Onko nimi listassa?

Ei ole tosiaan kaikki kunnossa meikäläisen päässä. Olen nyt muutaman päivän ollut kotosalla ihan yksikseni, jos ei lasketa Suloa ja Tarmoa, ja onpa ollut aika hankalaa. On tuntunut aivan siltä kuin minulla ei olisi elämää lainkaan. En ole suoraan sanottuna osannut tehdä mitään järkevää. Tarmon kanssa tuntisotalla lenkkeillyt, siinä kaikki. Ja syönyt ja nukkunut päikkäreitä. Voi Pyhä Sylvi, olenko läheisriippuvainen?

Eilisen päivän kyttäsin nettiä, että tulisivatko ne yhteishaun tulokset näkysälle ja tyttären nimi listoille. Ei näkynyt minkäänlaisia listoja. Venla itse on viulu- ja harmonikkaleirillä Sumiaisissa leiriohjaajana ja laittoi viestiä, että joku oli facebookissa kommentoinut nimen olevan koulun ovessa olevassa listassa. Hyvä niin. Ja hyvä sekin, että tyttärellä siis näyttäisi olevan jo jonkinlaista tuttavapiiriä tulevassa koulussaan. Minusta hän on kyllä tosi rohkea, kun lähtee täältä Uuraisten perukoilta noin vain aivan uuteen kaupunkiin ja kouluun. Jännittävää ja samalla ihanaa. Saa tehdä sitä, mitä haluaa. Luin tuossa, että hänellä on valittavissa erilaisia musakursseja yli neljästäkymmenestä mahdollisesta! Varmasti luulisi mieluisia kursseja löytyvän noin laajasta valikoimasta. On musikaalintekoa ja bändiä ja kuoroa jajaja…  Mutta tietysti myös ne tavalliset lukio-opinnot ensiksikin.

Minä täällä pieni (pieni?) suru sydämessäni katselen kotia ja pihaa ympärilläni: totta tosiaanko tästä pitää luopua? Emme vieläkään ole laittaneet taloa myyntiin, täytyy ensin varmistua se mieheni vanhempien kotitalon kohtalo. Siellä pitäisi sitten alkaa tehdä ainakin pesuhuoneremonttia aika pikaisesti, jos tosiaan sinne muutamme. Rahat?

Onneksi tänään koko porukka palaa tahoiltansa kotiin. Minulla jyskyttää päänsärky, mikä on erittäin harvinaista. Taitaa johtua siitä, kun illalla mässäilin jäätelöllä, kekseillä ja lakkahillolla. Siis ähkyyn saakka. Voipi olla henkisellä puolellakin osuutta asiaan.

Niin ja KIITOS kaikille, jotka olette vieläkin jaksaneet lukea näitä löpinöitäni ja jopa kommentoineet.  Olen itse ollut niin ahdistunut, etten ole juuri blogimaailmassakaan käynyt. Kommentit tulevat puhelimeen, joten luen ne aina heti. Tuntuu tosi hyvälle, että olette siellä, te kaikki ♥

Kuvailin tässä eräänä aurinkoisena päivänä, taisi olla toissapäivä, pihaa ja taloamme muistoksi itselleni ja ehkä myyntiesitettäkin varten. Nyt kun katsoo tuonne sateiselle pihalle, ei näytä ollenkaan noin houkuttelevalle.

Ruusupuskat alkavat kukkia ja lumipallot ovat kauneimmillaan.

Tässä kotimme etupihan puolelta, tien suusta kuvattuna.

Takapihaamme ja talon paras paikka kesällä, aurinkoinen terassi.

Mansikkamäen komein omenapuu. Tänä vuonna ei
tule niin runsasta satoa kuin viime kesänä.

Tällainen Tarmo-vasikka syömässä heinää minun
kitkiessäni kukkapenkkiä. Nyt hän on matokuurilla :)

Tapahtumien pyörteissä

Hirveästi on kaikkia tapahtumia ollut elämässä, pää meinaa välillä haljeta. Yritän pysäyttää päänsisäisen ruljanssin ja keskittyä nykyhetkeen, mutta ei voi mitään, kun ajatukset tahtovat laukata ja kasautua sellaiseksi kaaokseksi, joka kuristaa sitten rintakehässä painavana ahdistuksena. Olen jotenkin sellaisessa tilassa kuin en oikein olisikaan tai kuin olisin joku sivullinen seuraaja omassa elämässäni.

Mieheni sai työpaikan Keiteleeltä. Täältä on sinne n. 130 km, joten kotoa käsin ei voi joka päivä duunissa käydä. Puoliso menee kortteeriin sinne vanhempiensa tyhjäksi jääneeseen taloon, jota meille kodiksi nyt suunnitellaan aivan toden teolla. Remonttisuunnitelmia mietimme pää savuten joka päivä (aamusta iltaan, hehe). Vielä emme ole laittaneet tätä taloa myyntiin, mutta tässä kesän mittaan sekin tapahtunee. Pikkutyttö ei ole innostunut muuttoajatuksesta, koska paikka on tosiaan melko korvessa ja koulumatkaa tulisi tosi pitkästi. Katsotaan siinäkin asiassa, mihin ratkaisuun päädymme, minä, lapsi ja lapsen isä lähinnä. Jos tytön isä pystyy takaamaan lapsen hyvän ja turvallisen asumisen täällä, minä voin hyväksyä etävanhemmuuden. Täällä on kuitenkin maailman paras koulu ja kaiken lisäksi aivan tuliteräkin, tyttö pääsisi tulevana syksynä ihka uusiin tiloihin opiskelemaan.

Kevätjuhlapäivä viime lauantaina oli sykähdyttävä. Muistui taas vaihteeksi mieleen, miksi elämä onkaan elämisen arvoista. Molemmat tytöt saivat stipendit ja hienot tokarit! Stipendinsaajien nimien kuuleminen aiheutti hetken sulateltuani  (siis että meni tajuntaan) sellaisen tunnemyrskyn, että oli vaikea pidätellä itkua. Kyyneleitä en pystynyt pidättelemään, mutta onneksi en alkanut ulista ihan hysteerisesti. Eräs opettaja oli laittanut Venlalle tokarin mukaan kauniin viestinkin. Luokanvalvojansa sanoi minulle, että minulla on erityisen etevä lapsi, josta tullaan aivan varmasti kuulemaan vielä. Voi sitä äidin ylpeyttä ja onnea! Tuli sellainen olo, että vaikka olenkin tällainen hullu, niin en kai kaikkea ole kuitenkaan tehnyt väärin. J

Iltapäivällä suuntasimme vielä Mäntsälään kummipojan lakkiaisiin. Oli ihana juhlia hänen saavutustaan ja nähdä sukuakin pitkästä aikaa. Poitsu lähtee nyt sitten ensin armeijaan ja sen jälkeen toivottavasti pääsee hakemiinsa opintoihin. Hän hakee nyt jo opiskelupaikkaa, joten se on sitten valmiina odottamassa, jos heti tärppää.

Värjäsimme ihan itse omalla porukalla mun tukan
ja paplarit vielä väänsin yöksi päähän,
vaikka tuskaa se oli! Sitten minusta tulikin
tooosi nätti juhlia varten :D

Neitokaisemme ja uusi ylioppilas, serkuksia kaikki.

Nyt siis uusia vaiheita tulossa elämään kaikille meidän perheessä. Isommalle tytölle täytyy alkaa katsella Tampereelta opiskelija-asuntoa. On opeteltava toistaiseksi elämään etäavioliitossa. On yritettävä hyväksyä mahdollinen etävanhemmaksi joutuminen. On pikkuhiljaa alettava myymään taloa. Mitähän muuta kaikkea... Niin, joudun ehkä luopumaan terapiakäynneistäni, sillä ilman autoa en terapiaan pääse. No, ehkä kaikki järjestyy. Ja varmasti ainakin jotenkin järjestyy, jos ei hyvin niin sitten huonosti (voi miten hienoja Saretskan viisauksia!).