

Uutta työmaata etsin. Pistin hakemuksen Pihtiputaalle. Jos se tärppäisi, toteutuisi viimein muutto Viitasaarelle saman katon alle puolison kanssa. Ja Siirikin sanoi, että on tämä Uurainen jo nähty. Mutta ehkä on turha edes toivoa, ei tuo onni ole potkinut ennenkään, ei varsinkaan noissa työasioissa.

Olen elossa!

Onnellista tätä vuotta kaikille teille, jotka luette tätä! On pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoittelin. Mielessä olette olleet, mutta kai nuo voimavarat ovat niin rajalliset, että ovat menneet jokapäiväisen elämän pyörittämiseen.  Sehän on nimittäin sujunut aivan kunnialla J En tarkoita, etteikö olisi ollut vaikeuksia, mutta niistäkin olen selvinnyt ilman romahduksia. Oikein hienosti oikeastaan.

Syksy on mennyt enimmäkseen työn merkeissä. Olen laittanut itseni täysillä likoon, ja minusta on sukeutunut henkeen ja vereen JNV:läinen. Tuntuu melkein pelottavalta sanoa tämä, mutta tykkään työstäni! Saako sitä tykätä työstä, voiko sanoa, että töissä on kivaa? Onko se sitten enää oikeaa työtäkään? Täytyy tunnustaa se, että joskus joitain hommia tulee tehtyä kotikoneella vapaa-aikanakin. Ihan huvikseen.  Ja jotkut työpäivätkin tuntuvat silkalta hauskanpidolta, esimerkiksi loppiaisena olin kauden aloituksessa Jumppatorilla myymässä jumppakortteja vapaaehtoisten avustamana, ja tuntui kuin olisin ollut mukana kivoissa talkoissa. Päällikön luvalla kävin siinä välillä jumpassakin, oli hauska ajatella, että tässä sitä vaan kuntoillaan palkan edestä. Palkkahan ei tosiaan päätä huimaa, mutta ei urheiluseura pystyisi sitäkään maksamaan ilman palkkatukea. Palkan päälle saan työttömyyspäivärahaa, koska olen osa-aikatyössä. Sillä rahalla ostaa jo bensat työmatkoihin.

Tässä kun on päässyt työnsyrjään kiinni, on entistäkin selvemmin käynyt ilmi, miten hirmuisen tärkeää se työ ihmiselle, ainakin minulle, todella onkaan. Henkinen tilani ja mielenterveyteni on parantunut ja voimistunut niin paljon, että aloimme yhteistuumin terapeuttini kanssa alasajaa terapiaani. Kolmas Kelan tukema vuosi päättyy muutenkin heinäkuussa, mutta nyt olemme jo harventaneet käyntejäni yhteen kertaan kuussa. Ei ole ollut enää mitään ruodittavaa, lähinnä olemme jutelleet kuin ystävät keskenään juttelevat. Huomasin, että samat asiat voisin keskustella ihan vaikka puolison kanssa. Ilman veloitusta. Mielialalääkettä en ole tarvinnut elokuun jälkeen. Kyllähän minua joskus masentaa, mutta se ei ole mitään sairautta enää, vaan tiedän tunteen ajan kanssa menevän ohi enkä ajattele kuolemaa ainoana poispääsynä kurjasta olosta.

Asuntoasiamme on edelleen vaiheessa. Puoliso pitää työvuorojensa aikana Tarmon kanssa kortteeria siellä vanhempiensa tyhjäksi jääneessä talossa Kumpumäessä ja minä täällä Uuraisilla Siirin ja Sulon kanssa tai pelkän Sulon silloin, kun lapsi on iskäviikolla. Venlahan muutti lukion musiikkilinjan perässä Tampereelle. Hän viihtyy siellä tosi hyvin, mielestäni jopa liiankin hyvin, sillä minulla on kova ikävä ja haluaisin nähdä häntä useammin. Välillä on niin kova ikävä, että sydän meinaa haljeta.

Siinä mieheni vanhempien talossa ilmeni pahoja kosteusvaurioita, joten senkin kanssa on nyt pähkäiltävää, että mitä tehdään. Korjausarvio on nimittäin melko suolaisen hintainen ja pitäisihän siitä talosta jotain maksaakin. Tämä talo ei ole vieläkään myynnissä, mutta nyt aiomme vihdoin viimein tarttua toimeen ja laittaa myyntiin. On liian kallista lämmittää ja ylläpitää kuuden huoneen ja keittiön taloa pelkästään yhtä tai kahta ihmistä varten. Tien puolelta katsottuna varmaan usein näyttää, ettei täällä asu ketään, kun sen puoleiset huoneet ovat tyhjillään ja pimeinä melkein aina.

Tällaista näin pikaisesti ja päällisin puolin elämääni nyt kuuluu. Ei mitään suuria kohokohtia eikä toisaalta kamalia katastrofejakaan. Tilannetta leimaa eniten tämä perheen hajallaan olo. Se on jonkinmoinen vaikeus (vai pitäisikö käyttää muoti-ilmaisua ”haaste”), mutta olen sen takia oppinut sietämään yksinoloa ja myös nauttimaan siitä. Nytkin olen yksin – tai siis kaksin Sulon kanssa – kun mies ja koira ovat Kumpumäessä  ja Siiri Venlan luona kylässä Tampereella. Ei huolinut äitiä mukaan, huoks.

Saretska jumppatorilla myymässä jumppakortteja. Seuran
puheenjohtaja venyttelee.

Elämä on

Blogikirjoittaminen ja blogien lukeminenkin on jäänyt pitkäksi aikaa, sillä olen tarvinnut käyttää voimani, kaiken aikani  ja keskittymiseni arjen uusiin asioihin sekä vanhojen, hieman vaikeiden ja raskaiden asioiden kunnialla hoitamiseen. Kaiken kaikkiaan minulle kuuluu hyvää. Mitä sinulle kuuluu?

Olen nykyisin töissä. Moni tietysti tuumaa tästä työpaikastani, että eihän se mikään oikea työpaikka ole, koska se on vain vuodeksi, palkkatuettu ja osa-aikatyö. Eikä siitä jää käteen paljon enemmän rahaa kuin Kelan tuesta. Mutta tiijättäkö työ mitä? Minä olen onnellinen ja ylpeä työstäni! Olen Jyväskylän Naisvoimistelijoilla toimistosihteerinä. Kun huomasin nimeni ilmestyneen nettisivujemme yhteystietokohtaan, tuijotin sitä vedet silmissä ja suupielet korvissa taatusti viisi minuuttia. Joku varmasti sanoo taas, että on filosofian maisteri alas vajonnut, kun tuollaisesta ”toimistorotan” hommasta riemuitsee. Antaa sanoa vaan. Olen ylpeä, että saan olla edustamassa tuollaista organisaatiota, palvella iloisia asiakkaita sekä omia, reippaita ohjaajiamme ja joukkueitamme. Sitten, jos olisin tupakkayhtiön tai turkistarhan palveluksessa (joihin en kyllä menisikään), voisin hävetä työpaikkaani. Liikunta on iloinen ja kannatettava asia, ja olin kyllä melko yllättynyt valinnastani tuohon tehtävään, sillä ulkomuodoltani en välttämättä ole ihan joukkuevoimistelun tai kilpa-aerobicin kasvot, hahaa! Mutta ei ehkä tarvitsekaan, koska toiminnanjohtajamme on, hän kilpailee itse Vaniljat-joukkueessa ja valmentaa nuoria.

Syyskuussa työaikani oli sellainen, että parina päivänä viikossa toimisto oli auki kuuteen saakka illalla. En olisi noina päivinä pääsyt kotiin kuin vasta iltakymmenen bussilla, joten meninpä ja ostaa pätkäytin pikku, pikku autosen! Vieläpä ja jopa aivan samanlaisen kuin kasikymppisellä äidilläni on. Keräsin kaikilta luottokorteiltani viimeiset luotonjämät yhteen ja sain kokoon rahat viisitoista vuotta vanhaan Micraan. Se on ihana! Nyt pääsen huristelemaan mieleni mukaan ja kuljettelemaan tytärtä harrastuksiin, vaikka puoliso ei olisikaan kotosalla. Ja harvoinhan hän on. Meillä jatkuu edelleen tämä välivaihe, jossa mieheni (+ Tarmo) pitää kortteeria Kumpumäessä vanhempiensa talossa ja minä Siirin (+ Sulo) kanssa täällä Mansikkamäessä. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, kun aletaan muuttoja yms. järjestää. Pelkästään Siirin kannaltakin tilanne on enemmän kuin hankala.

"Kolmas lapsemme" Noora kuljettajana ja Venla kyydissä.
Micra saa kyytiä ;-)

Uudesta työpaikastani  yksi esimerkki, miten reilu  meininki siellä on: Ensi viikolla, kun on syysloma, kaikki pitävät lomaa ja toimisto on kiinni. No, mutta eihän minulle lomia ole vielä kuukaudessa kertynyt. Tavallisessa työpaikassa olisi sanottu, että minun pitää tulla hoitamaan toimistohommia normaalisti joka tapauksessa, koska kyllä siellä todellakin töitä riittää. Mutta meillä päällikkö sanoi, että kaikki ovat lomalla. Joulunäytöksestä ja sen sellaisista tulee sitten ylityötunteja vastaavasti. Minusta tuo tuntui niin uskomattomalle, että lupasin jonain päivänä ensi viikolla käydä ainakin pesemässä toimistomme ikkunat, koska ikkunanpesusta on puhetta ollut. En muutenkaan tunne lainkaan olevani vielä loman tarpeessa, mutta onhan se ihana olla kotosalla, kun Venlakin tulee sieltä Tampereelta, ihanaa! Työviikkoni ovat muuten sellaisia, että olen töissä 7,5 tuntia päivässä  maanantaista torstaihin ja perjantait ovat vapaata.

Hei, mitähän teille kaikille kuuluu? Nyt alan lukea sitä. 

Niin, ja vielä sellainen uusi asia elämässäni, että leivoin eilen ihan ensimmäistä kertaa viinereitä! Ette ikinä usko, mutta niistä tuli aivan suussasulavia! Laitan vaikka ohjeenkin tässä jossain vaiheessa J

Viinerit, nam.

Tuasiisa lomalla!

Otin tänään kesälomapäivän, kun lapsillakin alkaa koulu ja muutenkin, kun niin pitkiä ovat nuo viikot. Pidän lomapäiviä sitä mukaa kuin niitä kertyy. Mitäs noita säästelemään, nimittäin jatkoa määräaikaiseen pestiini ei tule. Virastoon otettiin tällainen palkkatukilainen kesälomien ajaksi, ja nyt ovat kaikki viimeisetkin jo palailemassa lomiltaan. Saretska joutaa hitsiin.

Niin, sen takia nuo työviikot tuntuvat aika raskailta loppuviikkoa kohti, koska mulla on herätys viideltä aamulla ja kotona olen viiden ja kuuden välillä iltapäivällä. Ei olisi mikään välttämätön pakko vielä viideltä nousta, sillä linja-autolle pitää lähteä puoli seiskalta, mutta nousen keittelemään puolisolle kahvia hänen käyttäessään Tarmoa aamukus… eiku -pissillä. Illasta sitten ottaa veronsa aikainen aamuherätys, ja etenkin loppuviikosta olen jo aivan kuitti. Tällainen neljäpäiväinen työviikko sopisikin mainiosti jaksamisen suhteen minulle.

Olen tykännyt aivan kauheasti olla tuolla työpaikassa ja työelämässä yleensäkin. Harmittaa ainoastaan minimaalinen palkka, sillä suoraan sanottuna en ole pärjännyt taloudellisesti yhtään paremmin kuin työmarkkinatuella. On ollut hankittava seutulippu, työvaatteita (olen asiakaspalvelussa) ja ylimääräisiäkin menoja tässä on ollut juhlien ym. muodossa (hih, koiran osto). Yhtään ei ole tullut löysiä talouteen, kauhistuttaa, jos en tästä työllisty tämän pestin jälkeen ja vieläpä parempipalkkaisiin hommiin. Alkaa olla jopa talosta luopumisen pakko lähellä. Se surettaa. Miehelläkin kun on pienipalkkainen työ ja sadan kilometrin työmatka omalla autolla. Kaikki tienestit menee bensaan.

Tuota tämän hetkistä työpaikkaani haluan kehua, että vielä on olemassa sellaisia työmaita, joissa on hyvä ilmapiiri. Minut on otettu porukkaan mukaan ja kaikki ovat tosi auliisti neuvoneet ja opastaneet töissä. Mokista ei ole tehty numeroa, vaan autettu eteenpäin. Ulkomaalaiset asiakkaat on ilomielin sysätty minun kontolleni, ja noissa tilanteissa saan ”päteä” ja tuntea itseni oikeinkin tarpeelliseksi :D On mielenkiintoista ollut tutustua oikeus- ja lakialaan. Kuulustelupöytäkirjat ovat muuten paljon jännempiä luettavia kuin mitkään dekkarit: totuus on tarua ihmeellisempää.

Nyt alan herätellä mukeloita (oikein pikkukoululaisia, 11 ja 15 vee!) valmistautumaan ihanaan ensimmäiseen kouluaamuun. Johan nuo joutavat opintielle, onhan sitä lomailtu kaksi ja puoli kuukautta, eräät.

Tällä kuvalla osallistuin työpaikan valokuvakisaan/-näyttelyyn, jonka aihe
on "Kesän paras hetki". Kuvan nimi: Sulo löytyi! Sulo on jo kuuluisuus
ja kestopuheenaihe työpaikkani kahvipöytäkeskusteluissa ;)

Onpas rankkaa, huh! ;)

Ensimmäinen työviikko, sekin vajaa pääsiäisen takia, takana ja Saretska ihan poikki. En tosiaankaan hypännyt pitkästä työttömyydestä suoraan mihinkään vaativiin ja haastaviin tehtäviin vaan ihan toimistohommiin (minimipalkalla), mutta silti tuntui mehut jäävän sinne työmaalle. Iltaisin en ole jaksanut kuin syödä ja maata. Kyllä sitä nyt huomaa, miten työttömyys on vaikuttanut minuun tosi paljon monellakin tavalla.

Ensinnäkin erakoksi muuttunut Saretska joutuu nyt olemaan oikein ihmisten kanssa tekemisissä päivät pitkät, huh rankkaa! Joutuu ihan keskustelemaan aikuisten kanssa ja sillä tavalla asiallisesti vielä, ettei voi möläytellä kaikkea älytöntä, mitä mieleen sattuu juolahtelemaan. Tai siis ei pitäisi voida möläytellä, mutta on kai sitäkin tullut jo tällä viikolla tehtyä. Nimittäin pari kolme kertaa olen saanut kummeksuvia katseita osakseni mm. väläytettyäni ”kultivoitunutta” huumorintajuani. Siinäkin tilanteessa, kun kaiuttimesta kuului käräjäoikeuden kuulutuksia ja matkin hieman muokatusti: ” Hyvää huomenta, murhaajat ja raiskaajat! Käsittely alkaa salissa kaksi…” Olikohan vähän tökeröä huulenheittoa, ei kai. Kuitenkaan ketään muuta ei naurattanut kuin minua… Toinen asia, josta olen "jäänyt kiinni" työmaalla ja joka on ilmeisesti kotona pitkään olemisen seurausta, on yksin puhuminen. Noloo! Siihenkin yritän nyt kiinnittää huomiota ja rajoittaa, ettei ihan täyskahjoksi todettaisi.

Sopeutuminen työelämään ja -yhteisöön tuntuu siis vievän voimia. Itse työtehtävät eivät ainakaan toistaiseksi ole olleet hurjan vaativia ja kaikkeen perehdytetään tosi tarkasti, mikä sekin on minulle uutta ja erikoista. Yleensä sitä on joutunut heti ryhtymään tuumasta toimeen ja perehdyttämään itse itsensä. Sitten oppinut erehdysten kautta (jos on oppinut). Tässä tilanteessa, kun on pitkään ollut työstä syrjässä, on oikein rauhoittavaa, kun kaikki näytetään ja neuvotaan kädestä pitäen. Ja ymmärränhän toki, että tuolla kaiken täytyy mennä tiettyjen muotojen ja pykällysten mukaan, ei voi humanisti alkaa kovin paljon itse säveltämään.

Niin että viikko meni pelkkään työhön keskittymisessä, kotihommat jäivät täysin muun perheen kontolle. Hyvin hyö ne ovat hoitaneetkin, olin jo pohjustanut porukkaa, että palvelu päättyy nyt. Ruuat ovat  tulleet laitetuiksi ja huusholli siivotuksi. Ja miten ihanalta kuulosti se tervehdys yksi päivä kotiin tullessani, kun mies totesi: ”Jaha, tuunari se sieltä tuli kotiin!”

Toivottavasti nyt kuitenkin jossain vaiheessa saan voimia vapaa-ajan viettoonkin. Kuntoilut ja kirjoittelemiset haluaisin kuuluvan tämän duunari-Saretskankin elämään. Ei passaa opinnotkaan jäädä kesken. Ensi viikolla ei sitten tarvitse keskittyä lastenhoitoonkaan, lähtivät isänsä kanssa etelän maille, onnelliset.