Tässä tullaan opettajan ratkaisevaan rooliin. Miten opettaja
osaa hoitaa kaikkien erilaisten oppilaittensa kohdalla asiat niin, että ihan
pikku muusikollekin jää ekasta konsertistaan sellainen olo, että esiintyminen
on ihan jees ja sitä voisi tehdä vielä toistekin?
Olen aina (siis jo kymmenen vuotta) ihaillut tyttöjemme opettajan taitoa valmistaa ja ohjata oppilaitaan esiintymistilanteisiin ja -tilanteissa.
Ensinnäkin jokainen on tietenkin harjoitellut
oman kappaleensa juurta jaksaen. Konsertissa soitettava kappale ei koskaan ole
se opiskelijan sen hetken ohjelmiston vaikein soitettava, jossa saattaa olla vielä joitain
epävarmoja kohtia, vaan se hieman helpompi, joka menee tunneilla jo kuin vettä
valaen. Sellaisen biisin kanssa on
varmempi olo nousta yleisön eteen.
Itse soittajaisissa opettaja juontaa iloisesti ja
ystävällisesti (kuten hän kaikissa konserteissa tekee), mikä luo mukavan ja
rennon tunnelman. Silti samalla mallilla kuin isommissakin konserteissa juonnetaan. Sitten opettaja neuvoo vielä alkukumarrukset
ja niiaukset, jotta pieni soittaja saa isot alkuaplodit. Samoin muistuttaa tekemään
loppukumarrukset ja -niiaukset, jos taiteilijalle meinaa soittamisensa jälkeen
tulla liian kiire pois lavalta. Noin esiintyjä oppii ottamaan paikkansa ja
aikansa yleisön edessä.
Ihmiset kun ovat erilaisia, joillekin esiintyminen on
luontevaa ja helppoa, nautittavaakin jo pienestä pitäen, toisille taas
kauhistus. Ujostuttaa ja pelottaakin. Joku oppilas tekee viime hetken topin ja
kieltäytyy menemästä yleisön eteen. Siitä opettaja ei tee minkäänlaista
numeroa, hymyillen sanoo vain oppilaalle, että soitat sitten vähän ajan päästä
ja siirrytään seuraavaan esiintyjään. Yleensä pieni soittaja sitten parin
seuraavan kappaleen aikana onkin kerännyt rohkeutensa ja uskaltaa itsekin
soittaa. Tuloksena hurjat aplodit tietenkin. Joskus soittaja on suostunut kyllä
nousemaan lavalle, mutta ei ole halunnut katsoa yleisöön päin. On suostunut
soittamaan vain selin. Sekin käy. Hyvin meni ja suosio oli suuri. Eilen eräs
pieni tyttö ei halunnut millään yleisön eteen soittamaan, joten ope iloisesti
sanoi, että voit soittaa omalta penkkiriviltä. No, sekin oli vielä yksin liian
jännittävää, joten sitten pikku taiteilija soitti kappaleensa iskän sylissä. Ja
meni muuten tosi hienosti ja kaikki taputtivat riemuissaan.
Itse olen aina kärsinyt aivan järkyttävästä
esiintymisjännityksestä, ja nykyisinkin jännitän omien tyttöjeni esiintymisiä
varmaan enemmän kuin he itse. Siksi kai kiinnitän niin suurta huomiota
opettajan käyttäytymiseen oppilaitaan kohtaan noissa esiintymistilanteissa.
Ihanaa, että on tuollaisia psykologisesti ja pedagogisesti taitavia ja
kannustavia opettajia olemassa! Taas tuli eilenkin monta hyvää ja iloista
esiintymiskokemusta ja -muistoa niin pienille kuin jo opinnoissaan pitkälle
edenneille hanuristeille. En yhtään ihmettele, että nimenomaan tämän opettajan
oppilaita näkyy jatkuvasti isojen harmonikkakisojen loppukilpailuissa.
Omille lapsilleni tämä opettaja on vuosien varrella tullut yhdeksi läheisimmistä aikuisista. Luulenpa, että teini-ikäisen tyttäreni harmonikansoitto olisi ilman tätä opea saattanut lopahtaa tyystin hänen murkkuikään tullessaan tai ainakin soitin vaihtua "rokimpaan". Vaan ei ole tarvinnut soittotunneille pakon kanssa lähteä.
Venäläisiä tunnelmia viimevuotisessa maailmanmusiikin konsertissa |