Tuli taas muistutus siitä, mikä on johtanut tähän jamaan,
että terapiassa käydään ja yritetään kasata itsetuntoa jostain ihme
sirpaleista. Ja että läheisin ihmiseni, isosisko, lähti oman käden kautta. Alkulähde
noille molemmille on äiti. (Ja tämä on tietysti vain minun subjektiivinen
näkökantani.)
Äiti oli meillä kylässä viikonloppuna. Oli kyllä huono hetki
tullakin juuri torstaina, kun olen väsynein, väsynein. En jaksanut kaikkea
mitätöintiä suodattaa. Meillä on huonosti hoidettu tontti, huonosti käyttäytyvä
koira, laiskat lapset. Äiti, 80 vee, riensi koko ajan tekemässä jotain
puutarhahommia, koska me emme ole niitä hoitaneet. Ihan hienosti tosin satoa
tuolta kasvimaalta olemme korjanneet.
Kaksi tapausta äitini vierailusta ilmentävät eritoten hänen
suhtautumistaan minuun (ja perheeseeni). Ensimmäinen: Minulla oli perjantaina
kesälomapäivä ja sattuivat olemaan Uuraisten kunnan koulujenväliset
yleisurheilukisat silloin. No, kenttä on tuossa parinsadan metrin päässä, joten
ei muuta kuin katsomaan ja kannustamaan. Siiri sitten saavutti kultamitalin T 5
(tytöt 5.lk.) 300 m:llä. Olin aivan onnesta soikeana, sillä eihän meidän
perheestä kukaan muu urheilua harrasta, tämä on aivan erikoista! Mitäpäs
tuumasi mummi lapsenlapsensa menestyksestä? No oli ihan iloinen, MUTTA mitätöi
senkin jollain tavalla sanomalla: ”Eihän siinä Siirin sarjassa tainnut kovin
monta osallistujaa olla.” Voi PRKL!!! Normi mummi olisi riemuinnut, vaikka se
lapsenlapsi olisi ollut ainoa osallistuja koko sarjassa!
Sitten aamukahvipöydässä äitini kehua retosteli
perhepiiriimme kuuluvia henkilöitä, kuinka he osaavat sitä, tätä ja tuota ja
heidän lapsensa ovat heiltä oppineet myös erinomaisiksi siinä, tässä ja tuossa.
Satuin tekemään sellaisen pahan virheen, josta terapeuttikin on minua varoittanut,
eli aloin kerjätä äidin hyväksyntää. Kysyin: ”Onko minussa jotain hyvää, josta
lapset olisivat voineet ottaa esimerkkiä? Sano vaikka yksi hyvä asia minusta.”
Ei löytänyt äiti yhtään hyvää asiaa minusta. Se oli aika nolo tilanne kaikille,
sillä perheeni odotti kuulevansa jotain. Läksin siitä sitten muina naisina
jatkamaan imurointia, salaa itkien, ja puoliso tuli kohta perässä halaamaan
minua, ei sanonut mitään. Kohta sen jälkeen tuli lapsikin halaamaan minua eikä
sanonut mitään.
Onhan se hölmöä lähes viisikymppisen akan itkeä, kun äiti ei
rakasta. Mutta kun se on se viisivuotias pikkutyttö, joka sai samaa kohtelua
aikoinaan, siellä akan sisällä. Sitä yritän lohduttaa ja parantaa, minä,
aikuinen Saretska.
 |
Kultamitalisti Siiri |