31.5.2012

Jumissa

Tällä viikolla on kaikki jumittanut. Ei mikään oikein onnistu. Pyykinpesukin meni pieleen, ja sehän se vasta onkin katastrofi tässä minun NIIN tapahtumarikkaassa elämässäni, hahhah. Nyt on paremmat mustat housuni ja tytön bändipaidat kivassa nenäliinanöyhdässä. Olevinanani tarkistin ne taskut.

Peilistä on koko viikon katsellut hirviö. Pään sisällä asuu luuserien luuseri.
Kissassakin oli punkki. En saanut sitä kokonaisena pois. Voi että mitä kauheita tapahtumia (hahhahhaa: kolkkoa itseivanaurua).

En saa kirjoitettuakaan mitään, mutta tällaista jonninjoutavaa tänne postailen. Että elossa sentään ollaan. Sehän se vasta onkin saavutus, jee.
Sulo on silti yhä poikakissa.


Yhtä edes vähän hymyilyttää.

28.5.2012

Ei jaksa ymmärtää

Eikä paljon muutakaan. Näitä ampumisia ja tappamisia tuntuu tapahtuvan harva se päivä. Mitä tuo kaikki oikein tarkoittaa? Onko tosiaan tämä Suomen maa sellainen, että täällä ei immeinen pysty elämään hulluksi tulematta? Tapetaan summan mutikassa tai taimo tahallaan. Eksät listitään lapsen silmien edessä. Tai teilataan lapsetkin. Kiusataan kuoliaaksi. Ei oikein jaksaisi ajatellakaan kaikkea tuota karmeutta, mutta kun telkkarin tai netin avaa, niin sieltähän ne iskevät tietoisuuteen.

Oikeasti haluaisi pistää päänsä puskaan tai lähteä erakoksi sellaiseen paikkaan, johon ei uutisia tule. Eipä se maailman pahuus siitä tietenkään vähene, vaikka sen sulkisikin tietoisuudestaan. Mutta oikeasti tuntuu siltä, etten haluaisi tietää kaikkea. Tekisiköhän mielenterveydelle hyvää sellainen mediapaasto, ettei katselisi nettiä tai kuuntelisi uutisia ollenkaan? Ja kuka ratkaisisi tuon pahoinvoinnin ongelman, mikä tätä maailmaa vaivaa? Ja kuka osaisi lohduttaa niitä väkivallan uhrien omaisia? En minä ainakaan jaksaisi enää elää, jos minun lapsilleni kävisi noin. Voi taivaan isä, jos olet olemassa, niin auta surevia!
Ei, ei jaksa Saretska ymmärtää.

27.5.2012

Onko Viro kirosana?

Hihii! Kävimme hääpäiväristeilyllä! Meillä on jo sellainen "perinne" viettää hääpäiväämme laivalla. Nyt oli neljäs sellainen. Voisin kertoa paljonkin tuosta reissusta, esim. miten oli aika hauska katsoa, kun yhden polttariporukan matkanjohtaja könttäsi pitkin bussin käytävää. Se matkanjohtaja oli ihan kaunis, nuori nainen, mutta neliveto päällä aika huvittava. Nojoo.

No ei siinä sen kummempaa. Syötiin illallinen. Mulla ei taaskaan ollu makuaistia, kiva :(. No onneksi sitten aamupalalla oli. Maista käytiin lempisukulaiselleni ylioppilaslahja, siihen meni melkein koko matkabudjetti. Mukava reissu. Rakkaani sai kopan kaljaa, kun auttoi yhtä tyyppiä, kun sen kamat levis pitkin matinvatia siellä laivassa. Se tyyppi oli sitä meidän bussin polttariporukkaa. Ja arvatkaa mitä: ei ne polttarit varmaan menny ihan kohilleen, sillä puolet siitä porukasta ei tullu enää takaisin  sillä samalla bussilla. Lieköhän niitä häitä tuleekaan? No eipä tuo minulle kuulu.

Joka tapauksessa oli ihana päästä kotoa pois vaikka päiväksi edes. Jos en saa työpaikkaa seuraavan vuoden aikana, niin tämä meidän perinne katkeaa: ensi vuonna ei ole rahaa lähteä mihinkään. Arto, tuo puolisoni, sanoi, että on niin ihana nähdä minut iloisena ja virkeänä. Niin minustakin oli ihana nähdä itse itseni.


Saretska on lähtenyt ihan ulos!

24.5.2012

Tänään muistelen ihania muistoja

Tänään on nelivuotishääpäivämme. Sehän on jo jonniin verran, kun ajatellaan, ettei ole tunnettukaan toisiamme kuin alle viisi vuotta. Yli nelikymppiset silloin tempastiin ”teinikihloihin” kuukauden seurustelun jälkeen! Puoliso oli tosin jo tuolloin ihan aikuinen henkisestikin, mutta minä, ikävä tunnustaa, olin jopa keskenkasvuisempi kuin tavallinen teini-ikäinen. Liekö tuota kehitystä vieläkään paljon tapahtunut. Täytyy nostaa kuvitteellista hattua korkealle, että mies jaksoi silloin ja on jaksanut tänne saakka katsella meikäläistä pipipäätä. Hänelle kun ihmettelen tuota joskus, niin hän vain tuumaa, että oli se elämä aika tylsää oikeastaan ennen kuin minuun tutustui. Että nyt ei ole kuulemma ainakaan tylsää. Onkohan se hyvä asia?

Olen tosi kiitollinen, että olen saanut puolisoni kaltaisen kannustavan ja rakastavan kumppanin. Lapsenikin hän on hyväksynyt kuin omansa. Jos taivaan isä on olemassa, niin kai olen jotain oikeinkin tehnyt, koska hän puolisoni elämäntielleni ohjasi. En tosiaan tehnyt suhdettamme helpoksi silloin alussakaan, mutta rauhallisesti rakkaani suhtautui ihmeellisiin rimpuiluihini. Nytkin hän jaksaa tukea ja kannustaa, kun olen tässä työttömyyskurimuksessa. En ole kertaakaan kuullut hänen suustaan syytöksen sanaa. Voi kunpa voisin joskus olla hänelle vastavuoroisesti samanmoinen!

Kaunis keväinen päivä on tämäkin samoin kuin vuonna 2008, jolloin häitämme vietettiin. Mukavia, ihania muistoja! J

Kaikki rojut pitkin pöytää.


23.5.2012

Kiintoisia kysymyksiä


Sain yllätyksekseni blogihaasteen Millanilta, kiitos! Nyt onkin sopiva aika vastailla kysymyksiin ja tehdä omia, joten asiaan. Millan kysyi:

1. Mitä syöt mieluiten?
Ruokaa. Kaikki kelpaa vähän liiankin hyvin. Paitsi en ehkä söisi tappaiskeittoa, jos sellaista tarjottaisiin.
2. Missä olet hyvä?
Ohhoh. ???? En osaa sanoa. En kai missään.
3. Mikä aisteista on sinulle tärkein?
Makuaisti. Allergiajuttujen takia minulla ei yleensä ole haju- eikä makuaistia, ja siksi siitä on tullut niin tärkeä. Harmittaa älyttömästi, kun aina se makuaisti on silloin poissa, kun saa jossain jotain oikein ihania herkkuja.
4. Jos voisit muuttaa elämässäsi yhden asian, mikä se olisi?
Vaihtaisin päänsisukseni (ks. esim. kohta 2).
5. Jos voisit antaa jollekin lahjaksi ihan mitä tahansa, mitä antaisit ja kenelle?
Hanu Luukkaiselle yliluonnolliset kyvyt lopettaa kaikki eläinrääkkäys.
6. Lempivuodenaikasi?
Alkukevät.
7. Lempieläimesi?
Yllätys, yllätys: Sulo-poikakissa!
8. Millaisista elokuvista pidät?
Tätä nykyä sellaisista, joista ei tule paha mieli, esim. Piukat paikat tai Kovasikajuttu (jota en tosin ole vielä päässyt näkemään).
9. Mikä sinussa on eniten muuttunut sitten nuoruusvuosiesi?
Paino. Luonne ei ole valitettavasti kehittynyt juuri lainkaan.
10. Missä olet onnellisimmillasi?
Erämaassa tiettömän taipaleen takana ja joskus Urimolla lammen rannalla (lapsuuskoti).
11. Mistä olet kiitollinen?
Terveistä ja ihanista lapsista, puolisosta ja tietenkin Sulo-poikakissasta! J
Haastehan jatkuu siten, että tehdään omat 11 kysymystä ja lähetetään ne vuorostaan 15 blogistille. Huomaan lukevani  enimmäkseen sellaisia blogeja, joiden kirjoittajat ovat jo haasteen saaneet, joten 15:tä haastettavaa ei minulla ole. Olen nimittäin aika uusi täällä blogimaailmassa enkä ole löytänyt vielä kaikkia minua kiinnostavia blogeja. Mutta paiskaanpa  kysymyksilläni seuraavia kiintoisia blogisteja: Sunnuntai Ratsastaja, Noora, Venla, Ginger, Pulla, Miumiu, Macy, Toivoton työtön.
1. Kenet haluaisit tavata?
2. Asia, joka on sinusta ärsyttävä tai rasittava?
3. Oletko sisimmältäsi maalais- vai kaupunkilaisihminen? Perustelu.
4. Meri vai järvi? Perustelu.
5. Lempisukulaisesi?
6. Mikä on sinusta mukavin kotityö eli taloustyö?
7. Mikä voimaannuttaa sinua?
8. Mitä haluaisit tehdä tai missä käydä tänä kesänä?
9. Paras lukemasi kirja?
10. Mikä luonteenpiirteesi on sinulle tunnusomaisin?
11. Mikä on kukan tehtävä? ;)
Mukavaa päivää kaikille! Minulla on tänään suorastaan juhlapäivä, kun leikkuutan hiukseni, jotka ovat säästösyistä saaneet rönsyttyä useita kuukausia. Jihuu!
Niin ja vielä sen verran, että ei tuo minun Wordini oikein synkannut yhteen tämän ohjelman kanssa, jolla nämä blogikirjoitukset julkaistaan, joten nuo luettelot jäivät rumaksi. So not. Meinas hermot männä.

Rehellisyyden nimissä: tätähän sitä Saretska ihan mieluiten söisi :)

22.5.2012

Iloinen yllätys ja itku kurkussa

Kylläpäs tuntui mukavalta saada blogihaaste Millanilta! Ihmettelin ihan, että oikeinko tosiaan tuo Saretska tuossa minua tarkoittaa, mutta kyllä, totta se on J Tunnen täällä blogimaailmassa(kin) itseni usein niin ulkopuoliseksi, että ihmettelen suuresti, jos joku huomioi. Niin että kiitosta kovasti!  Vastaan heti, kun saan sen verran keskityttyä, että kystyn ja pykenen.

On taas ollut ja on niin äärettömän ahdistunut olo, ettei tosikaan. Tällä kertaa mielessä kummittelee sen 8-vuotiaan tytön kohtalo, jonka hänen isänsä pahoinpiteli kuoliaaksi. En pystynyt katsomaan niitä Ruotsin pikkuprinsessan ristiäisiäkään yhtään vaikka meinasin, kun alkoi itkettää valtoimenaan. Ei voi pieni pääni tajuta tätä maailman pahuutta. Ja minulla kun sattuu olemaan melko hyvä mielikuvitus, niin kaikki kauhukuvat nousevat väkevinä silmieni eteen, vaikken tosiaan niitä kutsu. Ja sitten kun en usko oikein tuonpuoleiseenkaan, niin tuntuu vielä pahemmalta, kun ei voi lohduttautua, että nyt sillä pikkuraukalla ei ole enää hätää eikä kukaan hakkaa ja saa olla onnellisena taivaassa. Voi apua.
Joskus oikeasti tuntuu, että tätä maailman pahuutta on sietämätöntä kestää. Mikä se sellainen jumalakin muka on, joka antaa kiduttaa ja tappaa lapsia ja eläimiä? Ei jummarra.

17.5.2012

Kauhua ja ahdistusta

Alkaa lähestyä päivä, jolloin Saretskan talous syöksyy johonkin, vielä käsittämättömään mustaan aukkoon ja katastrofiin, jota pelottaa ajatellakin. Nimittäin jos ei työpaikkaa jonkin ihmeen kaupalla ala tipahtaa. Näillä näkymillä ei tipahda. Viimeaikaiset hakemukseni ovat ikään kuin hävinneet johonkin; minkäänlaista vastareaktiota en ole yhdestäkään hakemuksestani saanut. Kaipa minut katsotaan liian vanhaksi ja liian pitkäaikaistyöttömäksi, jotta edes haastatella kannattaisi.

Olen alkanut öisin nähdä painajaisia tai ainakin sellaisia lievää voimakkaammin ahdistavia unia. Aamulla silmät rävähtävät kerralla auki ja rintaan pamahtaa välittömästi kauhunsekainen ahdistus. Aamulla joskus suoraan sanottuna harmittaa, että pitikin herätä taas. No, yhtenä yönä olin tosin nähnyt unissani jotain tosi hauskaa ja pitänyt vissiin kunnolla lystiäkin, koska rakkaani oli yöllä herännyt siihen, että peittoni alla oli raikunut laulu ja nauru! Olin kuulemma laulellut venäjäksi ja välillä hirveästi hihittänyt. Olinkohan niiden Buranovon mummojen luona Udmurtiassa? Harmi, etten muista. Mutta yleensä siis työttömyys ja rahattomuus kulkevat mukanani unimaailmassakin, ei mitenkään kehuttavan riemastuttavaa.
Tulossa on mukavat sukujuhlat uuden ylioppilaan kunniaksi. Rakastan sitä tyttöstä aivan hirveästi, joten todellakin haluan mennä onnittelemaan ja juhlimaan hänen saavutustaan. Mutta sydäntäni puristaa kauhu, kun ajattelen noita lakkiaisia: montakohan kertaa saan häpeästä hikoillen ja punastellen selitellä työttömyyttäni? Vielä kuukausi sitten ajattelin, että varmaan voin jo noihin juhliin mennä pystypäin, koska saan kertoa olevani jossain työpaikassa. Hah.

Tämänkin päivän suunnitelmat menivät pieleen. Olemme teinin kanssa kahdestaan kotona ja ajattelin käyttää viime typo-harjoittelupaikasta saamani loput liikuntasetelit elokuvalippuihin (siksi juuri tänään, koska koko perheen voimin ei ole varaa kuviin mennä). Mutta eihän täältä ¤#$:n korvesta pääse pyhäpäivänä ilman omaa autoa mihinkään. No, ulkona on kuitenkin kaunis sää: passaa mennä ihailemaan, miten rikkaruohot iloisesti valtaavat perennapenkkiä. Jess!

Nämä ihanuudet kävivät minua (ilmeisesti) ilahduttamassa
tässä yhtenä yönä.

16.5.2012

Täällä Sulo, mau!

Emännän elämä on niin tylsää eikä sillä ole mitään tähdellistä asiaakaan, joten sainpahan minä, Sulo-poikakissa, välillä puheenvuoron. Hyvä, sillä nuo emännän jutut ovatkin aina sitä ihme angstaamista tai muuten vain jotain kummaa höpinää: työttömyys ja työttömyys, mitä se sekin oikein on? Pyydystäisi vaikka hiiriä, jos tuntee itsensä liian toimettomaksi. Tai rahattomuus. Mitä se sitten on olevinaan? Mulla ainakin on aina kupissa ruokaa ja pehmeä peti, vaikkei yhtään rahaa ole ikinä taskussa tai tassussa ollut. Turkissa ei edes taskuja olekaan ja se on kyllä hyvä, koska ei niillä mitään tekisi.

Emäntä tosiaan aina tuntuu valittavan siitä jostain työttömyydestään. Minusta se taas on tosi hyvä juttu. Ennen, kun äiskä oli töissä, jouduin aina koko päivän olemaan sisällä ja yksin kotona odottamaan, että joko hän tai nuo pienemmät perheenjäsenet tulisivat kotiin minua palvelemaan, päästämään ulos ja sisään ja silittelemään, jos sitä haluan. Nyt, kun äiskä on aina kotona, saan palvelua 24/7, kuten oikealle kissalle kuuluukin. Menen ja tulen, kuten lystään ja aina on ovenaukaisija paikalla. Eikö siinä ole ihmiselle tärkein tehtävä, mitä kuvitella saattaa, kun saa minua hoitaa? Palkkaakin minulta saa ja paljon parempaa kuin jokin raha (olen nähnyt, paperilippusia ja metallinpalasia, ei niitä voi edes syödä!): minä saatan mennä syliin vähäksi aikaa ja kehrään tai ihan tillustan, kun olen oikein tyytyväinen. Ja olenhan minä niin kaunis katsellakin, että sen jo pelkästään luulisi olevan riittävän ihana palkka, niin että sietäisi olla onnellinen eikä naama nurinpäin hinkua jonnekin muualle töihin! Täytyy nyt kyllä tähän samaan hengenvetoon todeta, että on emännän työpanoksessa hieman huomautettavaa: yöllä se ei millään nouse päästämään minua pihalle, vaikka kuinka kaivautuisin sen peiton alle rapsimaan, ravaisin sen päällä edestakaisin tai pudottelisin sen kännykän ja silmälasit yöpöydältä. Isäntä on yövuorossa paljon ahkerampi ja nousee herkemmin ylös. Muutenkin hyvä, kun se nousee aina viimeistään viideltä minua ulos päästämään. Siinä mielessä on hieno homma, että kuitenkin isäntä siellä ihmisten mielestä tärkeissä töissä käy.
Tämä kevät on mielestäni ihan parasta aikaa. On mukava kyttäillä ruohikossa kaikenlaisia ötököitä ja pikkujyrsijöitä. Olen yrittänyt lintujakin napata, mutta harmi, kun niillä on ne siivet, meinaavat järjestään karata nenän edestä. Eilen sain naapurin pihasta päästäisen ja kannoin sen isännän eteen, että näkisi miten taitava olen ja ymmärtäisi taas kehua. Eihän se tajunnut yhtään mitään: nappasi minut kainaloon ja kantoi sisälle! Se himputin päästäinen piipersi takaisin naapurin pihaan pensasaidan läpi. No, en minä sitä olisi syönyt muutenkaan, mutta olisi ollut mukava leikkiä sen kanssa. Yleensä äiskä kyllä kauheasti kehuu minua, kun tuon sille myyräpaisteja. Näin sitä meikäkissakin osallistuu perheen elatukseen, vaikka eihän se toki velvollisuuksiini kuuluisi.

Minä jatkan nyt päiväunia ja sööttinä olemista. Rankkaahan tämä elämäni tietenkin on, kun joutuu perheen mielenterveyshoitajanakin toimimaan, mutta menköön, kun hyvin kerta puolestaan minua hoitavat. Ja isäntä kehtaakin vielä sanoa: ”On eräillä helppoa!” Höh.
Minä, komea Sulo-poikakissa, omenapuun alla.


11.5.2012

Reissussa

Tänään oli viimeinen päivämäärä uusia työnhakuni te-toimistossa. Tein siis oikein kaupunkireissun. Ei ihan hevillä tule lähdettyä täältä tuonne isolle kirkolle, kun bussimatka edestakaisin maksaa 16 euroa, joten oikeastaan vähän kyrsi lähteä pelkän työkkärin takia. Kivahan olisi samalla shoppaillakin siellä Jyväskylän kaupoissa, mutta kun rahaa ei ole, niin turha mennä kauppoihin mieltänsä pahoittamaan.

Ensimmäinen yllätys reissullani tuli jo, kun siirryttiin täältä pohjoisemmalta kasvuvyöhykkeeltä kaupungin puolelle: siellä oli jo ihan vihreät lehdet puissa! Meillä vasta aivan hennosti jos ollenkaan vihertää. Ihan kuin olisin tullut etelänmaille. Harmitti, etten ottanut kameraa mukaan, olisin voinut esitellä perheellekin, että muutaman kymmenen kilometrin päässä on jo kesä!
Työkkärissä satuin ohimennen näkemään paria entistä työkaveria, olen nimittäin itsekin entinen työkkärin täti. Tuo kohtaaminen oli toinen ilon aihe, sillä kumpikaan ei alkanut ensimmäisenä kysellä työtilanteesta: ehkäpä se on aika ilmeistä, mikä tilanteeni on, jos seisoskelen jonottamassa työvoimaneuvojan ovella, hah. Ihan hyö juttelivat kuin immeinen immeiselle, hämmästyttävää!

Kolmas iloinen yllätys oli itse työnhaun uusiminen. Tiesin toki, että ei sieltä reissulta palata kotiin työpaikka plakkarissa, mutta että virkailija ihan oikean ja aidon tuntuisesti symppasi tilannettani. Tuntui kuin hän olisi VÄLITTÄNYT, vaikkei välittänytkään minulle työpaikkaa. Katsoi vakavasti syvälle silmiini ja muistutti, että  elämässäni on kuitenkin paljon hyviä asioita. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta se tapa, jolla hän painotti sanomistaan, kouraisi sydämestä. Ja vieläpä hän vakuutti minulle, että minä varmasti vielä työllistyn. Tiedän, tiedän: varmaan hän sanoo samat sanat jokaiselle muullekin asiakkaallensa, mutta minä otin ainakin hetkeksi nuo sanat totena mekkooni ja nyt tutkiskelen niitä sydämessäni ja koetan pitää ne mielessäni.
Se siellä te-toimistossa asioimisessa on erityisen virkistävää, että kukaan ei äimistele ja hämmästele työttömyyttäni. Meitä on täällä Keski-Suomessa(kin) nimittäin aika monta. Ihan tunsin itseni tänään oikeaksi ja tavalliseksi ihmiseksi. Kannatti lähteä reissuun J


10.5.2012

Yksi silmä

Eilen tuli radiosta ohjelma, jossa keskusteltiin lasten harrastuksista, mahdollisuuksista harrastaa ja syrjäytymisestä. Melkein kaikki harrastuksethan ovat nykyisin tosi kalliita, eikä joka perheessä sitä rahhoo tosiaankaan ole. Kuuntelin lähetystä puolella korvalla, kunnes ohjelmaan soitti eräs täydellinen iskä, jolla oli varma ja oikea mielipide harrastamisasiasta. Hän paukautti heti alkuunsa totuutena, että jos vain tosissaan jotain haluaa, niin sitähän sitten mennään ja tehdään vaikka läpi harmaan kiven. Hänkin oli (nyt jo eläkkeellä) VAIN teknikko ja raakaa työtä koko ikänsä tehnyt, mutta lapset vietiin harrastamaan lentopalloa ja pelasivat isoiksi asti. Oikein hyvin menestyivätkin hyö siinä. Häneltä meni lasten harrastuksen piikkiin laskelmiensa mukaan 20 000 markkaa vuodessa, mutta kun ”meillä palloteltiin eikä pulloteltu”, niin sen takia homma hoitui ja rahat riittivät. Ja päälle itsetyytyväinen naurahdus. Minulla meni tuossa vaiheessa ratska kiinni, en pystynyt enkä kyennyt enempää kuuntelemaan.

Voi itku ja pyhä sylvi, mistä noita itsetyytyväisiä, kaikkitietäviä, yksisilmäisiä ääliöitä oikein piisaa? Missä pehmotynnyrissä jotkut oikein kasvavat? Jos henkilö on niinkin aikuinen kuin eläkeiässä, luulisi hänen jo tietävän ja nähneen, että ei tosiaankaan köyhä perhe ota muutamaa tonnia ylimääräistä rahaa lasten tai kenenkään harrastuksiin pelkällä tahdonvoimalla. Siinä ei auta ”pullottelematta” oleminen, jos rahat riittävät juuri ja juuri lasten ruokkimiseen ja vaatteisiin. Mutta ei auta kyseisenlaiselle besserwisserille alkaa edes rautalangasta vääntää karua totuutta, kaikkihan on hänen mielestään ihan vain itsestä kiinni. Nämä kaikkitietävät hyvien neuvojen jakelijat ovat juuri niitä, joista tuolla aikaisemminkin kirjoittelin: työttömän elämä korjaantuu, kun menee vain töihin ja lopettaa laiskottelun, masennus paranee, kun ottaa itseään niskasta kiinni ja piristyy. Tämä oli taas uusi huippujuttu: rahaa harrastamiseen piisaa tonnikaupalla, kun vain oikein kovasti haluaa! Voi *#¤! Pitääpä ihan yrittää tuota keinoa. Minä tahdon oikein kovasti lottovoittoa, tahdon, tahdon, tahdon!!!!  Varmasti tärppää ensi lauantaina.

Nousi muuten silmieni eteen tuosta radiotyypistä sellainen elävä mielikuva, että varmaan se ukko jahtasi risun kanssa lapsiaan ja nuoriaan sinne lentiskentälle. Iskän kunnianhimoa tyydyttämään.

"Harrastuksemme" Sulo-poikakissa yritti auttaa valitsemalla meille
lottonumerot. Ei siltikään voitettu, kumma kyllä.

9.5.2012

С днем победы!

Поздравляю всех моих русских читателей с днем победы. Мы, финны, проиграли ту войну, но остались независимыми. И это тоже было огромный подвиг несмотря на то, что большую территорию нам надо было отдать Советскому Союзу.

Сегодня, дорогие друзья, праздновайте, радовайтесь, пьянствовайте...! Я хотела бы быть там с вами, праздновать. J
Olen huomannut, että tätä minun blogiyritelmääni on katseltu tuolla Venäjänmaalla yhtä monta kertaa kuin täällä Suomessa siis aika vähän, lämmin kiitos jokaiselle, joka viitsii lukea  joten toivottelin tuossa venäjänkielisille lukijoilleni hyvää voitonpäivää. Meillähän tämä siis olisi häviönpäivä, heh. Silti näyttää kalenterissa täälläkin olevan Suomen lipun kuva, näyttää olevan nimeltään Eurooppa-päivä tänään. Sen perusteella, mitä muistelen ”vanhoja” aikoja, kun asuin Venäjällä, voin kertoa, että tänään siellä muuten juhlitaan! Joskus olin katsomassa sellaista voitonpäivän sotilasparaatiakin: tuli oikein ylevä olo, vaikka olinkin vihollispuolen edustaja :D Illalla ilotulitellaan varmasti joka kaupungissa ja samppanjapullot poksahtelevat.

Jotta eipä tässä muuta kuin pyykinpesuun, siivoilemaan ja tietysti laskunmaksuun (päivärahapäivä), prkl. Eurooppa-päivää vain kaikille, tää on niin ihanaa!
Ja sitten vielä aiheeseen sopivainen kuvatus:


8.5.2012

Kenkut peilit

Kävin viikonloppuna mekko-ostoksilla. Tai yritykseksi se oikeastaan jäi. En ole aikoihin ostanut mitään vaatteita itselleni, en varsinkaan juhlamekkoja, mutta nyt on tärkeän ja rakkaan henkilön lakkiaiset tulossa, joten ajattelin kunnioittaa juhlaa pukeutumalla kauniisti ja olemalla edustavannäköinen.

Yleensä arkena pukeudun työ-yöhousuihin, eli pitkiksiin, ja suureen T-paitaan. Ulos lähtiessäni vetäisen sitten tuon glamourin päälle vielä tuulipuvun. Siis ihan himputin tyylikkäänä jatkuvasti! Senkään takia en ole farkkuja edes yrkäillyt jalkaani, koska olen toki huomannut mielialasyömiseni kasvattaneen tiettyjä lisäkurveja kauniisti sanottuna – eri puolille kehoani. Mutta että. Yllätyin ihan niin maan perusteellisesti siellä mekko-ostoksilla.
Minulla on ollut mielessäni jonkinlainen kuva siitä, millaisen juhla-asun haluaisin: hihaton, yläosasta melko niukka, noin polvipituinen mekko. Tyylikäs ja keveä. Katseltiin muutamassa liikkeessä (tietysti ruotsalaisia ketjuja, joissa mahd. edulliset hinnat) eri vaihtoehtoja, mutta ei oikein mikään meinannut olla sellainen, joka olisi ollut sekä pienimmäisen että minun ja jopa puolisonkin makuun, jotka kaikki olimme tuolla kaupunki- ja mekkoreissulla. Sitten löytyi juuri oikeanoloinen vaihtoehto! En pidä vaatteiden sovittamisesta kaupoissa, joten kun sovituskoppiin marssin, olin melkein 99,99 %:n varma, että tämä asu on se, jonka myös ostan. Ja nyt sitten sitä rumpujen pärinää…

Ekana kun olin heitellyt päältäni sen tuulipuvun ja työ-yöasun (enpäs kun pitkikset toki jätin jalkaan), näkyi siitä ilkeästä sovituskopin ”taustapeilistä” jotain kummia, roikkuvia muodostelmia takana kyljissäni. Sekä jotkin oudot, noin jalkapallon kokoiset kummut lantiolla. No huhhuh, äkkiä leninki päälle, kyllä ne sinne peittyy ja sitä paitsi nää sovituskopin peilit jotenkin liioittelee. No mitä himskattia, miten tää vetskari ei millään meinaa mahtua kiinni, vaikka otin ihan reilua kokoa olevan mekon? Nostin katseeni peilatakseni , miltä tuo ihanuus ylläni näyttää, ja varmastikin silmäni pullistuivat kuopistaan nähtyäni lopputuloksen! Ei ihastuksesta vaan järkytyksestä. Joka puolella pullotti tai roikkui ja vaate ”ihanasti” korosti niitä kaikkia pullotuksia ja roikkuvuuksia. Kiskaisin mekon yltäni ja vetäisin pikapikaa tutut ja turvalliset ulkkarit ja tuulitakin ylleni. Sitten marssin vihan vimmoissa ohi suu auki seisovien puolison ja pikkutytön paiskaamaan leningin takaisin rekkiin. Nyt riitti Saretskalle mekko-ostokset!
Nyt muutaman päivän kuluttua olen jo jotakuinkin selvinnyt järkytyksestäni ja pohtinut noita ihmeellisiä sovituskopin tapahtumia. Minun mielestäni näytän kotona ihan tavalliselta ja silloin tällöin oikeinkin siedettävältä. Mistä ne kaikki ihme muodostelmat muka kroppaani olivat ilmaantuneet? Miten kaunis mekko voi muuttua tiskirätiksi ylläni? En ole keksinyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin että kaupan peili vain yksinkertaisesti vääristi ja valehteli! Muu ei voi olla totta, ei voi. Se siinä vain ihmetyttää, että miksi tehdään tuollaisia peilejä, jos kuitenkin halutaan saada jotain myydyksi? No, kai sillä mekkokaupalla menee liian hyvin. Ja säästyipähän minun vähät rahani, ymmärtää Noora varmaan, jos tulen lakkiaisiinsa legginseissä ja tunikassa.

Sopiva, istuva ja muotojani kunnioittava asu.
Ei silti ehkä juhliin käypäinen, vai...

7.5.2012

Suvanto

Ihmisen, työttömänkin, elämässä on silloin tällöin sellaisia hetkiä, jolloin kokee täydellisen onnen tunteen. Eilen oli minulla täydellisen onnellinen päivä, kun teimme perheen kanssa luontoretken Heinä-Suvannolle. Heinä-Suvanto on Viitasaarella, entisten Keski-Suomen läänin ja Kuopion läänin rajamailla sijaitseva luonnonsuojelualue, Keski-Suomen merkittävin lintukosteikko. Minun rakkaani on itse asiassa pienenä osaomistajana tuossa alueessa, joka on yksityinen luonnonsuojelualue http://www.ksymparistokasvatus.fi/uploads/files/viitasaari_kohteet_2_1.pdf ja http://www.ksly.net/index.php?sivu=426).

Katselimme Heinä-Suvantoa ylemmästä lintutornista.



Teini bongaa, ehkä tässä jouhisorsan.


En ymmärrä, mikä siinä on, mutta joka kerta, kun tuonne Suvannolle menemme, milloin milläkin kokoonpanolla (yleensä kahdestaan rakkaani kanssa, sillä lapset eivät ole kovin innostuneita jäämään useiksi päiviksi kämpälle paikkaan, missä ei ole nettiyhteyksiä eikä muuta kuin aurinkopaneelisähkö), huolet tuntuvat kirpoavan jo siihen parkkipaikalle, mihin tie päättyy ja pitkospuut alkavat. Polku ja pitkospuut johtavat kämpälle, joka sijaitsee Heinä-Suvannon yläpäässä. Alempana Heinä-Suvannolla on kaksi lintutornia, joilla kaikki voivat vapaasti vierailla samoin kuin muutenkin koko suojelualueella, mutta eräkämppä on yksityisaluetta. Olen olevinani ikään kuin jonkinlainen emäntä siellä, koska mieheni on sen metsästysseuran puheenjohtaja, joka tuon kämpän omistaa.

Kämpälle johtavat pitkospuut olivat kevättulvan vallassa.
Onneksi isäpuoli auttaa pienimmäistä.

Eilen oli siitä harvinainen Suvantoreissu, että ensinnäkin kävimme siellä vain päiväsiltään ja toiseksi sain teininkin aivan vapaaehtoisesti lähtemään mukaamme. Kävimme ylemmällä tornilla bongailemassa lintuja ja sitten suunnistimme metsän poikki kämpälle, eli Tammelle, makkaranpaistoon ja kahvinkeittoon pihan laavulla. Siis käytännössä ihan perusluontoretkikauraa. Mutta. Siellä Suvannolla on lisäksi se jokin, jota en tosiaan osaa oikein sanoin selittää. Mieheni sanoo sitä ikiaikaiseksi, minä olen vielä niin tuore tapaus niillä seuduilla, että en osaa määritellä sitä sanoin. Se on se tunne, että on vain tämä hetki, tämä sammal ja varvikko jalkojen alla, tämä vesilinnun huuto. Ei ole oikeasti mitään muuta, ei rahahuolia, ei ahdistusta, ei muuta kuin jokin kumma ykseys luonnon kanssa. Kuin koko maailma olisi vain siinä. Sielu ikään kuin huuhtoutuu kaikesta painolastista, katseesta tulee kirkkaampi ja askeleesta kevyt, vaikka reppu selässä olisi kuinka painava.
Makkarat paistettu ja syöty, kahvit keitetty ja juotu.
Teini ottaa lukua pöydän päällä :D


Muistan, kun puolisoni, silloinen melko tuore seurustelukumppanini, vei minut Suvannolle ensimmäistä kertaa. Eihän siitä ole kuin alle viisi vuotta aikaa. En vielä silloin tuntenut siellä mitään erikoista, silmilläni näin kortetta kasvavan kosteikon, jonka keskellä kulki pieni vesiuoma, jota pitkin pääsi jotenkuten soutamaan. Oli syksy. Suoraan sanottuna oli minusta aika ankeannäköistä. Hieman ihmettelin, kun rakkaani sitten totesi: ”Suvanto on hyväksynyt sinut.” No, onneksi se hyväksyi. Taisi Suvannon lausunnolla olla enemmän painoarvoa kuin yhdenkään ihmisen sanomisilla. Nyt minäkin saan ajoittain olla osa ikiaikaista Suvannon henkeä ja saan siltä voimia taapertaa arkea eteenpäin.

Saretska ja pienimmäinen eräjormailemassa.
Saunallekin vievät pitkospuut ovat nyt veden vallassa.

Vertailun vuoksi: kuva samasta kohtaa kuin tuo edellinen,
 otettu viime kesänä.

5.5.2012

Pelottava PMS

Tällaista ei kai pitäisi kehdata ihan omalla nimellä ja kuvalla koko maailmalle kailottaa, mutta minä kun olen minä, niin sehän tapahtuu eikä meinaa: eli minua vaivaa noin joka kuukausi viikon verran PMS. Tai tuo ”vaivaa” on ihan törkeän ylilievä ilmaus, sillä kyllä se suorastaan kiduttaa ja on lähes kuolemanvaarallinen meikäläiselle. Sekä erittäin kiusallinen lähimmäisilleni (sekin lievästi sanottuna). Meidän huushollissa tästä ”taudistani”, tai taudista ilman lainausmerkkejä, miten vain, puhutaan kuitenkin ihan reilusti, joten siksi ei tunnu yhtään hävettävältä jutustella siitä täälläkin.

PMS:n alkamisen huomaa siitä, että hermoni alkavat pikkuhiljaa kiristyä: kaikenmaailman merkityksettömät seikat alkavat ärsyttää suunnattomasti. Puolison ja lasten käyttäytyminen ottaa pannuun yhä herkemmin. Jostain asiasta, joka tavallisena aikana lähinnä naurattaisi, saatan vetää herneen nenään tosi pahasti ja saada kunnon raivarit. Muistuu mieleen eräätkin ovenpaukuttelut ja ähmissäni vaatteet päällä peiton alla mököttämiset. Voi perhe raukkaa! Olemme sitten tuon jakson (siis se n. yksi viikko) mentyä ohi monta kertaa nauraneet yhdessä älyttömälle käytökselleni. Mutta ei se siinä hetkessä paljon naurata ketään, ei. En nyt kuitenkaan ole sitä viikkoa per kuukausi hirviöäiti ja -puoliso ihan 24/7, mutta huomattavasti hirviömpi kuitenkin kuin sitten niinä normaaleina muina viikkoina.
Tosi paha juttu tuossa PMS:ssä on myös se, että jos mieliala on muutenkin alavireinen, niin PMS:n aikaan se vaipuu usein täysin totaaliseen synkkyyteen. Elämässä ei näy minkäänlaista valonpilkahdusta. Sitten, kun elimistössä myrsky taas tasaantuu, niin mielikin kummasti virkistyy, vaikkei siihen mitään kummempaa ulkoista sysäystä tulisikaan. Asiat vain näkee taas iloisemmassa ja kirkkaammassa valossa. Kuitenkaan en osaa silloin PMS:n aikaan ajatella, että kyllä tämä tästä taas muutaman päivän kuluttua ohi menee, kun vain jaksan odottaa, vaan koko elämä tuntuu olevan ikuisesti pilalla. Miksi?

Sitä olen miettinyt ja ääneenkin kysynyt, että olenkohan tuossa ”akuuttivaiheessa” niin pelottava, että perheen pitää minua erityisesti varoa, oikea virtahepo olohuoneessa. Tuohon he ovat onneksi naurahtaneet, että ”noo eeii me pelätä, mutta onhan se mielenkiintoista aikaa, eipä ole ainakaan tylsää!”.  Olisin kyllä enemmän kuin tyytyväinen, jos tämä vuoristorata edes hieman tasoittuisi iän myötä. Vaikuttaa tosin vain pahenevan.
Kuulostaakohan tämä kenestäkään muusta yhtään tutulta?

Kyllä kai hirviöäidistäkin vähän tykätään :)



4.5.2012

Vetkuttelua

Se on tänään taas viikon verukkeittenkeksimispäivä, siis siivouspäivä suomeksi sanottuna. Mitenhän sitä löytääkin kaikkea tähdellisempää tekemistä silloin, kun olisi aika kaivaa imuri kaapista ja ryhtyä toimeen? Pitää viedä siilille ruokaa, niin ja ensin täytyy putsata ne siilin kupit. Suihkussa pitää käydä. Nyt kahvituttaa, on keitettävä toiset aamukahvit. Jäi muuten Emmerdale eilen huonolle kahtelulle, katonpa tuon uusinnan. Kamerastahan pitääkin siirtää uusimmat kuvat koneelle, kun siellä on se tytön tatskakin! Loppujen lopuksi alkaakin lähestyä jo pienimmän koulusta tulo, joten turha kai enää mitään aloittaa…

Tuohon tyyliin minulta on mennyt lukemattomia siivouspäiviä, nytkin olisi homma jo puolessavälissä, jos olisin aloittanut silloin, kun meinasin. No, kohta aloitan, ihan varmasti.

Sitä ennen laitan kuitenkin tänne sen hienon tatskakuvan. Eilen itkin kurjaa äitiyttäni, kun olin mennyt antamaan luvan ottaa koko tatuointia. Olen niin huono kieltämään mitään. Johtuu varmaan heikosta itsetunnosta; yritän kai hyvitellä jotain tai kompensoida omaa lapsuuttani. Tänään ei kuitenkaan ole enää niin paha mieli, koska kuvasta tuli hieno! Kunhan paranisi hyvin ilman mitään verenmyrkytyksiä tai vastaavia. Ja kunpa ei venyisi rumaksi joskus. Minunkin tekisi mieli ottaa sellainen Sulo-tatuointi olkavarteen. Viidenkympin villitys varmaan lähestymässä. Täytyypä alkaa säästämään (mistä?).
Ja ei kun mattoja pihalle kantamaan! Kohta.

Tatulointi. Tatuvointi

3.5.2012

Kelpaamaton

Kohta alkaa tuntua, että vähemmän kai tässä masentuisi, jos ei yleensä hakisi mitään työpaikkoja; uskoisi jo viimeinkin, ettei kelpaa mihinkään. Siitä työpaikasta, jota vähän aikaa sitten hain ja joka tuntui niin minun paikaltani, ei tullut edes haastattelukutsua. Ja taas sitä mentiin siis pohjamutiin ryöppyämään. Tasaisen masentunut ja tarpeeton olokin on parempi kuin se ”kuula kalloon vaan” -epätoivo.

On minulla nytkin hakemuksia vetämässä, mutta mikä on ehkä hieman huolestuttavaa, en ajattele niitä enää toiveikkaana, vaan vatsassa kouraisee ja kämmenet hikoavat, kun ajattelen, että tulisi haastattelukutsu. Asenteeni on muuttunut siihen suuntaan, että tuskinpa pärjäisin missään. Kauhean noloa, jos joku tosiaan ottaisi minut töihin ja sitten huomaisi, että tuohan on ihan onneton tumpelo.

Missähän vaiheessa perhekin huomaa, ettei minusta ole mitään hyötyä tai iloa sillekään? Osaan nykyisin sanoa vain kaikkea väärää enkä oikein meinaa suoriutua kotihommistakaan. Yhtenä kauniina päivänä mulle varmaan sanoo kotiväkikin, että ei sinua täällä tarvita.

Onpa lievää itsesäälissä (mistä minä tuon ”lievää” sain?) rypemistä taas. Yritän varmaan kerätä sympatiapisteitä: ”Kyllä sinä olet ihan hyvä ja osaavainen jne.” Joo.

Sulo se vain vielä luottaa minuun ;)


"Ihan hyvä tuo palvelija, kun laittoi minua varten
 terassikalusteet ja pehmusteet."