26.1.2013

Soittajaiset ja ihana ope

Oltiin eilen musiikkiopiston soittajaisissa, nuo lapsukaiset kun harrastavat harmonikansoittoa. Soittajaiset ovat sellainen hieman ”oikeaa” konserttia epävirallisempi esiintymistilaisuus, vaikka yleisöä paikalla toki aikalailla onkin, kun kaikkien hanuristien perheet tulevat kuuntelemaan, mitä sitä on taas viimenäkemän opittukaan. Monelle pienelle taiteilijalle nämä olivat ihka ensimmäiset soittajaiset, joten tilaisuus oli heille melkoisen jännä paikka. Ensimmäinen esiintyminen yleisön, enimmäkseen vielä tuiki tuntemattomien ihmisten edessä. Se, miten tuo ensimmäisen konsertti sujuu, vaikuttaa varmasti todella suuresti siihen, kuinka pieni soittaja suhtautuu tuleviin esiintymisiinsä konserteissa ja muissa tilaisuuksissa. Musiikkiopistolaisilla erilaisia konsertteja on monta kertaa vuodessa; julkinen esiintyminen kuuluu taiteilijan elämään heti pienestä pitäen.

Tässä tullaan opettajan ratkaisevaan rooliin. Miten opettaja osaa hoitaa kaikkien erilaisten oppilaittensa kohdalla asiat niin, että ihan pikku muusikollekin jää ekasta konsertistaan sellainen olo, että esiintyminen on ihan jees ja sitä voisi tehdä vielä toistekin?
Olen aina (siis jo kymmenen vuotta) ihaillut tyttöjemme opettajan taitoa valmistaa ja ohjata oppilaitaan esiintymistilanteisiin ja -tilanteissa.  Ensinnäkin jokainen on tietenkin harjoitellut oman kappaleensa juurta jaksaen. Konsertissa soitettava kappale ei koskaan ole se opiskelijan sen hetken ohjelmiston vaikein soitettava, jossa saattaa olla vielä joitain epävarmoja kohtia, vaan se hieman helpompi, joka menee tunneilla jo kuin vettä valaen.  Sellaisen biisin kanssa on varmempi olo nousta yleisön eteen.

Itse soittajaisissa opettaja juontaa iloisesti ja ystävällisesti (kuten hän kaikissa konserteissa tekee), mikä luo mukavan ja rennon tunnelman. Silti samalla mallilla kuin isommissakin konserteissa juonnetaan.  Sitten opettaja neuvoo vielä alkukumarrukset ja niiaukset, jotta pieni soittaja saa isot alkuaplodit. Samoin muistuttaa tekemään loppukumarrukset ja -niiaukset, jos taiteilijalle meinaa soittamisensa jälkeen tulla liian kiire pois lavalta. Noin esiintyjä oppii ottamaan paikkansa ja aikansa yleisön edessä.
Ihmiset kun ovat erilaisia, joillekin esiintyminen on luontevaa ja helppoa, nautittavaakin jo pienestä pitäen, toisille taas kauhistus. Ujostuttaa ja pelottaakin. Joku oppilas tekee viime hetken topin ja kieltäytyy menemästä yleisön eteen. Siitä opettaja ei tee minkäänlaista numeroa, hymyillen sanoo vain oppilaalle, että soitat sitten vähän ajan päästä ja siirrytään seuraavaan esiintyjään. Yleensä pieni soittaja sitten parin seuraavan kappaleen aikana onkin kerännyt rohkeutensa ja uskaltaa itsekin soittaa. Tuloksena hurjat aplodit tietenkin. Joskus soittaja on suostunut kyllä nousemaan lavalle, mutta ei ole halunnut katsoa yleisöön päin. On suostunut soittamaan vain selin. Sekin käy. Hyvin meni ja suosio oli suuri. Eilen eräs pieni tyttö ei halunnut millään yleisön eteen soittamaan, joten ope iloisesti sanoi, että voit soittaa omalta penkkiriviltä. No, sekin oli vielä yksin liian jännittävää, joten sitten pikku taiteilija soitti kappaleensa iskän sylissä. Ja meni muuten tosi hienosti ja kaikki taputtivat riemuissaan.

Itse olen aina kärsinyt aivan järkyttävästä esiintymisjännityksestä, ja nykyisinkin jännitän omien tyttöjeni esiintymisiä varmaan enemmän kuin he itse. Siksi kai kiinnitän niin suurta huomiota opettajan käyttäytymiseen oppilaitaan kohtaan noissa esiintymistilanteissa. Ihanaa, että on tuollaisia psykologisesti ja pedagogisesti taitavia ja kannustavia opettajia olemassa! Taas tuli eilenkin monta hyvää ja iloista esiintymiskokemusta ja -muistoa niin pienille kuin jo opinnoissaan pitkälle edenneille hanuristeille. En yhtään ihmettele, että nimenomaan tämän opettajan oppilaita näkyy jatkuvasti isojen harmonikkakisojen loppukilpailuissa.
 Omille lapsilleni tämä opettaja on vuosien varrella tullut yhdeksi läheisimmistä aikuisista. Luulenpa, että teini-ikäisen tyttäreni harmonikansoitto olisi ilman tätä opea saattanut lopahtaa tyystin hänen murkkuikään tullessaan tai ainakin soitin vaihtua "rokimpaan". Vaan ei ole tarvinnut soittotunneille pakon kanssa lähteä.
 
Venäläisiä tunnelmia viimevuotisessa maailmanmusiikin konsertissa
 

22.1.2013

Hohhoijaa

Niinpä tietysti. Näinhän tässä taas kävi. Ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa. Masentaa, ahistaa, väsyttää. Angst.

Kun oli jotain pakollista pinnisteltävää, sitä pinnisteli. Kävi hymyssä suin harjoittelemassa ja koulutuksessa. Olisi tässä kotosallakin toki vaikka mitä tekemistä, pakollistakin, mutta kun ei vaan jotenkin saa aikaiseksi. Naamakin on kuulemma koko ajan nurinpäin.
Paras paikka on viltin alla.

Terveisiä viltin alta.

19.1.2013

Rojekti ja lempivaate

Lupasin itselleni vuoden alussa, että yritän taas jatkaa kunnon kohottamista, jonka syksyllä ensin innokkaasti aloitin ja sitten se lopahti ennen joulua. Jos on nollakunto pohjalla niin kuin minulla, sen kohottamiseen ei paljon vaadita. Vaaditaan kylläkin lannistumattomat kannustajat, jotka patistavat lähtemään neljän seinän sisältä kävelylle tai salille. Pakkolomalainen puoliso ja pikkutytär ovat hienosti tuota hommaa hoitaneet, ja olenkin käynyt pari kertaa viikossa salilla ja ainakin kerran hiihtämässä ja kävelyllä. Hyvä minä! Tunnenkin itseni taas fyysisesti pirteämmäksi ja ehkä jopa vahvemmaksikin, mutta. Siis MUTTA: Mitä himputtia? Mahamakkarat kasvavat vaan entistäkin huimempaa vauhtia! Tämä on tosi epäreilua.  Luulin, että tässä varmaan ihan tikuksi muuttuu, kun niin ahkerasti liikuskelee, vaan ei: käykin näköjään päinvastoin. Tätä menoa jos jaksan kuntoilla, en enää kesällä mahdu kuntosalin ovesta sisään, kun yrkäilen reenaamaan. Ei sille mitään mahda, että ruoka maistuu, kun on huhkinut punttien parissa tai saanut raitista ilmaa reippaillessaan. Kuitenkin, eikö sen energian pitäisi palaa liikunnan mukana? No, periksi ei anneta kuitenkaan. Kuuntelen mieluummin oloani kuin katselen makkaroita ja kuhmuroita peilistä. Olo ainakin kertoo, että liikunta tekee hyvää. Ja mukavaakin se on hauskassa seurassa.

Kirjoittelen tätä taas aamutuimaan kahvikupin ääressä yöhousut jalassa ja villatakki päällä. Yöhousut ovat lempivaatekappaleeni. Vaatteisiin en rahaa juurikaan sijoita, ei ole mahdollista, mutta hyviä yöhousuja pitää muutamat olla! Lämpimiä ehdottomasti, flanellisia tai tavallisia puuvillaisia. Minulla on punaruudulliset, musta-pinkkiristikkaiset, pelkät pinkit ja vaaleansini-valkopilkulliset. Käytän yöhousuja yleisasuna, vaihdan ne yleensä päälle heti kotiin tultuani. Mukavaa. Ei siis tarkoita, että olen juuri noussut ylös tai menossa jo nukkumaan, jos iltapäivälläkin tepastelen kotona yökkärissä. Lastenkin kaverit jo tietävät tuon. Sitten kun lähden kauppareissulle, vetäisen yöhousujen päälle vain toppahousut, tadaa! Ne ovatkin nro 2 lempivaatteeni: keväällä tuntuu NIIN vaikealta siirtyä toppahousuista tavallisiin tuulipuvunhousuihin.
Muistan, kun naureskelin nuorempana, kun yksi tätini piti sisälläkin aina pipoa päässään. Ovatkohan nämä vaatekummallisuudet jotain periytyvää lajia J



18.1.2013

Ravisteleva keskustelu

Kuulin eilen uutislähetyksessä jutun, jossa sanottiin, että jossain hoitolaitoksessa vanhusten suihkussakäynnin väli voi olla jopa kolme kuukautta. Tuli taas vihastuminen tähän nykyiseen arvomaailmaan, suru hoitolaitosten asukkaiden ja hoitajien puolesta sekä, suoraan sanottuna, itsekäs ihminen kun olen, kauhu omaa vanhuutta ajatellessani. Tokaisin siinä sitten kymppivuotiaalle, että ”ethän ikinä pistä minua tuommoseen laitokseen, missä ei käytetä edes pesulla”. Neiti 10 v. siihen tuohtuneena: ”Minä käyttäisin sinua sitten itse ainakin kerran viikossa pesulla. Ei, kyllä minä käyttäisin sinua kolme kertaa viikossa!” Sitten neiti 10 vee alkoi enemmänkin pohdiskella vanhustenhoidon tilaa:

10 vee: ”Jos minä olisin hoitajana tuollaisessa laitoksessa, pitäisi olla niin, että hoitajalla olisi kaksi tiettyä vanhusta hoidettavanaan. Silloin ehtisin käyttää heitä peseytymässä joka toinen päivä. Kävisin myös ulkoilemassa heidän kanssaan. Hoitaisin heitä hyvin, että heillä olisi hyvä olla. Se on tosi tärkeää, koska ei sitä siinä vaiheessa tiedä, minkä verran on enää elämää jäljellä. Varmasti ne vanhukset haluaisivat elää onnellisina ne viimeiset aikansa.”

Nyökkäilin ja myöntelin pikkutytön juttelua. Nieleksin kyyneleitä, että tytär ei huomaisi liikutustani. Lapsella on arvomaailma kohdallaan. Mihin se häviää, kun ihmisestä tulee tehokas aikuinen ja yhteiskunnan päättäjä? Ajattelin mielessäni, että pitäisi olla tuollaiset kymmenkesäiset ja yleensäkin nuoret päättämässä tämän maailman asioista. Heillä vielä omatuntokin kertoo jotain ja he kuulevat sen ääntä eivätkä porskuta pelkkä rahankuva silmissään.
Aina toitotetaan, että ei ole rahaa, ei saada resursseja. Rahaahan täällä länsimaissa on. Kysymys on arvoista ja arvostuksesta. Rahat suunnataan sellaiseen, mitä arvostetaan. Tämä tarkoittaa suomeksi sanottuna ja Suomessa, että raha tulee rahan luo. Tuottavuus, tehokkuus ja kasvu ennen kaikkea. Vanhukset (samoin kuin sairaat, työttömät jne….) ovat taakka ja ylimääräinen rahareikä. Voi itku, mikä tämä tällainen yhteiskunta on? Sääliksi käy niitä hoitotyötä tekeviä, jotka haluaisivat hoitaa vanhuksia juuri tuolla tavoin kuin kymppikesäinen luetteli, mutta siihen ei anneta mahdollisuutta.

Kuitenkin, kun katselen ja kuuntelen noita nuoria, toivoa toisenlaisesta on. Ajattelen, että ehkä ja toivottavasti se on vain tämä meidän sukupolvi enää, joka on pilaantunut ahneudesta ja itsekkyydestä. Tuleva päättäjäsukupolvi katsoo ehkä inhoten, miten me hommat hoidimme ja tekee toisin.

16.1.2013

Niisk!

Eilen oli ihana päivä. Minulle tuotiin aamupala sänkyyn (ja kerrankin muuten oikeasti nukuin siihen saakka enkä koiranunta). Sain postin mukana pari yllättävää muistamista, esim. äidiltä tuli Karin koirakoulu -kirja, vaikka Tarmo on edelleenkin haaveissa vain. On hyvä opiskella koirasta hyvissä ajoin etukäteen, sillä varmasti se koira vielä joskus meille tulee (jee: mieheni täyttää tänä vuonna 50 ja pystärinpentu on lahjatoive). Tytär yllätti niin, että nauroin ja melkein itkinkin häkeltyneenä pitkään, kun olin avannut paketin: hän sanoi varoitukseksi, että ”sori nyt vaan, kun mulla on vaan tällanen mielikuvitukseton juttu, kun en keksinyt mitään parempaa” , ja paketista paljastui v.2012 levytetty Teddy & The Tigersin levy!!! Ai että mielikuvituksetonta? Ja mistä hän tuon levyn oli hankkinut? En ole huomannut missään marketin levyhyllyillä ainakaan. En yleensä edes tiennyt, että Teddy and The Tigers on tehnyt yhtikäs minkäänlaista levyä sitten 80-luvun. Olin tuolloin, 70-luvun lopulla ja 80-luvulla kova Tigers-fani ja fiftarityttö. Onhan siitä tullut tietenkin lapsille kertoiltua ja ovat näköjään jopa kuunnelleet höpinöitäni J

Illalla minut vietiin ulos syömään ja elokuviin. Sain itse valita ruokapaikan ja valitsin, ehkäpä arkisen kuuloisesti, pitsabuffet’n. Siksi, että kaikille löytyy siellä jotain mieluista syötävää kohtuuhintaan. Lasten kanssa voi ruokalistaravintolassa käydä niin, että kalliissa ja hienossa annoksessa onkin ”jokin outo mauste” ja se jää lähes koskematta ja nappula nälkäiseksi.  Nyt saimme noutopöydästä vatsat herkkuja täyteen, ja ravintolan jälkeen hain vielä karkkipussin ja limua ja sitten Anna Kareninaa katsomaan.
Anna Karenina oli ihana elokuva. Olen lukenut tuon kirjan ainakin kahteen tai kolmeen otteeseen, joten jonkinlaisia odotuksia elokuvan suhteen tietysti oli. En ole mikään elokuva-arvostelija, joten en osaa tarkemmin analysoida eri elementtejä ja puolia, joten minun arviointini on vain, että TYKKÄSIN. Kaikki oli niin viimeistellysti ja hienosti toteutettu: musiikki kaunista, puvut ja lavasteet upeita ja roolihenkilöt olivat mielestäni ihan ”itsensä näköisiä”. No, ehkä Stiva Oblonskin olin kuvitellut vähän pulleammaksi ja en niin hyvännäköiseksi, mitä hän tuossa filmissä oli :D Luulin, että Kittyn ja Levinin rakkaustarinaa ei juuri näytettäisi, mutta onneksi se oli mukana, sillä se on niin herkkä ja romanttinen stoori, niisk!  Jossain elokuva-arvostelussa sanottiin, että Anna Karenina ei ole kovin tunteita koskettava vaan ainoastaan tekniseltä toteutukseltaan upea elokuva (tapahtumat on sijoitettu teatterin lavalle). Tosi hyvä juttu minun kannaltani, sillä itkin silti ainakin kolmessa kohdassa. Entäs jos filmi olisi sitten ollut vielä tunteita koskettava?! Olisin saanut volista koko parituntisen. Nyt onneksi  osasin varautua siihenkin, miten niissä ratsastuskilpailuissa käy ja katselin sen kohtauksen ajan mieheni olkapäätä…

Sellainen kauniisiin muistoihin jäävä päivä oli eilinen. Monen mielestä ei varmaan mitään erikoista, mutta minulle ihanaa juhlaa. Ja iltalukemiseksi selailin vielä parhaita kohtia eräästä Leo Tolstoin romaanista, niisk! ;)
 
 
 

 

14.1.2013

Tarpeellisuuden tunne

Tänään on ensimmäinen työtön-työtön päiväni sitten elokuun, jolloin aloitin nuo viimeisimmät työllisyyskoulutukseni. Taloushallinnon harjoittelu oli sen verran traumatisoiva kokemus (hehe), että en nyt siitä sen enempää ala vöyhöttämään ainakaan vielä. Kunhan saan psyykeni taas kasattua jonkinmoiseen järjestykseen tuon kokemuksen jäljiltä, niin saatan kertoa lisää esimerkiksi eräästä ilmaisella harjoittelijalla ostatetusta maitotölkistä :D Senhän mainitsinkin jo jossain vaiheessa, että tämä harjoittelija laittoi kirjeetkin kuoriin väärin! En muuten ollut tiennytkään, että senkin pystyy väärin tekemään. No, tuolla paikassa ei sellaista työtä ollutkaan, jota en olisi osannut VÄÄRIN hoitaa.

Joka tapauksessa nyt olen siis taasen kotiäitinä. Tästä hommasta ei ole "työnantajalta" juuri koskaan tullut kielteistä palautetta, en ainakaan muista. Tänään laittelin hyvillä mielin vadelmakiisseliä ja paistelin tähdepottumuusista rieskoja pienelle koululaiselle välipalaksi. Tyttö totesi kotiin tultuaan, että ”tosi ihanaa, äiti, kun sä oot kotona”. Tuntuipa mukavalta.
Työtön joutaa värkkäämään vaikkapa rieskoja ja kiisseliä.
 

Hauska haaste



Timolla oli tällainen mukava haaste, johon kuulemma ainakin kissan omistavien täytyy ehdottomasti vastata. No, mikä ettei, kun nuo kysymyksetkin ovat noin kivoja eivätkä minullekaan onneksi aivan ylivoimaisen vaikeita.


1. Mistä haaveilet tällä hetkellä?
Työpaikasta.
2. Millainen oli vuosi 2012?

Oikeastaan ihan ookoo. Jos ei lasketa työttömyyttä ja rahahuolia, niin oikeinkin hyvä ja hauska vuosi.
3. Oletko aamu- vai iltaihminen?

Ehdottomasti aamuihminen. Tehokkaimmillani olen ennen puolta päivää, illalla en saa kerta kaikkiaan mitään aikaiseksi. Ja nukkumaan iltauutisilta.
4. Minne haluaisit matkustaa nyt?

Pietariin.
5. Minkä asian tekisit toisin menneisyydessäsi jos voisit?

Lähtisin opiskelemaan jotain muuta alaa kuin venäjän kieltä ja kirjallisuutta. Venäjä-jutut olisivat sitten harrastus.
6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa?

Kalakukko, mikäs muu. Valmistaa äiti.
7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät?

Erakkomökissä puolison, koiran ja kissojen kanssa. Lapset ja lapsenlapset vierailisivat siellä usein. Puoliso hankkisi elantoa metsästellen ja kalastellen.
8. Elämäsi eläin?

KISSA. Paras ystäväni nuoruudessani oli Viljo-kissa. Olin menehtyä suruun, kun hän jäi auton alle. Lehtonen ja Lipponen -kissat reissasivat mukana Venäjät ja Ukrainat, toinen eli 15-, toinen 20-vuotiaaksi. Nyt elämäni valona on Sulo.
9. Sielunmaisemasi?

Saimaan järvimaisema & Urimon lampi.
10. Tärkein esine kotonasi?

Kattila.
11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi?

Joskus ensimmäistä ja usein jälkimmäistä. Rakastan ruokaa ja syömistä.

Jostain syystä tuo ulkoasu meni nyt tuollaiseksi valkopohjaiseksi, varmaan johtuu siitä, kun kopioin nuo kyssärit. En jaksa paneutua asiaan sen tarkemmin, koettakaa saada selvää. Ja kaikki vastailkaa puolestanne noihin kivoihin kysymyksiin! Vastauksia on kiintoisaa lukea!

Eläkepäivinä jotakin tällaista. Tänne Tammi-Suvannolle tullaan
polkua ja pitkospuita pitkin. Tielle on matkaa n. 2 km.
 

 

12.1.2013

Virkistystä haasteesta


Millan antoi minulle tällaisen hienon tunnustuksen ja haasteen. Kiitos! Tuo oikein kannusti taas kirjoittamaan tänne, kun olen ollut aika lamassa viime aikoina. Äitini sanoo, että ”on kuin lamanen täi”. Sellainen minä olen viime ajat ollut. Haaste on siis sellainen, että pitää kertoa kahdeksan seikkaa itsestään ja haastaa samaan mukaan kahdeksan blogia. Yritän.
1. Minulla on ensi viikolla syntymäpäivä! Iloitsen vanhenemisesta, en ole koskaan kokenut siitä minkäänmoista kriisiä. Koko ajan toivon ja odotan, että aikuistuisin jollain lailla. Saattaa jäädä toiveeksi.

2. Olen erakko. Nautin ihmisten seurasta ja seurustelusta sopivan pieninä annoksina, sitten väsyn. Siksikin varmaan ystävyys- ja kaveruussuhteet ovat retuperällä.
3. Perhe on elämäni keskipiste ja voimavara. Yritän olla liikaa hehkuttamatta maailman upeinta puolisoa ja mainioimpia lapsia, koska ”kell’ onni on, se onnen kätkeköön”, saattaa vaikka salama iskeä päähän :D Joskus (usein) kuitenkin sorrun kehuskelemaan erityisesti lapsillani. Piirre, jota inhoan muissa ihmisissä, heh.

4. Asuin ja työskentelin n. neljä vuotta Venäjällä ja Ukrainassa. Opiskelin Pietarissa Neuvostoliiton hajoamisen aikaan. On mitä muistella ja mistä kertoilla juttuja lapsille.
5. Juureni ovat Savossa ja olen läpeensä savolainen. Puhun yhä levveetä savon murretta, vaikka olen asunut melkein 30 vuotta muualla.

6. Olen asunut Uuraisilla 14 vuotta. Tunnen edelleen olevani ulkopuolinen täällä, vaikka ihmiset ovatkin enimmäkseen aivan mukavia.
7. Olen laiska. Aina pitäisi jonkun olla patistamassa esim. kuntoilemaan, että perseeni hievahtaa penkistä. Kaiken aloittaminen vaatii hirveää ponnistelua, hommat ovat aina aloitusta vaille valmiita. Tänäänkin pitäisi siivota, mutta kun en saa aloitettua.

8. Liioittelen, dramatisoin ja ylireagoin kaikkea. Puolisoni mukaan minun kanssani ei olekaan tylsää. Mutta minkäs sille mahtaa, kun tuo mielikuvitus tahtoo olla hieman vilkas ja teppostelee aina välillä.
Melkein kaikki lukemani blogit on taidettu jo haastaa mukaan, mutta haastan puolestani nyt Vauhkon, kirsian ja Karhuttaren .

 

1.1.2013

2013 tavoitteita

Hyvää tätä vuotta kaikille blogimaailman kavereille!

Nyt Saretskalla alkaa sitten se toiveikas ja päättäväinen suunnittelu, miten elämä muutetaan paremmaksi tänä vuonna. Turha mennä kuitenkaan lupaamaan mitään, koska niiden lupausten kanssa käy yleensä kälyisästi. Mutta jotain sentään pitää päättää, että saisi uutta intoa tähän projektiin nimeltä elämä (pienellä kirjaimella).
Kuntoilu. Se on päässyt hiipumaan tässä joulunvalmistelujen ja harjoittelustressin tiimellyksessä. Nyt uudella tarmolla kuntoa kohottamaan!  Turha luulla, että se tässä tapauksessa tarkoittaisi jotain himotreenaamista, olen ihan tyytyväinen, jos saisin esim. kolme eiku kaksi kertaa viikossa vääntäydyttyä tuohon näköetäisyydelle kuntosalille. Ja ulkoiltua edes hieman. Olin jo paljon virkeämpi, kun kultsin ja pikkutytön kanssa kävimme syksyllä säännöllisesti vähän liikkumassa. Sitä kun muistelen, päätös on helpompi toteuttaa. Kunhan saan taas nuo tukijoukot mukaan.

No, nyt ei sitten yhtäkkiä tulekaan muuta mieleen. Turha päättää olla vaipumatta masennuksen syövereihin, siihen kun eivät päätökset auta. Turha päättää hankkia työpaikka, tuo on jo nähty, että yrittänyttä todellakin laitetaan eikä väkisin pysty niihin työpaikkoihin änkeämään. Aina joka vuosi varmaan päätän ja lupaan olla parempi vaimo ja äiti, mutta onko tuo ennenkään onnistunut? Keskinkertainen mikä keskinkertainen, näillä mennään (tsemppiä kaikille).
Yhden päätöksen ja lupauksen olen velvollinen tekemään itselleni: en anna periksi. Niin, päätän nyt siis totisesti ja jämäkästi, että taistelu jatkukoon tämänkin vuoden. Päivällä leivästä ja yöllä lihasta, kuten rakas puolisoni asian syvällisesti ilmaisee.

Jos saisi toivoa jotain (no ei hitossa saa!), toivoisin, että voi kunpa vaikka voittaisin pienen summan rahaa jostain ja pääsisimme pitkästä aikaa käymään Pietarissa. Vaikka reppureissulla. Sydän niin kovin kaipaisi sinne, niisk.