30.9.2013

Kiitos

Kiitos tuesta ja kommenteista edellisen kirjoitukseni tiimoilta! Olen ollut aika maissa, ja tämänkin pävittäminen on jäänyt. Nyt sitten jälleen pisteessä nolla, viimeinen virallinen töpäivä on tänään, mutta oikeasti olin viimeistä päivää töissä jo viime torstaina. Että tämmöstä taas. Kauhua ja pelkoa, että mitenkä tässä toimeen taas tullaan, kun ei tule rahhoo mistään.

Olemme alkaneet suunnitella muuttoa Viitasaarelle Kumpumäkeen. Miehellä on siellä tontti Suvantojoen varressa ja siellä pieni eräkämppä. Tämä talo käy meille aivan liian suureksi ja kalliiksi, lisäksi on vielä tuo miehen pitkä työmatka, joka vie rahojen lisäksi häneltä voimatkin. Jos saisi tämän talon myytyä ensi kesänä, voisimme miettiä pienen talon rakentamista sinne metsän keskelle. Tiedä, vaikka sieltä päin löytyisi paremmin duuniakin kuin täältä Jyvässeudulta. Miehen sukua asuu Kumpumäessä tosi paljon, joten siellä saattaisi jopa minullakin olla jotain sosiaalista elämää. Se olisi jotain ihan uutta. Ja Tarmollakin alkaisivat metsästysmaat heti rappusilta. Tarmon haukusta on muuten ammuttu tänä syksynä jo kaksi teereä! Nimenomaan siellä Kumpumäessä.

Tässä muutama syksyinen kuva:


Kahvitauko
 
Puolukassa

Pesty koira
Pesty koira


Lepäilevä koira 

1.9.2013

Nollapisteessä

Tuli taas muistutus siitä, mikä on johtanut tähän jamaan, että terapiassa käydään ja yritetään kasata itsetuntoa jostain ihme sirpaleista. Ja että läheisin ihmiseni, isosisko, lähti oman käden kautta. Alkulähde noille molemmille on äiti. (Ja tämä on tietysti vain minun subjektiivinen näkökantani.)

Äiti oli meillä kylässä viikonloppuna. Oli kyllä huono hetki tullakin juuri torstaina, kun olen väsynein, väsynein. En jaksanut kaikkea mitätöintiä suodattaa. Meillä on huonosti hoidettu tontti, huonosti käyttäytyvä koira, laiskat lapset. Äiti, 80 vee, riensi koko ajan tekemässä jotain puutarhahommia, koska me emme ole niitä hoitaneet. Ihan hienosti tosin satoa tuolta kasvimaalta olemme korjanneet.
Kaksi tapausta äitini vierailusta ilmentävät eritoten hänen suhtautumistaan minuun (ja perheeseeni). Ensimmäinen: Minulla oli perjantaina kesälomapäivä ja sattuivat olemaan Uuraisten kunnan koulujenväliset yleisurheilukisat silloin. No, kenttä on tuossa parinsadan metrin päässä, joten ei muuta kuin katsomaan ja kannustamaan. Siiri sitten saavutti kultamitalin T 5 (tytöt 5.lk.) 300 m:llä. Olin aivan onnesta soikeana, sillä eihän meidän perheestä kukaan muu urheilua harrasta, tämä on aivan erikoista! Mitäpäs tuumasi mummi lapsenlapsensa menestyksestä? No oli ihan iloinen, MUTTA mitätöi senkin jollain tavalla sanomalla: ”Eihän siinä Siirin sarjassa tainnut kovin monta osallistujaa olla.” Voi PRKL!!! Normi mummi olisi riemuinnut, vaikka se lapsenlapsi olisi ollut ainoa osallistuja koko sarjassa!

Sitten aamukahvipöydässä äitini kehua retosteli perhepiiriimme kuuluvia henkilöitä, kuinka he osaavat sitä, tätä ja tuota ja heidän lapsensa ovat heiltä oppineet myös erinomaisiksi siinä, tässä ja tuossa. Satuin tekemään sellaisen pahan virheen, josta terapeuttikin on minua varoittanut, eli aloin kerjätä äidin hyväksyntää. Kysyin: ”Onko minussa jotain hyvää, josta lapset olisivat voineet ottaa esimerkkiä? Sano vaikka yksi hyvä asia minusta.” Ei löytänyt äiti yhtään hyvää asiaa minusta. Se oli aika nolo tilanne kaikille, sillä perheeni odotti kuulevansa jotain. Läksin siitä sitten muina naisina jatkamaan imurointia, salaa itkien, ja puoliso tuli kohta perässä halaamaan minua, ei sanonut mitään. Kohta sen jälkeen tuli lapsikin halaamaan minua eikä sanonut mitään.
Onhan se hölmöä lähes viisikymppisen akan itkeä, kun äiti ei rakasta. Mutta kun se on se viisivuotias pikkutyttö, joka sai samaa kohtelua aikoinaan, siellä akan sisällä. Sitä yritän lohduttaa ja parantaa, minä, aikuinen Saretska.

Kultamitalisti Siiri