Saretskalle tuli eilen vuosia

Tämä on varmaan sitä huomiohuorausta, kun pitää omasta syntymäpäivästä postata blogissaan. No eipä se mittään, huorataan pois vain. Pidän nimittäin aivan mahdottomasti synttäreistä, toistenkin ja omista myös. On ihanaa, kun tulee aina vuosi ikää lisää, riemuitsen siitä. Nyt olen sitten virallisesti rouva nelkytseitsemän.

Odotan aina joka vuosi, että aikuistuisin ja kasvaisin myös sisäisesti, mutta se taitaa olla turha toivo. Ikävuosiin nähden henkinen kehitystasoni on surkea. Tässä jokin aika sitten löysin päästäni ensimmäiset harmaat hiukset, ja hetken aikaa tuntui silloin jotenkin aikuismaiselta, mutta sekin tunne meni hyvin nopeasti ohi.

Ehkä paras synttärilahjani oli, kun sain ikuistettua meidän pojat yhteiskuvaan. Kyllä se tuo Sulo alkaa pikkuhiljaa hyväksyä pikkuveljensä: noin sitä vaan ollaan jo nenät vastakkain! Ei ole muokattu kuva :)

Veljekset ♥

Venla oli tehnyt ihanan kortin oikein ajatuksen kanssa. Tuo kortin Saretska on kyllä kovin laiha, mutta villasukat ja yöhousut ovat ihan kuin alkuperäisellä. Ja tärkeät asiat ympärillä.

Venla leipoi pienen voileipäkakun ja minä ihan tosi pienen täytekakun, kahden munan. Emme olleet suunnitelleet mitään, joten teimme niistä tarpeista, mitä kaapista löytyi. Voileipäkakku on tonnikala-kasvistäytteinen, täytekakussa lakkaa ja banaania. Löysin vielä kaapista pussin mango-passionmoussejauhetta, ja siitä sai hyvän kakuntäytteen.

Sulosta on paljon mukavampi juoda kaikkialta muualta kuin omasta juomakupistaan. Eritoten kukkamaljakon vesi maistuu hyvältä. Joskus muutaman kerran on aamulla löytynyt pöydältä maljakko nurinniskoin kaatuneena, kun kukat on laitettu liian kapeasuiseen maljakkoon tai vesiraja on ollut liian matalalla, niin että kissaraukka on sitten joutunut kampeamaan sitä vaasia saadakseen juotavaa. Olenkin alkanut oppia sen verran, että laitan heti suosiolla kukat tarpeeksi leveään maljakkoon ja huolehdin, että se on jatkuvasti vettä täynnä. Tämä kuva on tämän aamun aamupalapöydästä. Niin ja ”ei sit kerrota mitään iskälle, eihän, hys-hys!” :D Mieheni nimittäin marmattaa minulle siitä, että kissa saa tepastella pöydillä. ”Se on ainoa asia, jonka minä haluan kieltää tuolta kissaltasi, ja sinä et voi kieltää sitä yhtäkään edes minun mieliksi!” Ei se ymmärrä, ettei kissalta voi mitään kieltää, höh!

Ruusut ja kieli sävy sävyyn

Koira on aiheuttanut vakavia muutoksia

Onhan tämä työttömyys ja tarpeettomuus tietenkin ihan syvältä sieltä. Kuitenkin väitän, että tämän työttömyysjaksoni ansiosta olen saanut jopa useita vuosia lisää elinaikaa aikaisempaan verrattuna. En pelkän työttömyyden ansiosta kylläkään, vaan pääsyyllinen maata rojottaa tuossa ovenedusmatolla: oranssinvärinen suomenpystykorva nimeltään Tarmo.

Heräsin oikeastaan kunnolla huomaamaan tuon asian tänään, kun 15 asteen pakkasessa mennä hömpöttelimme metsäpolulla Tarmon kanssa. Meidän lenkkimme ovat sellaisia, että välillä, etenkin alkumatkasta, juoksemme täysillä (tai ei koira todellakaan juokse täysillä silloin, jos minä juoksen: jos olette nähneet pystykorvan menevän metsässä raketin lailla, voitte arvata, ettei siinä joku Saretska matkassa pysyisi). Sitten yhtäkkiä koiran täytyy pysähtyä kuin seinään tonkimaan ja tutkimaan ja haistelemaan jotain risukasaa tai mätästä. Siinä sitten meikä huohottaa ja odottelee ja sitten kohta taas hyökätään matkaan. Välillä saatamme hölkätä mukavasti suht’ pitkänkin pätkän rauhallisempaa vauhtia. Tällaista joka arkipäivä tunnista puoleentoista, pikkulenkkejä ei lasketa.

Pointtini on se, että vielä viime talvena ja aina niin kauan kuin muistan, olen VIHANNUT kylmyyttä. Olen INHONNUT sadetta. Olen KAMMOKSUNUT tuulta ja tuiskua. Nyt tänään tajusin, että 15 astetta pakkasta ei tunnu missään. On kivan raikas keli ja henki kulkee (mulla on astma). Ennen en lähtenyt näin ”kovalla” pakkasella ulos kuin pakon edessä, ja viimeistään takaisin sisätiloihin tullessa oli astmakohtaus päällä, jos oli jostain syystä unohtunut lääke ottaa ennen uloslähtöä. Nyt en tänäänkään muistanut sitä lääkettä ottaa, mutta kotiin tultua ei alkanut yhtään mikään pihistä eikä vinkua keuhkoissa! Minulla on kunto kohonnut!

Koko viime syksyäkin kun ajattelen, niin ei ne sateet eivätkä tuuloset lenkkeilyämme haitanneet. Aina oli mukava koiran perässä pykittää, no paitsi ei silloin ennen joulua, kun olin flunssassa ja kuumeessa. Silloin piti mennä sisulla. Mutta kaiken kaikkiaan muutos on valtava: ennen olin aivan täydellinen sohvaperuna, nyt on oikein tarve päästä ulos happea haukkaamaan ja liikkumaan! Kukaan, joka minut on tuntenut ennen Tarmon aikaa, ei varmaan voisi kuvitella tätä todeksi. Ja jos tehtäisiin jokin kunnonmittaus, niin ero entiseen olisi varmaan – öö, miljoona prosenttia.

Niin, kunto kun on parantunut, niin varmaan odotettavissa oleva elinikäkin on pidentynyt (ihan kuin muka haluaisin jotain pitkää ikää). Nyt tietenkin voi joku ihmetellä, että miten se työttömyys tähän sitten liittyy? No, kun aamu, iltapäivä- ja iltalenkit ovat hoitaneet nuo tyttöset ja mies. Kun olin vielä töissä, en juoksennellut Tarmon lenkityksissä kuin joskus vain muiden mukana. Minua ei ollut tuohon puuhaan vastuutettu ollenkaan. Niin kai se touhu olisi rutiinilla jatkunut, ellei olisi tullut tätä pakollista kotonaoloa päiväsaikaan, että joutaa koiraa kuljettelemaan J

Päivittäinen koiran kanssa liikkuminen ja seurustelu ovat tasanneet myös mielialojani, huomaan sen. Se kummasti virkistää mieltä, kun näkee, miten eläin riemuiten kirmailee ja hymy huulessa pistelee menemään tuolla pusikoissa. En ollenkaan ole päiväkausiksi enää vajonnut synkkään toivottomuuteen, kuten usein ennen kävi. Vannomatta paras, ettei niin tule käymään enää, mutta luulen ainakin, että tämä tasaisempi olotila on suurelta määrin tuon koiran aiheuttama. On aina joka päivä sellaisia hyvän olon piikkejä ja lämpimiä ailahduksia sydämessä. Tosin tietenkin Sulo saa sydämessäni aikaan ne kaikista lämpimimmät läikähdykset :D

Sellainen valmentaja mulla on täällä. Oikein fyysisen ja henkisen kunnon valmentaja samassa paketissa. Oranssissa karvaboksissa :D

Sunnuntaina oli vielä näin harmaa päivä,
tänään Tarmon turkki kimalsi kultaisena auringossa.

Namia kakkua

Laitanpa tähän nyt sen ihanan päärynä-suklaatortun ohjeen, josta tuossa jo vihjasin. Tämäkin resepti on jo hamalta 80-luvulta, kuten monet niistä, jotka olen parhaiksi havainnut. Niitä samoja hyviksi todettuja tulee sitten valmistettua vuodesta toiseen. Tämän tortun täytteenä ovat säilykepäärynät, mutta varmasti voi käyttää myös esimerkiksi banaania tai jotain omaa lempihedelmää. Minä olen aina laittanut vain noita päärynöitä. En ole muuta kokeillutkaan, koska juuri tuo täyte on niin herkullista, että ei mielestäni paremmaksi voi tulla.

Päärynätorttu

Pohja:

4 munaa

1 dl sokeria

1 dl vehnäjauhoja

½ dl kaakaota

1 tl leivinjauhetta

Valmista kääretorttupohja vatkaamalla munat ja sokeri hyväksi vaahdoksi ja lisäämällä keskenään sekoitetut kuivat aineet taikinaan sihdin läpi ja varovasti sekoittaen.

Paista 225° C, n. 8–10 min.

Täyte ja kuorrute

1 tlk säilykepäärynöitä + lientä kostutukseen

Kiisseli kuorrutetta varten:

1 d sokeria

½ dl kaakaota

1 dl kermaa

2 keltuaista

Sekoita kaikki ainekset kattilassa ja kuumenna koko ajan sekoittaen kiehumispisteeseen. Jäähdytä esim. kylmässä vedessä.

Sen jälkeen:

150 g voita

2 valkuaista

1 tl vaniljasokeria

Vatkaa voi vaahdoksi, lisää vaahtoon kiisseli vatkaten, valkuaiset yksitellen myös hyvin vatkaten ja lopuksi vaniljasokeri.

Huom! Minulle on joskus käynyt niin, että kuorrute on juoksettunut. En ole leipomisasiantuntija, joten en oikein tiedä, mistä se johtuu, mutta olen huomannut, että se saattaa liittyä siihen, että valkuaista on liikaa suhteessa voihin. Joten olen käyttänyt sitten vähän reilummin voita ja jättänyt pienen tilkan valkuaista laittamatta, jos kananmunat ovat tosi isoja.

Kostuta torttupohjaa päärynöiden liemellä, levitä sitten pohjalle siivutetut hedelmät. Levitä suklaakuorrutteesta noin kolmasosa päärynöiden päälle ja kääri torttu rullalle. Levitä loppu kuorrute tortun päälle ja koristele haluamallasi tavalla. Tämä täyte sopii tietysti myös täytekakun täytteeksi. On suussasulavaa, nam.

Tämännäköistä sisältä. Piti tehdä toinen pikkutorttu, kun ei
mahtunut yhdessä osassa vadille.

Kuorruttelemassa torttua

Leipurit. En edes huomannut, että pikkutyttö kuvailee
koko ajan (onkohan mulla aina noin
myrtsi naamataulu).

Uusia kujeita

Piti muuttaa vain blogin ulkoasua, mutta meni sitten nimikin uusiksi, kun tuli mieleen paremmin minua kuvaava. En sitä varta vasten tarkoituksella ottanut taas tuolta idän suunnasta, mutta sattuneesta syystä on sydäntä lähellä venäläinen kirjallisuus. Sieltä sitten joskus mieleen pulpahtelee jotain, kuten nyt tämän blogin otsikko. Toivottavasti en ole hävinnyt saman tien kaikilta (niiltäkin vähiltä) lukijoilta, jotka kävivät Herkullista soppaa (persettä) lukemassa. Herkullisesta tosiaan niin kaukana tämä taaperrukseni, että senkin takia piti jo muuttaa otsikko totuudenmukaisemmaksi.

Tuossa profiilikuvassani olen muuten tytskän kanssa leipomassa sellaista tosi, tosi herkullista torttua. Laittelen tänne ohjeen, kunhan saan nuo kiirehommat alta pois. Mulla ne tärkeät ja kiireelliset työt tarkoittavat sellaista kuin koiran ulkoilutus ja työhuoneen siivoaminen. Mukavaa sunnuntaita kaikille!

Kiva kuva ;)

Sanna laittoi blogiinsa hauskan kuvan yhdennäköisyydestä, ja tuostapa minäkin nyt innostun laittamaan tänne oikein söötin kuvan. Tykkään tuosta Michael Monroesta senkin takia, kun lapsi häntä fanittaa. Tytär jopa vilahtaa pari kertaa Monroen musavideolla Ballad of The Lower East Side (löydätkö eturivistä keskeltä). Tässä tämä yhdennäköisyyskuva, hihii!

Niin, ja toinen syy, miksi minäkin "fanitan" Michael Monroeta on se, että hän on eläintensuojelu- ja kissaihminen. Sellainen tyyppi on aina väistämättä symppis. Siitä huolimatta, ettei tullutkaan Venlan rippijuhliin kutsustani huolimatta, höh.

(Kuva on kopioitu Iltalehdestä.)

Urimolla

Menivät pyhät ja vähän arkeakin, etten oikeastaan käynyt lukemassakaan täällä saati kirjoittanut mitään. Mutta elossa ollaan, jipii!!! Palaan nyt sitten tässä muistoissani taaksepäin ja kerron, mitä ihmettä ja kummaa on elämässäni ollut tekeillä (juonipaljastus: ei mitään!).

Joulupäivänä tulivat tytöt pakettienaukaisuun, vaikka periaatteessa olivatkin isällään.

Minulla on joulupäivän perinteenä (ihan itseni keksimä perinne) ollut ja on blinien paisto. Sen takia otin tuon blinihomman perinteeksi, koska lipeäkalasta ei kukaan muu välitä kuin minä. Blinit sen sijaan kelpaavat kaikille. Nyt oli ruokailemassa Venlan poikaystäväkin, joka söi blinejä ihan ensimmäistä kertaa elämässään! Kuvaili kameralla tuota paistoa ja ihmetteli voin määrää. Ja tykkäsi. Tämä minun bliniohjeeni on peräisin hamalta 80-luvulta, sieltä saakka, kun yleensä kiinnostuin Venäjästä ja venäläisestä kulttuurista. Tämän ohjeen sain ihka oikealta venäläisen ravintolan kokilta ja tällä ohjeella syntyvät takuulla parhaat ja alkuperäiset blinit.

Blinit

4,5 dl maitoa

1,5 rkl hiivaa

1,5 dl tattarijauhoa

¾ dl vehnäjauhoa

3 dl kiehuvaa maitoa

1,5 dl vehnäjauhoa

n. 1 tl suolaa

3 keltuaista

¾ dl  voisulaa

3 valkuaista kovaksi vatkattuna

Liuota hiiva haaleaan maitoon ja sekoita jauhot joukkoon. Jätä liinan alle kuplimaan 6–24 tunniksi. Kun alat paistaa, lisää taikinajuureen kiehuva maito, jauhot, suolaa maun mukaan, keltuaiset, voisula sekä kovaksi vatkatut valkuaiset varovasti sekoittaen. Paista blinipannulla runsaassa voissa (jos oikein viimeisen päälle haluat, niin kirkastetussa voissa) paksuja blinejä ja tarjoa tirisevän kuumina mädin, smetanan, sipulisilpun, voisulan, sienisalaatin, savukalan yms. kera.

Sitten pyrähdimme Savoon, kotiini. Jouluna emme sinne menneet sen takia, koska veljeni perheineen oli siellä ja kotini ei ole mikään tilalukaali. Alakerrassa on keittiö ja tupa ja yläkerrassa kaksi makuuhuonetta (”Seijan huone” ja ”Arin huone”).

Tarmon kanssa käytiin lenkillä lähimetsissä. Siirille oli yllättävää, kun kerroin meidän kävelevän omilla maillamme. Ei sitä lasta kovin paljon kiinnostanut, kun kerroin leikkipaikoistani siellä metsissä. Mutta kun johdatin meidät pusikkoon, missä kissani hauta on, Siiri  löysi haudan ensimmäisenä, en minä. Kissani Puppe hävisi eräällä kesälomareissulla, ja silloinen puolisoni ja äitini löysivät sitten hänestä pelkät jäännökset. Ilves oli raadellut minun kissani. Se on yksi elämäni suruista.

Pupen hauta metsässä

Puimakone 

Tämä oli minun lapsuudessani peltoa.

Tämä oli heinälato lapsuudessani.

Tässä lapsuuskoti, aitta ja navetta pellolta päin tultaessa.

Savusaunamme

Tarmo tykkäsi minun maisemistani :-)

Savusaunamme