23.11.2012

Auttamisesta

Aloitin harjoittelun Saarijärvellä, jonne seutulippu meiltä maksaisi  137 euroa eli mansikoita meikäläiselle työmarkkinatukilaiselle. Samalla kylällä ja kylätiellä asuva ja Saarijärvellä töissä käyvä henkilö kuitenkin otti minut kimppakyytiinsä eikä ainakaan vielä halunnut rahasta edes keskustellakaan. Tietää varmaan taloudellisen tilanteeni,  itse hän on johtavassa asemassa hyväpalkkaisessa työssä. Oikeasti hyväsydäminen ja auttavainen ihminen.

Toisaalla: Facebookissa eräs ihminen tiedotti julkisesti, kuinka oli kuljettanut ulkopaikkakuntalaisen bussipysäkiltä matkahuollon pihaan (300 m), jotta tämä ehtisi bussiin. ”Tein päivän hyvän työn.”
Tuo naapurini, joka hyvää hyvyyttään kuskaa minua ja jaksaa puolitoista kuukautta aamuin illoin joka päivä kuunnella hölmöjä juttujani, ei mainosta sitä missään, tekee vain tuon hyvän työnsä ihan hiljakseen vain. Toisia ovat he, jotka aina muistavat korostaa omaa hyvyyttään muille. Sitten noita itsensä korostajia pidetään niin upeina ihmisinä. Menikö kaikki oikein?

Vaikka en uskovainen olekaan, niin jotenkin tulee mieleeni jonkun suuren opettajan aikoinaan neuvoneen, että kun annat almun köyhälle, niin älköön toinen käsi tietäkö siitä, mitä toinen käsi teki. Menipä paatokselliseksi. Mutta ajatukseni, jonka tässä halusin ilmaista oli, että tässä yhteiskunnassa esillä ja julkisuudessa ovat he, jotka jaksavat omaa erinomaisuuttaan aina mainostaa. Oikeat elämän sankarit eivät missään näy. Paitsi kanssaihmistensä sydämissä.
 
Kiitos! :)
 
 
 

19.11.2012

Urasuunnitelmia

Ei taida tässä elämässä enää ura urjeta tälle työnhakijalle. Turha haaveillakaan mistään oman alan töistä, eipä juuri mistään muistakaan hommista. Jos nyt palkattoman harjoittelupaikan sainkin, niin sekään ei kovin kauan kestä eikä jatkoa ole luvassa (seuraava harjoittelija minun jälkeeni jo sovittu).

Hoksasinkin sellaisen mukavan ajatuksen, että aloin suunnitella jo seuraavan elämän uraani, kuoleman jälkeen siis: aion ruveta suojelusenkeliksi. Tässä saa vähän väliä itkeä kaikkia kurjia kohtaloita ja ihmisten pahuutta ja turhauttaa, kun ei pysty itse mitään tekemään. Niinpä sitten, kun nämä maalliset kahleet eivät liikkumista haittaa (leijailen henkenä minne huvittaa) ja näen aina, missä lasta hakataan tai eläintä potkitaan, lehahdan paikalle auttamaan! Aion olla tosi ahkera siinä hommassani. Jos on vapaapäiviä, vietän ne eläinten taivaassa hyysäten ja syöttäen herkkuja kaikille edesmenneille pikku raukoille.
Ehkä kuitenkin pidän nämä urasuunnitelmat omana tietonani, jos vielä joskus tässä elämässä työhaastatteluun pääsen ja joku siellä urasuunnitelmista utelee.

17.11.2012

Liian helpoksi meni

Sain nyt sitten sen taloushallinnon harjoittelupaikan. Tietenkään täällä Uuraisilla ei ole mitään sellaisia paikkoja (no ehkä kunnanvirasto, mutta sinne ei minua saa kirveelläkään), ja loppujen lopuksi paikka löytyi eräästä isännöintitoimistosta Saarijärveltä. Tulihan siinä sitten ihmetystä ja mutkia matkaan, kun aloin katsella kulkuyhteyksiä: Meiltähän on lyhyempi matka Saarijärvelle kuin Jyväskylään. Ajattelin, että Uuraisten ja Saarijärven välille siis seutulippu maksaa korkeintaan saman verran kuin Jyväskylään, 115 €. Hohoo! Sellaista lippuapa ei ole olemassakaan! Täytyisi ostaa sen vyöhykkeen lippu, joka kattaa seudun Jyväskylästä Saarijärvelle, jotta pääsisi kulkemaan siitä puolesta välistä Saarijärven suuntaan: 137 €! On aika suolainen hinta maksaa harjoittelustaan, josta ei mitään palkkaa itse saa.

Mutta nytpä täytyy kehua naapuriaan: Satuin tietämään, että eräs rouva täältä Mansikkamäestä käy Saarijärvellä töissä ja kysyin häneltä kimppakyytiä. Tosin hän on johtavassa asemassa, joten työaikansa eivät ole niin säännölliset kahdeksasta neljään kuin minun harjoittelussani, mutta hän lupasi ottaa minut kimppakyytiin aina, kun vain voi. Jippii! Korvaan hänelle bensoja ja hän saa minusta NIIN kivan matkaseuralaisen (juupa juu).
Sitä minä vain itsessäni ihmettelin, että kun vihdoin olin saanut sen harjoittelupaikan ja olin marssimassa kyseisestä isännöintitoimistosta parkkipaikalle, minulla ei ollut yhtään iloinen vaan tyhjä olo. Onko tässä jo pää ja elimistö niin tottuneet ainaiseen stressiin jostain vaikeuksista, että ei osaa olla, jos ei koko ajan angstaa tai ole stressistä hulluuden partaalla?

Tein tässä muuten yhden vöyhötyksen, jota olen miettinyt varmaan pari vuotta, mutta päättänyt siirtää sen siihen hamaan tulevaisuuteen, kun on töitä ja rahaa harrastaa mokomia vöyhötyksiä: otin tatuoinnin. Koska en taida työllistyä kuuna kullan valkeana, niin menköön viimeisetkin siemenperunat, heh. Alun perin ajattelin sitä Sulon kuva -tatskaa, mutta sitten yht’äkkiä tajusin, mikä se minun kuvani olisi: tietenkin ankh, elämän avain! Minustahan tuli Egypti-fani kerrasta, kun näin pyramidit, ja hyvähän se on olla tuo avain matkassa, että pääsee sitten kissojen taivaaseen. Kotiavaimissakin minulla on avaimenperänä pikku ja isompi ankh.
Niin että viidenkympin villityksessä tässä varmaan jo ollaan.

Tässä se tekeytyy...
 

Lopputulos. Nyt hihattomia toppeja hommaamaan! :D

13.11.2012

Tupa tulvillaan

Aloitettiin piparkakkukausi meidän huushollissa. Pyhänseutuun pykäsin taikinan ja eilen leivottiin pienimmän kanssa. Sitten tytöt yhdessä koristelivat. Suhtauduin kovin epäilevästi oudon värisiin sokerikuorrutteisiin, joita teini sekoitteli, mutta ihan hienojahan noista pipareista tuli!

Nyt on sitten ainakin joulun tuoksua saatu kertaalleen kotiin. Toivottavasti tässä vielä tulee leivottua joulujuttuja useampaankin otteeseen ennen joulua. Vähän pelottaa oma olotilani, etten vain menisi masennuksen puolelle liikaa ja jaksaminen loppuisi, kun tuntuu tuo elämä taas tökkivän.
Olis piparia tarjolla ;)
 

11.11.2012

Miinuksen puolella

 Ostin eilen tyttärelle farkut. Vingutin visaa, koska pankkitilillänihän ei koskaan ole rahaa. Mietintää aiheuttaakin juuri tämä visalla ostelu: loppuhan siihenkin jossain vaiheessa tulee. Olen tässä koko ajan ajatellut, että mitäpä tuosta: kun pääsen töihin, alan sitten maksella luottokorttilaskut ja luotolliset pankkitilit pois. Nyt vain valitettavasti näyttää, että töistä ei ole tietoakaan. Huhhuh. Mitäpä muuta tähän tilanteeseen voi sanoa? Pää pensaaseen vaan.

Se on vielä yllättävämpää, että taitaa harjoittelupaikan saaminen olla aivan yhtä kiven alla kuin palkkatöihin pääsy. Kahden viikon kuluttua pitäisi olla harjoittelupaikassa, mutta kukaan ei ole ottanut minua! Lähimpänä oli Jyväskylän sinfonia, kiitos Emma Anttilalle, joka kuulemma olisi ottanut minut ihan taustanikin takia, mutta kun siellä on jo harjoittelija. Olen lähettänyt ainakin 50 hakemusta, mutta kukaan ei huoli. Eipä YHTÄÄN ole stressiä tästä.
Rakkaani sanoikin jo minulle, että älä, pliis, enää mene noihin koulutuksiin, joissa täytyy etsiä harjoittelupaikka. Koko perhe joutuu kärsimään tästä minun angstaamisestani. Ja entäs jos en saa sitä paikkaa? En tiedä, varmaan karenssia kolme kuukautta.

No, onko mitään myönteistä? No juu, leivoin juustokakun isänpäiväksi: rrrakastan juustokakkua! Ja isukiltahan ei kysytä…
Aamupalaa rakkaalleni isänpäivänä. No, vaikka
hän ei minun isäni olekaan (mun isä on taivaassa).
 

3.11.2012

Aamumietintöjä

Talossa vielä nukutaan, niin vihdoinkin ehtii vähän päivittää tätä blogiakin. Päivät ovat taas vierähtäneet ihan koulun merkeissä ja illat muuten vain. Ei vain ole ollut jaksua. Enkä ole suoraan sanottuna enää halunnut avata konettakaan, kun koko päivän olen ensin koulussa istunut tietsikan ääressä. Muiden blogeja olen kyllä koulun tauoilla lukenut, mutta sitten ei ole ollut niin rauhallista hetkeä, että kommentoimaan olisin ehtinyt. Mutta kiitos kaikille blogejaan ahkerasti päivittäville, luen ja myötäelän kanssanne, vaikkei kommentteja aina tulisikaan.

Nyt muutenkin tuppaa menemään masennuksen puolelle taas, sillä koulutukseen kuuluvaa työssäoppimispaikkaa  en meinaa löytää kirveelläkään. Ilmeisesti minussa on jokin pahanlaatuinen vika, joka näkyy ja kuuluu jopa sähköpostin välityksellä työnantajille. On se niin kummallista, että edes ilmaiseksikaan ei kelpaa mihinkään. Eilen yht’äkkiä kauppareissulla jysähti päähäni ajatus, että entäs tosiaan, jos en koskaan enää pääse töihin??? Vatsassa humpsahti ja sydän muljahti paikoiltaan, jatkoin silti puolalaisten tarjoustomaattien valkkaamista. En haluaisi ajatella koko tuota työttömyysasiaa, sillä siitä tulee niin epätoivoinen, katkera, vihainen ja surullinen olo. Mutta tottahan tämä on, vaikka nyt koulutuksessa olenkin. Kun se päättyy, ollaan taas tyhjän päällä. Sillä jos ilmaiseksikaan ei minua tosiaan mihinkään kelpuuteta, niin kuka hullu vielä maksaisi jotain?????
Muutoin tähän arkeen on kuulunut viime viikkoina vaihtelevasti mukavia ja ikäviä asioita, kuten yleensäkin. No, iloja sen verran, että puoliso särki jalkansa kertausharjoituksissa ja on kolme viikkoa kotimiehenä. Revähtymä pohkeessa ei hirveästi haittaa liikkumista, joten olen saanut jo viikon tulla opinnoistani siivottuun kotiin ja valmiiseen ruokapöytään. Ihan kuningatarolo! Toinen myönteinen juttu on, että hommasin pitkästä aikaa salikortin ja nyt olemme pikkutytön kanssa käyneet jo pari kertaa tuossa läheisellä kuntosalilla. Suuri saavutus minunlaiseltani sohvaperunalta. Opintojakin olen haalimassa lisää: hain avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin, kun mies lupasi kustantaa ne minulle joululahjaksi. Sinne piti tosin tehdä pääsykoetehtävä, joten liekö pääsen sinnekään. Mutta ainakin olen yrittänyt ja sekin on jo paljon meikäläiseltä haahuilijalta, joka vain haaveilee, mutta yleensä ei toimi.

Luopumisen tuskaa tässä myös käyn läpi. Isommalla tyttärellä on poikaystävä. Ei siinä mitään, poika on oikein asiallisen oloinen; tuli käymään oikein kauluspaita päällä ja kaikki, osaa puhua kuin immeiset eikä kiroile. Musatyyppi (tietenkin) ja seurakunnan toiminnassa mukana siellä omalla paikkakunnallaan. MUTTA KUN MINÄ HALUAN, ETTÄ MINUN LAPSI OLISI IKUINEN VAUVA!  Tuo edellinen lause on jotain kummaa sisäistä puhettani, kyllähän mulla järki sanoo, ettei lapset ikuisina vauvoina säily. Silti. Haluaisin niin kovin suojella poikasiani maailman kolhuilta, ja nuo ihmissuhteethan ne niitä kipeimpiä kolhuja aiheuttavat. Ja kun toinen on niin kovin, kovin nuori vielä, minun oma pieni tyttöseni.
Vettä sataa ja minäpä taidan keittää toiset aamukahvit. Mies lähti jo aikaisin aamulla metsästysseuran kämpälle talkoisiin, sinne Heinä-Suvannon maisemiin. Sulokin tuli jo aamun ulkolenkiltään se onkin nyt tyytyväinen kissa, kun sai eilen matolääkkeen. Elämä siis olisikin varmaan ihan liian täydellistä, jos tässä olisi vielä työpaikka ja rahhoo. Kaikkea ei kai voi vaatia. Mukavaa päivää ja viikonloppua kaikille!

Täällä on talkoot tänään. Keli ei vain suosi näin hyvin kuin
tässä viime syksynä otetussa kuvassa.