31.12.2012

Päätelmiä tästä vuodesta

Aina kun vuosi on lopuillaan, mietitään, mitä se vuosi sitten toikaan tullessaan. No, ehkä en välttämättä niin kauheasti välittäisi tuota miettiä, sillä omalla kohdallani en ole mitään aikaansaannoksia aikaan saanut. Työttömänä, kurssilla, työttömänä……

Tämän vuoden aikana olen kuitenkin saanut kokea jänniä ja ihania asioita, vaikka talous ja ”urakehitys” ovatkin menneet päin p***yä:
Työvoimapoliittisissa koulutuksissa olen tutustunut värikkäisiin ihmisiin, olen saanut jopa yhden ihan oikean ystävän! Mikä voisi olla sen ihanampaa?

Olen päässyt terapiaan. Siellä olen saanut voimaa ja tutustua itseeni. Olen saanut keinoja hallita myrskyävää mieltäni ja päässyt oikeasti taistelemaan masennusta vastaan.
Olen saanut taas yhden vuoden kasvaa perheeni kanssa. Mikään ei ole niin jännää kuin seurata jälkikasvun varttumista. Siinä pysyy väkisinkin elämässä kiinni. Ja jokapäiväinen ilo ja yllätys tänäkin vuonna on ollut se, että puoliso jaksaa rakastaa ja arvostaa minua kaikkine hulluuksineni. Toteaa vain, että eipä ole elämä ainakaan tylsää ;)

Että ei ehkä niin riemullinen vuosi mutta kasvattava kuitenkin.
Ja loppuun nostalgiapätkä  ;) Niiltä ajoilta, kun ura vielä kukoisti :D
Diggaan ihan kauheasti tuota:

http://www.youtube.com/watch?v=nLNAenKzp3E

30.12.2012

Loppuvuotta

Harmittaa, kun on ihanan kauniin näköinen talviaamu, suorastaan idyllinen, mutta ei pysty nauttimaan siitä. Linnut iloisesti lentelevät lintulaudalle ja takaisin omenapuuhun tai pensasaitaan syömään evästä.  Kiva näky. Mutta miksi ei pysty iloitsemaan siitäkään?

Aamupalaa ottamassa

No, Saretskalla taas yhden kerran elämä hieman potkiskelee. Typerä minä harmittelee sitä, että opintojen työssäoppimisjakso menee harakoille, kun tehtävät ovat luokkaa joulukorttien jakaminen. No, muutama sata joulukorttia kun jaoin, näin muuten hirveän paljon erilaisia postilaatikoita! Onko meriitti, joka kannattaa mainita CV:ssä? Tai että olen oppinut lukemaan erityyppisiä vesimittareita? Hohhoijaa.
No, kaksi viikkoa enää työssäoppimista jäljellä, joten eiköhän tuon kestä. Vaikka toivoin kyllä pääseväni perehtymään johonkin muuhunkin kuin postinjakoon, kahvinkeittoon ja vesimittareihin. MUTTA: pääsin niihin kirjoittajaopintoihin yliopistolle, joten sellaista uutta kivaa haastetta on kuitenkin luvassa ensi vuodeksi, jee. Rakkaanikin muuten lomautettiin työpaikastaan, joten meillä on sitten täällä jonkin aikaa pari työtöntä lorvailijaa kotona. Tosin mieheni ei ole mikään lorvailija eikä masentuja kuten minä, vaan varmaan osaa ottaa lomautusjakson ihan loman kannalta. Onhan hänellä sentään sen jälkeen vielä työpaikka, mihin palata.

Olen ollut huomaavinani, että yksi toinenkin otus minun lisäkseni tässä huushollissa on masentunut: Sulo ei oikein syö mitään ja on pitkästyneen näköinen. Olen miettinyt, että täytyy varmaan ottaa hänelle kissakaveri. Niin että jos tiedätte jossain kissanpentuja olevan, ilmoitelkaa. Jos saan rakkaani ylipuhuttua, voisimme ottaa toisen poikakissanpojan. Nimi olisi sitten Saku.
Voi, olenko minä yksinäinen?
 

25.12.2012

Nauratusta ja itketystä

Pienet lapsethan ovat aina uteliaimpia ja kiinnostuneimpia kuusen alla pötköttävistä paketeista. Niin meilläkin. Aatonaattoiltana asettelimme lahjapaketit kuusen alle odottamaan jouluaattoa, mutta mitäpä näinkään eilisaamuna, kun silmät ristissä kömmin hereille: se paketti, jonka kortissa seisoi ”SULO”, oli kuljetettu keskelle olkkarin lattiaa! Jahas, Sulo-poikakissa oli siis yön pimeydessä käynyt tutkimaan, mitä hänen paketissaan mahtaisi olla. Sulollehan olikin jopa pari lahjaa, joten päätimme helpottaa kissan odotusta ja annoimme hänelle erikoisluvan avata yhden paketin jo aattoaamuna:

Mitä kivaa minulle, kiltille kissalle, täältä löytyykään?

Päivällä kävimme viemässä kynttilän muualle haudattujen muistokivelle , koska kaikki poisnukkuneet sukulaisemme lepäävät muiden paikkakuntien mullassa. Kynttilää sytyttäessäni ajattelin erityisesti isääni ja siskoani. Haudoilla käynnin osutimme sopivasti niin, että ehdimme kirkkoon jouluaaton vesperiin. Eikä minua heitetty pihalle, vaikken seurakuntaan kuulukaan, hih. Päinvastoin, kirkkoherra toivotti kädestä pitäen hyvää joulua. Hän piti niin hyvän puheen, että itku tuli sekä sen aikana että silloin, kun kävin kiittämässä häntä koskettavasta puheesta samalla, kun rippikoululaisemme haki nimmarin.  Joo, voi ei: taas sai ainakin pienempi tytär hävetä (”onko pakko AINA itkee!”) Kirkkoherran puhe ei ollut tusinatavaraa tai edes mitenkään iloinen. Hän puhui siitä, miten laps’ hankeen hukkuu, unohtuu (konkreettisestikin tänä jouluna) ja miten monet aikuiset pakenevat elämää ja tunteitansa joulunakin alkoholiin. Valitettavasti vain luulen, että eivät ne pulloon pakenijat varmaankaan siellä kirkossa olleet kuuntelemassa.
Rattoisa oli jouluaatto. Illalla viimeiseksi katsoimme vielä lahja-DVD:ni Kovasikajuttu. Toivoin kovasti saavani tuon elokuvan, koska en päässyt elokuviin sitä katsomaan. Se kertoo suomalaisesta kehitysvammaisten miesten punk-bändistä, Pertti Kurikan nimipäivistä. Kävin syksyllä heidän keikallaan ja tykkään erityisesti  biisien sanoituksista. Kova bändi, hyvän mielen elokuva. En muuten tiennytkään, että Pertti Kurikka oli Tarja Halosen kutsumana itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Hyvä Tarja!

Nyt kun muut vielä nukkua korsnaavat, nautiskelen aamukahviani ihanaisesta lahjamukistani joulunmakuisen juustokakun saattelemana, nam. Jotta ei kuulostaisi liian idylliseltä, voin kertoa, että tiskipöytä notkuu likaisia astioita ja tiskikone puhtaita, mutta nuo saavat nyt odottaa. En raski kolistelulla herättää nukkuvia piiperoisia ja iskäkarhua :D
Terveelliset aamukahvit. Olen muuten Marilyn-fani.
 

23.12.2012

Joulukiireitä


Piti tänään, eiku eilen, mennä alkuperäisen suunnitelman mukaan äidin luo Savoon ja siis tänään tulla pois, mutta kun siellä oli kuulemma tupa täynnä ja nukkumapaikat kortilla, päätimme mennä vasta joulupäivänä. No hyvä niin, sillä en ymmärrä, miten olisin muka pelkästään tänään iltapäivän aikana ehtinyt kaikki hommat väkertää. Olisi voinut jopa pinna kiristyä…

No mutta nyt on kinkku uunissa ja mielestäni kaikki sellainen tehty, mitä on tarvinnut tehdä. Yksi täytekakkukin on jo melkein syöty, kun tänään kävivät meillä rakkaani lapset ja yksi ihana lapsenlapsi. Tytär leipoi tuossa yötä vasten vielä jouluisen juustokakun jääkaappiin hyytymään huomiseksi. 

Myö on Sulon kanssa NIIN raadettu, että piti välillä ihan rojahtoo huiloomaan.

Höh, mitäs stalkkaat, meillä on tosiaan huilitauko, kutes näät!

Kuusi koristeltiin Siirin kanssa jo eilen. Meillä on pikkutytön kanssa sellainen venäläinen maku noissa koristeluasioissa: mitä enemmän sen parempi! :D  Muut oli vähän eri mieltä, mutta eihän me heiltä kyselty.

On siellä alla se kuusikin, on varmasti ;)
Toivotan teille ihanille immeisille rentoa ja iloista joulua! Pusien & halien kera lämpimin ajatuksin pakkasen keskeltä keskeltä Suomea ♥

16.12.2012

Ammattilainen antaa vinkit: näin luot joulun kotiin

Tuollaisen otsikon huomasin iltapäivälehden nettisivulla. Mitä himputtia? Jos en siis sisusta kotiani oikeilla väreillä ja materiaaleilla ja laittele valoköynnöksiä kulkeilemaan kauniisti sinne tänne, ei tule joulu meidän huusholliin!

Onneksi tässä iässä ja näillä kilometreillä sitä jo suhtautuu huumorilla tuollaisiin otsikoihin ja lehtijuttuihin, mutta entäs, jos olisikin sellainen, joka ottaa kaiken aina totena mekkoonsa? Huhhuh, taas tulisi lisäpaineita.
Jos minä alkaisin noudattaa noita ammattilaisten ohjeita, meidän kotiin ei sitten varmuudella tulisi joulua. Meikäläisellä kun vetäisi pinnan niin kireälle tuo täydellisyyden tavoittelu, että joulumieli olisi kaukana lapsilla ja ukolla, kun kuuntelisivat ja katsoisivat minun raivoamistani. Olisi ehkä materiaalit ja valoköynnökset kohdillaan, mutta naamat nurinpäin. Siinä sitä olisi luotu yhdenlainen joulu kotiin.

Eilen meillä siivottiin. Minulle on tärkeä juttu joulutunnelman luomisessa, että näen kotini olevan suurin piirtein puhdas ja raikas. Ensi viikonloppu menee äitini luona, joten silloin ei enää ehdi, paras oli hoitaa homma jo nyt. Kuusi odottaa ulkona, sen mies haki veljensä metsästä, mukava ja kiltti veli. Tänään ehkä leipoilen jotain ja teen lanttulaatikot pakkaseen. Eilen sain yllätyksekseni maksaa lähikaupasta, ja paistoin maksalaatikot. Viikolle en suunnittele mitään hommia, koska harjoittelu näyttää vievän aina koko päivän energiavaraston. Tytöt tykkäävät leipomisesta, joten jos haluavat, voivat leipoa mieleisiään leipomuksia jouluksi.
Siinäpä ne jouluvalmistelut pääpiirteissään Saretskan osalta ovatkin. Joululahjanostelustressiä ei tänä vuonna ole ollut, kun ei ole rahaa, millä ostella. Pienet ja toivottavasti mieleiset jutut olen kuitenkin hankkinut läheisimmille. Sulo taitaa meidän kodissa saada eniten lahjoja, siitä ovat tyttäret pitäneet huolen.

Jos minä olisin ammattilainen, mutta en tietenkään ole, antaisin sellaisen vinkin joulun luomisesta kotiin, että tee juuri vain se, mikä on sinusta tärkeintä. Suorittamispakko hittoihin. Eihän se ole kuin pari päivää koko joulu, kannattaako pilata stressaamalla ja hermot kireällä puurtamalla se joulunalusaika?

Minun paras joulunvalmistelumuistoni on se, kun koko viikon ennen joulua esiinnyin kaiket illat tyttären kanssa seurakunnan non stop  -jouluvaelluksessa enkä ollut kotona tekemässä yhtään mitään! Mieli rauhoittui ja meillä oli vain yksinkertaisen ja hulvattoman hauskaa. Joulumieli tuli joka päivä kuin sivutuotteena. Vieläkin kaiholla muistelemme tytön kanssa, kuinka tauoilla pelailimme lautapelejä ja söimme lastenohjaajan tuomia suklaita ja kuinka sitten kiireen kaupalla piilotimme nuo ajanvietteet, kun seuraava ryhmä oli tulossa esiintymispaikallemme. En muista, mutta luulen, että siinä tuli luotua kotiinkin joulu samalla, kun toi sieltä esiintymispaikalta hyvän mielen tullessaan.

15.12.2012

Tylsää?

Tuttavapiirini on melkolailla tällaista neljä–viisikymppistä porukkaa mitä itsekin edustan. Tavallisia, perheellisiä ihmisiä. Elämä on asettautunut tiettyihin uomiin, useimmilla on työpaikat, omakotitalot, autot, koirat, kissat ja tietenkin lapset. Arjet painetaan duunia, kuskataan lapsia hoitoon ja harrastuksiin, harrastetaan itsekin. Kaikki sujuu päivästä toiseen suunnilleen samaa rataa, kotoisasti.

Onkohan tuo arjen ja rutiineihin uomautumisen kestäminen liikaa meidän ikäluokan miehille, kun viime aikoina olen kuullut monien tuttavapariskuntien aivan yllättävistä eroista? Ja nimenomaan niin, että mies on paiskannut erouutisen yllättyneen vaimon eteen kertoen löytäneensä uuden rakkauden. Siinä ei ole perhe paljon painanut, kun on lähdetty uuden, kiinnostavan (ja usein nuoremman) naisen matkaan. Onko eroaminen nykyisin jo liiankin helppoa?
Miksihän tavallisuudessa ei nähdä nykyisin mitään hyvää? Aina pitäisi olla jotain ihme sykettä elämässä, että se tuntuisi joltain. Jos kaikki junnaa aina samaa rataa, on tylsää, ja sitä tylsyyttä pitää sitten vaikka pullon avulla helpottaa. Tai ottaa uusi, jännä kumppani. Pitäisikö elämässä aina tapahtua jokin hirveä katastrofi, että oppisi antamaan arvoa tavalliselle, turvalliselle arjelle?

Tänään olen kiitollinen siitä, että taas on valjennut tavallinen lauantaipäivä siivouksineen ja ruoanlaittoineen. Minulla on ruokaa jääkaapissa. Minulla on rakas kumppani ja kultaiset lapsukaiset. Sulo-poikakissa on edelleen elämäni valona. Luultavasti en voita lotossa, ja köyhyys ei edelleenkään helpota. Kaikki on niin ihanan, turvallisen  tavallista!
Sekä rakkaani että minut on muuten aikoinaan jätetty, koska meidän kanssamme meni elämä hukkaan ;)

Elämäni valo tuplana

6.12.2012

Linnan juhlat


Linnan juhlien kakkuja, nam! Nuoret itse leipoivat nämä.

Jos joillekin ihmisille on tullut sellainen kuva, että haluan itseni korottaa ja itseäni korostaa tällä blogilla, on hän luultavasti ja varmastikin oikeassa. Elämäni on todellisuudessa niin pientä ja ilonaiheenikin niin mitättömiä, että ne pitää täällä heti julkaista, jos jokin sellainen eteen putkahtaa. Mutta mitään kadehdittavaa minulla ei tosiaan mielestäni ole – jotenkin luulen, ettei moni vaihtaisi elämäänsä kanssani:

Kun olin yhdeksän, isäni kuoli vaikeaan nivelreumaan. Äiti jäi köyhälle pientilalle neljän penskan kanssa ja ilmoitti minulle suorasanaisesti, ettei minua olisi olemassakaan, ellei isäni olisi kieltänyt häntä tekemästä aborttia. Hyvät eväät itsetunnolle. No, nykyisin hän sanoo tuttavilleen ja sukulaisillemme, jos joku kysyy, mitä Saretskalle kuuluu, että hän ei todellakaan tiedä, en kuulemma ole pitänyt häneen mitään yhteyttä kuukausiin. Tuo siksi, että hän häpeää minua työttömyyteni takia. Tuntuu tosi  ”mukavalle”, että hän itse minulle vielä kertoo tuosta.
Siskoni oli läpi lapsuuteni, nuoruuteni ja aikuisuuteni paras ystäväni ja ainoa henkilö, joka aidosti huolehti ja välitti minusta. Taisi huolehtia ja välittää liikaakin, koska teki itsemurhan. Minä olen nyt saman ikäinen, tai oikeastaan vuoden vanhempi, kuin hän kuollessaan. Joka päivä muistan hänet ja viime yönäkin taas näin unissani. Sekä edelleen syytän ja tulen loppuikäni syyttämään itseäni hänen kuolemastaan: olin aina se, joka naukui tukea ja huomiota, lienenkö koskaan kysynyt hänen vointiaan ja jaksamistaan L

Nykyinen elämäni on tätä taistelua: päivällä leivästä ja yöllä lihasta (hihii!). Siis vakavasti puhuen miettimistä siitä, riittääkö luotollisen pankkitilin luottoraja ruokakaupassa käymiseen vai pitääkö yrittää säveltää jotain. Ja että riittääkö työmarkkinatuki laskujen maksuun (eihän se tosiaankaan riitä). Ja tällä hetkellä pahin on se, että miten ihmeessä hankin lapsille joululahjat???  Sydänalassa painaa ja kaivaa jatkuvasti huoli toimeentulosta. Sen lisäksi suuri HÄPEÄ työttömyydestä. Köyhyyttä en niinkään osaa hävetä, en kauheasti arvosta maallista mammonaa muutenkaan. Silloin, kun olin vielä hyvissä hankkeissa, tuhlasin kaikista mieluiten rahani ostamalla rakkaille ihmisille kaikenlaista, mistä tiesin heidän pitävän.
Sitten minulla on vielä tämä oikein kadehdittava mielenterveysongelma. Masennus, häiriöherkkyys ja sosiaaliset pelot. Varmaan tosi moni haluaisi nämä minulta vaihdossa terveeseen mieleen. Pienestä työmarkkinatuestani leijonanosan lohkaisevat terapiakulut.



Joten kun eilisiltana täällä Uuraisilla oli Linnan juhlat: nuorisovaltuuston järjestämä tapahtuma, jonka pääorganisaattorina oli minun tyttäreni, niin totta kai julkaisen sen täällä kuvien kera! Iloitsin ja nautin joka hetkestä, kun olin siellä järkkärinä. Juhlat olivat täysi kymppi onnistumisessa: kakkua oli riittävästi ja se oli herkullista, esiintyjät mukaansatempaavia ja oikeasti tosi hyviä ja monipuolisesti valittu, artisteista ja meistä talkoolaisista pidettiin hyvä huoli: syötettiin ja juotettiin. Koko syksyn kestänyt suururakka huipentui onnistuneeseen iltaan, josta nauttivat täysillä etenkin nuoret mutta kyllä me vanhuksetkin.
Tervetuloa linnan juhliin!

 
Tytskä organisaattori, äiskä talkoolainen järkkäri
 
Upon Disposable, hyvää meininkiä Kirkkonummelta saakka!
 

5.12.2012

Tämä on vain minun elämääni

Pyydän anteeksi sydämeni pohjasta kaikilta, joita olen kirjoituksillani loukannut. Olen katkeroitunut, köyhä ja työtön, mielenterveysongelmainen ihminen, ja vuodatan tänne blogiini sitä, mitä mielessäni kulloinkin liikkuu. Useimmiten hetken mielijohteesta. En kuitenkaan halua pahaa kenellekään, ottakaa juttuni vain pöpin eukon purkauksina, henkilön, jolla ei ole ystäviä, keiden kanssa voisi ajatuksistaan jutella. En osaa suhtautua elämään myönteisesti, koska minua vaivaa masennus, ja se lyö leimansa kaikkiin ajatuksiini.

Oli kai virhe alkaa bloggaamaan omalla nimellään ja kuvallaan, mutta tässä ollaan. Ehkä kirjoitan lisää sitten, kun ja jos joskus näen elämän iloisena ja valoisana.

23.11.2012

Auttamisesta

Aloitin harjoittelun Saarijärvellä, jonne seutulippu meiltä maksaisi  137 euroa eli mansikoita meikäläiselle työmarkkinatukilaiselle. Samalla kylällä ja kylätiellä asuva ja Saarijärvellä töissä käyvä henkilö kuitenkin otti minut kimppakyytiinsä eikä ainakaan vielä halunnut rahasta edes keskustellakaan. Tietää varmaan taloudellisen tilanteeni,  itse hän on johtavassa asemassa hyväpalkkaisessa työssä. Oikeasti hyväsydäminen ja auttavainen ihminen.

Toisaalla: Facebookissa eräs ihminen tiedotti julkisesti, kuinka oli kuljettanut ulkopaikkakuntalaisen bussipysäkiltä matkahuollon pihaan (300 m), jotta tämä ehtisi bussiin. ”Tein päivän hyvän työn.”
Tuo naapurini, joka hyvää hyvyyttään kuskaa minua ja jaksaa puolitoista kuukautta aamuin illoin joka päivä kuunnella hölmöjä juttujani, ei mainosta sitä missään, tekee vain tuon hyvän työnsä ihan hiljakseen vain. Toisia ovat he, jotka aina muistavat korostaa omaa hyvyyttään muille. Sitten noita itsensä korostajia pidetään niin upeina ihmisinä. Menikö kaikki oikein?

Vaikka en uskovainen olekaan, niin jotenkin tulee mieleeni jonkun suuren opettajan aikoinaan neuvoneen, että kun annat almun köyhälle, niin älköön toinen käsi tietäkö siitä, mitä toinen käsi teki. Menipä paatokselliseksi. Mutta ajatukseni, jonka tässä halusin ilmaista oli, että tässä yhteiskunnassa esillä ja julkisuudessa ovat he, jotka jaksavat omaa erinomaisuuttaan aina mainostaa. Oikeat elämän sankarit eivät missään näy. Paitsi kanssaihmistensä sydämissä.
 
Kiitos! :)
 
 
 

19.11.2012

Urasuunnitelmia

Ei taida tässä elämässä enää ura urjeta tälle työnhakijalle. Turha haaveillakaan mistään oman alan töistä, eipä juuri mistään muistakaan hommista. Jos nyt palkattoman harjoittelupaikan sainkin, niin sekään ei kovin kauan kestä eikä jatkoa ole luvassa (seuraava harjoittelija minun jälkeeni jo sovittu).

Hoksasinkin sellaisen mukavan ajatuksen, että aloin suunnitella jo seuraavan elämän uraani, kuoleman jälkeen siis: aion ruveta suojelusenkeliksi. Tässä saa vähän väliä itkeä kaikkia kurjia kohtaloita ja ihmisten pahuutta ja turhauttaa, kun ei pysty itse mitään tekemään. Niinpä sitten, kun nämä maalliset kahleet eivät liikkumista haittaa (leijailen henkenä minne huvittaa) ja näen aina, missä lasta hakataan tai eläintä potkitaan, lehahdan paikalle auttamaan! Aion olla tosi ahkera siinä hommassani. Jos on vapaapäiviä, vietän ne eläinten taivaassa hyysäten ja syöttäen herkkuja kaikille edesmenneille pikku raukoille.
Ehkä kuitenkin pidän nämä urasuunnitelmat omana tietonani, jos vielä joskus tässä elämässä työhaastatteluun pääsen ja joku siellä urasuunnitelmista utelee.

17.11.2012

Liian helpoksi meni

Sain nyt sitten sen taloushallinnon harjoittelupaikan. Tietenkään täällä Uuraisilla ei ole mitään sellaisia paikkoja (no ehkä kunnanvirasto, mutta sinne ei minua saa kirveelläkään), ja loppujen lopuksi paikka löytyi eräästä isännöintitoimistosta Saarijärveltä. Tulihan siinä sitten ihmetystä ja mutkia matkaan, kun aloin katsella kulkuyhteyksiä: Meiltähän on lyhyempi matka Saarijärvelle kuin Jyväskylään. Ajattelin, että Uuraisten ja Saarijärven välille siis seutulippu maksaa korkeintaan saman verran kuin Jyväskylään, 115 €. Hohoo! Sellaista lippuapa ei ole olemassakaan! Täytyisi ostaa sen vyöhykkeen lippu, joka kattaa seudun Jyväskylästä Saarijärvelle, jotta pääsisi kulkemaan siitä puolesta välistä Saarijärven suuntaan: 137 €! On aika suolainen hinta maksaa harjoittelustaan, josta ei mitään palkkaa itse saa.

Mutta nytpä täytyy kehua naapuriaan: Satuin tietämään, että eräs rouva täältä Mansikkamäestä käy Saarijärvellä töissä ja kysyin häneltä kimppakyytiä. Tosin hän on johtavassa asemassa, joten työaikansa eivät ole niin säännölliset kahdeksasta neljään kuin minun harjoittelussani, mutta hän lupasi ottaa minut kimppakyytiin aina, kun vain voi. Jippii! Korvaan hänelle bensoja ja hän saa minusta NIIN kivan matkaseuralaisen (juupa juu).
Sitä minä vain itsessäni ihmettelin, että kun vihdoin olin saanut sen harjoittelupaikan ja olin marssimassa kyseisestä isännöintitoimistosta parkkipaikalle, minulla ei ollut yhtään iloinen vaan tyhjä olo. Onko tässä jo pää ja elimistö niin tottuneet ainaiseen stressiin jostain vaikeuksista, että ei osaa olla, jos ei koko ajan angstaa tai ole stressistä hulluuden partaalla?

Tein tässä muuten yhden vöyhötyksen, jota olen miettinyt varmaan pari vuotta, mutta päättänyt siirtää sen siihen hamaan tulevaisuuteen, kun on töitä ja rahaa harrastaa mokomia vöyhötyksiä: otin tatuoinnin. Koska en taida työllistyä kuuna kullan valkeana, niin menköön viimeisetkin siemenperunat, heh. Alun perin ajattelin sitä Sulon kuva -tatskaa, mutta sitten yht’äkkiä tajusin, mikä se minun kuvani olisi: tietenkin ankh, elämän avain! Minustahan tuli Egypti-fani kerrasta, kun näin pyramidit, ja hyvähän se on olla tuo avain matkassa, että pääsee sitten kissojen taivaaseen. Kotiavaimissakin minulla on avaimenperänä pikku ja isompi ankh.
Niin että viidenkympin villityksessä tässä varmaan jo ollaan.

Tässä se tekeytyy...
 

Lopputulos. Nyt hihattomia toppeja hommaamaan! :D

13.11.2012

Tupa tulvillaan

Aloitettiin piparkakkukausi meidän huushollissa. Pyhänseutuun pykäsin taikinan ja eilen leivottiin pienimmän kanssa. Sitten tytöt yhdessä koristelivat. Suhtauduin kovin epäilevästi oudon värisiin sokerikuorrutteisiin, joita teini sekoitteli, mutta ihan hienojahan noista pipareista tuli!

Nyt on sitten ainakin joulun tuoksua saatu kertaalleen kotiin. Toivottavasti tässä vielä tulee leivottua joulujuttuja useampaankin otteeseen ennen joulua. Vähän pelottaa oma olotilani, etten vain menisi masennuksen puolelle liikaa ja jaksaminen loppuisi, kun tuntuu tuo elämä taas tökkivän.
Olis piparia tarjolla ;)
 

11.11.2012

Miinuksen puolella

 Ostin eilen tyttärelle farkut. Vingutin visaa, koska pankkitilillänihän ei koskaan ole rahaa. Mietintää aiheuttaakin juuri tämä visalla ostelu: loppuhan siihenkin jossain vaiheessa tulee. Olen tässä koko ajan ajatellut, että mitäpä tuosta: kun pääsen töihin, alan sitten maksella luottokorttilaskut ja luotolliset pankkitilit pois. Nyt vain valitettavasti näyttää, että töistä ei ole tietoakaan. Huhhuh. Mitäpä muuta tähän tilanteeseen voi sanoa? Pää pensaaseen vaan.

Se on vielä yllättävämpää, että taitaa harjoittelupaikan saaminen olla aivan yhtä kiven alla kuin palkkatöihin pääsy. Kahden viikon kuluttua pitäisi olla harjoittelupaikassa, mutta kukaan ei ole ottanut minua! Lähimpänä oli Jyväskylän sinfonia, kiitos Emma Anttilalle, joka kuulemma olisi ottanut minut ihan taustanikin takia, mutta kun siellä on jo harjoittelija. Olen lähettänyt ainakin 50 hakemusta, mutta kukaan ei huoli. Eipä YHTÄÄN ole stressiä tästä.
Rakkaani sanoikin jo minulle, että älä, pliis, enää mene noihin koulutuksiin, joissa täytyy etsiä harjoittelupaikka. Koko perhe joutuu kärsimään tästä minun angstaamisestani. Ja entäs jos en saa sitä paikkaa? En tiedä, varmaan karenssia kolme kuukautta.

No, onko mitään myönteistä? No juu, leivoin juustokakun isänpäiväksi: rrrakastan juustokakkua! Ja isukiltahan ei kysytä…
Aamupalaa rakkaalleni isänpäivänä. No, vaikka
hän ei minun isäni olekaan (mun isä on taivaassa).
 

3.11.2012

Aamumietintöjä

Talossa vielä nukutaan, niin vihdoinkin ehtii vähän päivittää tätä blogiakin. Päivät ovat taas vierähtäneet ihan koulun merkeissä ja illat muuten vain. Ei vain ole ollut jaksua. Enkä ole suoraan sanottuna enää halunnut avata konettakaan, kun koko päivän olen ensin koulussa istunut tietsikan ääressä. Muiden blogeja olen kyllä koulun tauoilla lukenut, mutta sitten ei ole ollut niin rauhallista hetkeä, että kommentoimaan olisin ehtinyt. Mutta kiitos kaikille blogejaan ahkerasti päivittäville, luen ja myötäelän kanssanne, vaikkei kommentteja aina tulisikaan.

Nyt muutenkin tuppaa menemään masennuksen puolelle taas, sillä koulutukseen kuuluvaa työssäoppimispaikkaa  en meinaa löytää kirveelläkään. Ilmeisesti minussa on jokin pahanlaatuinen vika, joka näkyy ja kuuluu jopa sähköpostin välityksellä työnantajille. On se niin kummallista, että edes ilmaiseksikaan ei kelpaa mihinkään. Eilen yht’äkkiä kauppareissulla jysähti päähäni ajatus, että entäs tosiaan, jos en koskaan enää pääse töihin??? Vatsassa humpsahti ja sydän muljahti paikoiltaan, jatkoin silti puolalaisten tarjoustomaattien valkkaamista. En haluaisi ajatella koko tuota työttömyysasiaa, sillä siitä tulee niin epätoivoinen, katkera, vihainen ja surullinen olo. Mutta tottahan tämä on, vaikka nyt koulutuksessa olenkin. Kun se päättyy, ollaan taas tyhjän päällä. Sillä jos ilmaiseksikaan ei minua tosiaan mihinkään kelpuuteta, niin kuka hullu vielä maksaisi jotain?????
Muutoin tähän arkeen on kuulunut viime viikkoina vaihtelevasti mukavia ja ikäviä asioita, kuten yleensäkin. No, iloja sen verran, että puoliso särki jalkansa kertausharjoituksissa ja on kolme viikkoa kotimiehenä. Revähtymä pohkeessa ei hirveästi haittaa liikkumista, joten olen saanut jo viikon tulla opinnoistani siivottuun kotiin ja valmiiseen ruokapöytään. Ihan kuningatarolo! Toinen myönteinen juttu on, että hommasin pitkästä aikaa salikortin ja nyt olemme pikkutytön kanssa käyneet jo pari kertaa tuossa läheisellä kuntosalilla. Suuri saavutus minunlaiseltani sohvaperunalta. Opintojakin olen haalimassa lisää: hain avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin, kun mies lupasi kustantaa ne minulle joululahjaksi. Sinne piti tosin tehdä pääsykoetehtävä, joten liekö pääsen sinnekään. Mutta ainakin olen yrittänyt ja sekin on jo paljon meikäläiseltä haahuilijalta, joka vain haaveilee, mutta yleensä ei toimi.

Luopumisen tuskaa tässä myös käyn läpi. Isommalla tyttärellä on poikaystävä. Ei siinä mitään, poika on oikein asiallisen oloinen; tuli käymään oikein kauluspaita päällä ja kaikki, osaa puhua kuin immeiset eikä kiroile. Musatyyppi (tietenkin) ja seurakunnan toiminnassa mukana siellä omalla paikkakunnallaan. MUTTA KUN MINÄ HALUAN, ETTÄ MINUN LAPSI OLISI IKUINEN VAUVA!  Tuo edellinen lause on jotain kummaa sisäistä puhettani, kyllähän mulla järki sanoo, ettei lapset ikuisina vauvoina säily. Silti. Haluaisin niin kovin suojella poikasiani maailman kolhuilta, ja nuo ihmissuhteethan ne niitä kipeimpiä kolhuja aiheuttavat. Ja kun toinen on niin kovin, kovin nuori vielä, minun oma pieni tyttöseni.
Vettä sataa ja minäpä taidan keittää toiset aamukahvit. Mies lähti jo aikaisin aamulla metsästysseuran kämpälle talkoisiin, sinne Heinä-Suvannon maisemiin. Sulokin tuli jo aamun ulkolenkiltään se onkin nyt tyytyväinen kissa, kun sai eilen matolääkkeen. Elämä siis olisikin varmaan ihan liian täydellistä, jos tässä olisi vielä työpaikka ja rahhoo. Kaikkea ei kai voi vaatia. Mukavaa päivää ja viikonloppua kaikille!

Täällä on talkoot tänään. Keli ei vain suosi näin hyvin kuin
tässä viime syksynä otetussa kuvassa.

20.10.2012

Entäs jos...

Nyt kun tämä elämäntilanne on muovautunut tällaiseksi työttömyyden ja köyhyyden kurimukseksi, on tullut monen monta kertaa jossiteltua ja issiteltua menneisyyttä. Että mitä, jos en olisi lähtenyt pois sieltä UM:stä? Niin. Siinäpä se yksi ja ainoa jos-ja-jos on ollutkin. Että miten en ymmärtänyt, että ei ulkoasiainministeriön työkokemuksella porskutella työhön mihin vain Keski-Suomessa. Luulin, typerä, että UM on sellainen meriitti, että sen turvin saan paikan kuin paikan missä vain. Että meikä suunnilleen revitään kotoa töihin. No joo. Olisi pitänyt uskoa sitä ent. kollegaa, joka sanoi minulle, että ei tämä UM:n virka välttämättä mikään meriitti ole.

Opiskeluaikanani asetin itselleni tavoitteen päästä töihin ulkoasiainministeriöön. Pääsin. Tykkäsin toimenkuvastani ja töistäni ja minulla oli vakituinen virka. Asuin Venäjällä ja sitten Ukrainassa:  juuri sitä, mitä elämältä halusin. Mutta koko elämänsisältöni ja arvomaailmani muuttui, kun sain Venlukaisen, pienen Venlan. Muutimme takaisin opiskelusijoillemme Jyväskylään, kun vauva oli tulossa ja tänne Keski-Suomeen jäimme. Yritin vielä hoitovapaalta palata Kiovaan ja elää siellä pienen tytön kanssa, mutta ei se luonnistunut: Venlalta lähti tukkakin päästä stressin takia. Tyttö oli tottunut asumaan maaseudulla rauhassa ja vapaudessa ja yht’äkkiä hänet tempaistiin miljoonakaupunkiin, jossa puhutaankin oudolla kielellä. Niinpä kolmen ja puolen kuukauden sitkuttelun jälkeen otin loparit ja palasin lopullisesti Suomeen. Sitten aloinkin jo odottaa pikkutyttöä ja loppu onkin historiaa: pätkätöitä ei oman alan hommissa ja työttömyyttä.
Niin olen sitten miettinyt, että jos en olisi antanut periksi, vaan jäänyt sinne Kiovaan. Olisiko Venla sopeutunut? Olisinko nyt missä? Joka tapauksessa en koskaan olisi tavannut oikeaa rakkauttani. Olisin ihan erilainen ihminen (luultavasti jopa pissipäisempi kuin nyt). Mutta äitini sentään saisi olla edelleen ylpeä lapsestaan. Nykyisin hän häpeää minua.

 
Silloin 15 vuotta sitten Kiovassa mulla oli tällainen Lipponen-niminen
brittiläinen lyhytkarva. Siirtyi vuosi sitten kissojen taivaaseen.

19.10.2012

Lievää ankeutta

Syksyn viikot ovat nykyisin menneet niin opintotäyteisesti, että tännekään ei ole tullut kirjoitettua aikoihin. Aamulla herään jo samaan aikaan, kun puolison kello soi, eli viideltä, vaikka ei niin aikaisin vielä tarvitsisikaan nousta, sillä kaupunkiin suuntaan vasta puoli seitsemän jälkeen. Päivän pyörittelen numeroita ja tilejä ja illalla olenkin sitten aina melko sippi kotiaskareiden jälkeen. Ihanhan tämä työllisyyskurssilaisen elämä on kuin töissä kävisi, ainut vaan, että palkkaa ei tule, ei ole sitä ihanaa tilipäivää.

Viimeisimmästä työhaastattelupettymyspaikasta tuli tänään lopullisen ratkaisun paperi, jossa kerrottiin työhön valitun nimi ja että paikkaan olikin 181 eikä 120 hakijaa, kuten kuulin haastattelijan silloin sanovan. Olin varmaan siellä haastattelussa niin paniikissa, etten kuullut oikein. Vaikka vieläkin v***aa se valitsematta jääminen, niin mielestäni tuo, että pääsin kuuden haastateltavan joukkoon, on positiivinen viesti siitä, ettei minua työmarkkinoilla sentään ihan montun reunalle olla vielä laittamassa. Kyllä tosiaankin ajattelin yhä vielä yrittää. Kuten rakkaani sanoo: "Vaikka polvillaan ryöpyten, mutta eteenpäin yritetään."

Nyt on hakusassa sitten harjoittelupaikka. Jospas sitä sentään edes ilmaiseksi johonkin otettaisi. Harjoittelupaikan hakeminen tuntuu aivan samanlaiselta kuin työnhaku. Takaraivossa jyskyttää: ”En kelpaa, en kelpaa, en kelpaa kuitenkaan.”  
Jotakin jännittävää ja uuttakin on tässä elämässäni toki tapahtunut: vaalea- ja pitkätukkaisesta tyttärestä kuoriutui ihan erinäköinen nuori nainen, kun hän leikkautti itselleen irokeesin. Tosin se sininen väri ei nyt niin minun mieleinen ehkä, hmmm. Ja siinäpä ne suuret uutiset sitten olivatkin :D Siinä mielessä hyvä tietenkin, että eipä ole myöskään järisyttäviä suru-uutisia!


Tämäkin uutta: pikkutyttö nikkaroi koulun puutöissä Sulolle uuden sängyn
asekaapin päälle, ja ihan mittojen mukaan!  Entinen nukkumakori oli
jo käynyt pieneksi. Sulo tykkää <3

5.10.2012

Kun yössä yksin vaeltaa

”Kun yössä yksin vaeltaa
Voi kaltaisensa kohdata
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea
Ei etäisyys, ei vuodetkaan
Ei mikään meitä erota
Kun hetken vain sut pitää sain ja unohtaa…”


Tämä kappale on soinut mielessäni siitä viime perjantain Veskun konsertista lähtien. Siinä kosketellaan mielestäni yksinäisyysteemaa jotenkin hyvin olennaisella tavalla. Olemme loppujen lopuksi yksinäisiä susia kaikki, joskus rinnallakulkijaksi löytyy toinen samanmoinen ja tosiaan hetken tie on kevyempi kulkea. Hetkihän voi tietysti kestää kauankin, vaikkapa avioliiton ajan, jos oikein hyvin käy. Viimeistään kuolemassa tulee silti ainakin fyysinen ero sielunkumppanista. Mutta ”ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota”: minäkin mielessäni keskustelen isosiskoni kanssa lähes päivittäin, vaikka hän on ollut yli kahdeksan vuotta täältä fyysisestä maailmasta pois.

Välillä on tie kevyempi, välillä taas ottaa kovinkin lujille. Omassa elämässäni olen huomannut, että virtuaalisetkin kanssakulkijat, blogiystävät, kummasti keventävät tätä tarpomista. Toivottavasti saan pitää teidät kauan ja, tottavie, en ainakaan unohda (no saattaahan sitä jossain vaiheessa unohtaa oman nimensäkin ja kaiken muun)!
Tällaisia mietteitä perjantaina kurssipäivän keskellä.

30.9.2012

Sielu sai ravintoa

Tämä on nyt sitten vähän sellainen ”festaripostaus”, joita tuo jälkikasvu enemmänkin harrastaa.

Puoli vuotta sitten oli jo häämöttämässä tämä nykyinen taloudellinen katastrofimme, mutta ei kuitenkaan vielä ollut todellistunut.  Niinpä ja siksi uskalsin silloin, tosin puolison ensin kannustettua, hankkia liput Vesa-Matti Loirin 50-vuotistaiteilijajuhlakonserttiin. Ja arvatkeepa mitä? No, se puoli vuotta meni tosi nopeasti, ja ihme ja kumma, olin säilynyt elossa senkin ajan. Joten perjantaina läksimme suuntaamaan kohti piäkaapuntia ja kulttuurielämystä!
Veljeni asuu Mäntsälässä, joten sehän oli tietenkin oivallinen tukikohta konserttireissullamme. Asettauduimme siis sinne ja hyppäsimme sieltä paikallisjunaan määränpäänä Pasila ja Hartwall-areena. Perhoset vatsassa yltyivät räpsyttelemään entisestään, kun jo tuntia ennen konsertin alkua areena kuhisi väkeä. Kuulinkin sitten jälkeenpäin, että liput oli loppuunmyyty.

Saretska ihan jännityksessä ennen konsertin alkua.
Piti oikein rohkaisusiideri nauttia.
 
Se tunne. Se tunne rintakehässä ja kaulassa ja päässä, kun suuri idoli tanssahtelee lavalle. Huhhuh. Ei kai sitä osaa tässä sanoin kuvata, mutta tuntui jotenkin niin riemuisalta ja ylevältä jajajaja.. Onneksi konsertti alkoi reippaalla ”Ennen oli miehet rautaa” -kappaleella, ettei ihan heti tarvinnut alkaa itkeä turssaamaan. Sitä lajia kyllä sitten riittikin Saretskalla, kun kehiin tulivat muiden muassa Uuno Kailaan Pallokentän laidalla, Nestori Miikkulainen, Hetken tie on kevyt ynnä muut sieluani kouraisevat kappaleet. Jouduin yhdessä vaiheessa tarttumaan puolisoa käsivarresta itseäni hillitäkseni, etten olisi alkanut itkeä aivan valtoimenaan. Suuri taiteilija osaa koskettaa.

Vesa-Matti Loiri, suuri tulkitsija.
Vesku oli juhlakonsertissaan sitä kaikkea parasta, mitä vain hän, armoitettu taiteilija, suuri tulkitsija, ihminen ja persoona, voi olla. Tunsin olevani etuoikeutettu, kun pääsin kokemaan ja näkemään tuon säteilevän karisman ympäröimän taiteilijan. Ei Veskunkaan elämä ole ollut ruusuilla tanssimista, ja sieltä omista kokemuksistaan hänkin on muokkautunut laisekseen. Ei helpolla elämässään päässyt voisi laulaa uskottavasti esimerkiksi Eino Leinon Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks. Loirin tulkintana sekin runo muuttuu lihaksi ja vereksi.

Täytyy tässä muistaa kehua myös taiturillinen Lenni-Kalle Taipaleen orkesteri.
Niin, ja kävihän siellä Samuli Edelmankin pyörähtämässä.

Sitä minä vain taas hämmästelin suomalaisessa konserttiyleisössä, että miten ne suurin osa pystyy olemaan tikkuna paikoillaan ja taputtamaan vain, kun on taputusten aika? Meikä olisi taas yhden kerran häpäissyt Siirin, jos hän olisi ollut mukana, koska jammasin, heiluin, itkin ja nauroin, huusinkin aina välillä. Ympärilläni olijat tököttivät useimmat jäykkinä paikoillaan. Siiri on joskus yhteisten konserttireissujemme jälkeen sanonut hävenneensä minua, kun heilun ja itkeä vollotan ynnä muuta konsertin aikana. Ei hyvänen aika sitä pysty olemaan paikoillaan, kun musiikin rytmi menee vereen! Jos olisin itse esiintyvä taiteilija ja näkisin yleisön vain jäykkänä tuijottavan itseäni, ajattelisin, että eipä tämä mun juttu paljon taida koskettaa. Mutta Vesku kosketti. Paljon. Varmasti kaikkia mukana olleita.
Vesku
 Nämä kappaleet saimme kuulla Veskun konsertissa.

25.9.2012

Etänä

Nämä etäpäivät ovat sitten mukavia! Aamulla kello soi vasta seitsemältä, kun tavallisena koulupäivänä olen siihen aikaan jo köröttelemässä bussilla kohti kaupunkia. Etäpäivänä ehtii laitella tyttösille aamupalan ja heipata heidät koulutielle ennen kuin itse aloittaa etätehtävien teon. Tosin se tehtävien tekemisen aloitus tuntuu olevan meikäläiselle ylen vaikeaa: keksin vaikka mitä muuta tekemistä, ettei vain joutaisi istuutumaan kirjan ääreen. Tänään olen kuitenkin jo tähän aikaan tehnyt kouluhommat, ja nyt voi taas keitellä iltapäiväkahvit odotellessaan lapsia koulusta kotiin. Ehkä vielä paistan jotain hyvää herkkua…

Niin, sitä ollaan siis taas vaihteeksi työvoimapoliittisessa koulutuksessa. Ala on tällä kertaa kaikkea muuta kuin tyypillistä minulle: taloushallintoa. Moni suorastaan hirnui ja meinasi katketa naurusta, kun kuuli meikäläisen opiskelevan kirjanpitoa ja sen sellaista: hullu humanisti yllättää! Täytyy yrittää ihan mitä vain, mikä jotenkin saattaisi edistää työllistymistäni. Ja olen kyllä itsekin suuresti yllättynyt siitä, että tuo numeroitten pyörittelyhän on oikeastaan aika hauskaa! Siinä on selvät sävelet verrattuna moniin kielijuttuihin, jotka saattavat olla useinkin tulkinnanvaraisia. Tilit taas jos eivät mene tasan, niin varmasti täytyy jossain olla virhe. Sitten toisaalta myös heti näkee, kun meni oikein ja oivalsi homman. On ihana tunne, kun huomaa oppivansa jotain ihan uutta ja erilaista ja jopa tykkäävänsä sellaisesta, mitä luuli itselleen vastenmieliseksi  vieraaksi.
Kaikenlainen opiskelu olisi varmaan ihan se minun juttu, jos siitä vain maksettaisiin palkkaa tai takataskussa olisi lottovoitto. Voisi opiskella jotenkin rauhallisin mielin, kun nyt tämä on epätoivon vimmalla työllistymiseen pyrkivää. Pelko takalistossa, että entä jos tämäkään ei taaskaan auta.

Saretskan kotiläksyjä

20.9.2012

Pettymystä ja piirakka

Mikä meni väärin? Tässä huushollissa ovat ihmiset äkäpenkissä kukin omilla tahoillaan, ovet ovat paukkuneet ja kuumat kyyneleet kierähtäneet silmiin. Pettymyksestä ja vihastuksesta. Kun iloinen odotus ei täytykään, on se niin kovin turhauttavaa. Turhauttavaa se on aikuisellekin, saati sitten lapselle.

No, jotain myönteisempääkin kuitenkin. Etäpäivän kunniaksi leivoin pitkästä aikaa ja paistoin myös omenakauraherkkua (etätehtävät teen lupaan huomenna).  Joka syksy kokkailen sitä omenakauravuokaa tosi monta kertaa koko omenakauden, joten tytöt ovat jo kyllästyneet siihen. Me aikuiset emme. Leipomani puolukkapiirakka kuitenkin kelpasi kaikille, se on tosi hyvää! Kookos tekee piirakasta astetta eksoottisempaa.

Puolukka-kookospiirakka


 
150 g voita (tai muuta rasvaa maun mukaan)
2 kanamunaa
2 dl sokeria
4 dl vehnäjauhoja
½ dl kookoshiutaleita
2 tl leivinjauhetta
1 tl limetin kuorta raastettuna
½ tl kardemummaa
1 dl maitoa
6 dl puolukoita
MURUSEOS
50 g voita
2 dl kookoshiutaleita
½ dl sokeria
½ dl vehnäjauhoja
1 tl vaniljasokeria
1. Sulata voi. Vaahdota munat ja sokeri. Lisää voisula taikinaan hieman jäähtyneenä.
2. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan maidon kanssa vuorotellen.
3. Levitä taikina piirakkavuokaan ja ripottele päälle puolukat.
4. Sulata voi ja sekoita joukkoon muut muruseoksen ainekset. Ripottele seos  piirakan pinnalle. Paista 200 asteessa n. 30 min. Ihanaa vaniljajäätelön tai -kastikkeen kera.


18.9.2012

Mitäpä siitä

Kävin taas suurin toivein ja riemuiten työhaastattelussa. Pääsin vain 120:n hakijan joukosta haastateltavaksi. En tullut valituksi.

Alkaa olla nyt mittari täynnä tätä ainaista samaa. On kai vihdoin uskottava jo lopulliseti, että en kelpaa. Sanonpa nyt kuitenkin suoraan, että vittusaatana. Tyhjä olo. Niin tyhjä olo.
 
 

16.9.2012

Viikonloppu jäikin positiivisen puolelle


Kääntyihän se tämä viikonloppu sitten loppujen lopuksi ihan mukavaksi. Eilen nimittäin olin niin ahdistunut ja masentunut ja kiukkuinen ja kireä ja…, että olin varma koko viikonlopun jatkuvan samaan malliin. Siivouskin jäi eilen kesken ja vaiheeseen, kun ei enää yhtään jaksanut eikä huvittanut. Tänään sitten, huiskis vaan, tehtiin kultsin kanssa hommat loppuun yhdessä. Sitten päätettiin lähteä perheen kanssa puolukkaan, kun tiistain marjareissun jälkeenkin sinne meidän paikkaamme jäi vielä vaikka kuinka paljon poimittavaa. Viimeksi mukana oli pienimmäinen, joka oikein innostui marjastamisesta, kun puolukoita oli mättäät aivan punaisenaan. Nyt pikkutyttö on isänsä luona ja mukaan pakotettiin  houkuteltiin teini vetoamalla ”perheen yhteiseen laatuaikaan”.
Olihan se mukava ja tuottoisa reissu, ja sitä yhteistä laatuaikaakin riitti ihan puolitunteroinen marjanpoimintaa ja sama tovi eväiden syöntiä. Sitten teini pisti marjastamiselle topin ja siirtyi sopivasti paikalla olleeseen hirvitorniin tekstailemaan kavereidensa kanssa. Kun vähän vaihdoimme maisemaa, tytskä jäi puolestaan autoon musaa kuuntelemaan. Mieheni sanoikin, että ihan minun mielikseni vain se tytär sinne metsään mukaamme lähti. Minusta se syy on oikein hyvä, mikäs sen mukavampaa, että jotain tehdään pelkästään minun ilahduttamisekseni. J Ja niitä puolukoitakin saatiin mukavasti, keittelin tuossa juuri hilloa puolukoista kurpitsan kanssa, nam.

Tuo on varmaan uusi laji: rokkipöllö.

6.9.2012

Saretskan oppivuosia

Olen tässä taloudellisessa ja henkisessä ahdinkotilassa yrittänyt nyt kehittää paljon (yli-)mainostettua positiivista ajattelua. Mitähän hyvää ja iloista ja eteenpäin vievää löytyisi näistä työttömyyden, köyhyyden ja masennuksen ajoista? Voisiko näistä koitua jotain hyvää? Opettaako tämä minulle jotain?

Jotta pystyisi edes miettimään kyseisenlaisia asioita, on pakko ensinnäkin saada itselleen kalloonsa, että tämähän ei tietenkään ole pysyvä tilanne. Jos mielessäni ei koko ajan kytisi pienen pieni toivo, että vielä minä työpaikan saan ja mielenterveyskin kohenee, en varmasti jaksaisi etsiä tästä jotain hyvää. Ryöppyäisin pohjamudissa päivästä päivään.

Ensinnäkin ja varmaan parasta, mitä tästä on voinut koitua, on se, että ahdistus ja masennus ovat ajaneet minut hoidattamaan itseäni. Masentuneisuus ja ahdistus ovat vaanineet ja roikkuneet mukanani vaikka kuinka kauan, mutta työelämän kiireissä koetin aina väen väkisin painaa niitä taustalle ja PÄRJÄTÄ. Sitten kun ei ollut enää ulkoista pärjäämistäkään, sisäinenkin  näennäinen ”vahvuus” romahti. Oli pakko saada apua. Olen tarttunut siihen mahdollisuuteen kuin hukkuva oljenkorteen: tahdon muutosta. En halua olla nauravainen Saretska, jolla on sielu rikki ja sydän itkee. Haluan oppia hyväksymään Saretskan ihan omana itsenään, en vain sellaisena kuin luulen muiden odottavan minun olevan. Nyt olen jo kuullut itsestäni yhden ilahduttavan asian ja kyvyn, jota en tiennyt minussa löytyvän: osaan jollain keinolla hillitä ahdistustani ja pahaa oloa. Olen onnistunut sitä joissain tilanteissa tekemään, täytyisi vain vielä hoksata, mikä se juttu on ja opetella se. Tuokin piti minulle osoittaa ulkopuolisen ihmisen, omasta mielestäni olen ollut täysin tunteideni vietävissä ilman omaa mahdollisuutta vaikuttaa niihin. Toivonkipinä on vahvistunut.

Työttömyys on siis ainakin tuonut elämääni aikaa ajatella ja pohtia. Liikaakin aikaa. On siinä mennyt itsetunto ja itsekunnioitus pohjamutiin ja se nyt ei välttämättä ole mikään iloitsemisen asia. Mutta on se tuonut sellaista nöyryyttäkin, että ketään ihmistä en ala katsella nenänvarttani pitkin tai arvostella syyttä suotta. Jos olisin seilannut tätä matkaani kultalusikka suussa rallatellen jatkuvasti  (kuulostaa sekin hiukka hankalalta), olisin varmasti jopa vieläkin veemäisempi tyyppi kuin mitä nyt olen. Ehkä. Nyt pyrin tietoisesti olemaan satuttamatta ketään ”tietäväisillä” tai ylimielisillä kommenteilla, koska olen tuntenut itse niin kipeästi sen, miltä tuntuu olla väheksytty ja halveksuttu. Ja sitäkin ihan vain ulkoisten seikkojen, kuten työpaikan, takia.

Ehkä yllättävää kyllä, mutta yksi asia, joka minusta on jopa positiivista tässä kroonisessa rahapulassa on se, että myös lapset ovat joutuneet tämän kokemaan. He eivät voi saada kaikkea, mitä haluaisivat, eivät, vaikka äitihän mielellään noutaisi heille kuunkin taivaalta. Monilla kavereilla on paljon hienompia ja enemmän tavaroita kuin heillä, mutta en ole huomannut eroja onnellisuudessa. Siis että ne merkkikamalliset kaverit olisivat paljon onnellisempia kuin minun mukelot. Meillä on paljon keskusteltu tästä aiheesta, ja eipä niitäkään keskusteluja olisi varmasti käyty, jos rahaa olisi ollut syytää mielin määrin joka inahdukseen. Luulen, että lapset ovat tässä koetuksessa oppineet tuntemaan sekä rahan arvon että myös muita, tärkeämpiä arvoja. Tähän täytyy lisätä, että tytöt eivät ole joutuneet luopumaan mistään sen tyyppisistä asioista kuin luokkaretket tai vuosia jatkunut harrastus; sellainen köyhyys ei enää opeta mitään hyvää, vaan aiheuttaa ainoastaan katkeruutta ja huonouden tunnetta. Merkkilaukku puolestaan ei ole välttämätön eikä tarpeen, sen oivaltaa lapsikin. Puolet edullisempi tavallinen tai kirpparilöytö on yhtä hyvä, ja kirpparivaatteita voi tuunata mieleisikseen.

Muuta positiivista työttömyydessä? Kun oikein pinnistää ajatuksiaan, tuleehan sitä mieleen vaikka mitä, ja nyt vähän suuta hevosenkengälle: Sulo saa palvelua 24/7 (no ei nyt, kun olen täällä kurssilla). Olen ollut koululaisia vastassa koulusta välipalan kera, mistä he ovat iloinneet. Työvoimapoliittisissa koulutuksissa olen saanut tutustua moniin tosi mukaviin ja hauskoihin ihmisiin, jopa uusia ystäviäkin saanut. Ja (nyt rumpujen pärinää) olen aloittanut tämän blogin! En varmastikaan työkiireiltäni olisi saanut aikaiseksi ruveta tähän(kään) puuhaan. Täällä olen tutustunut uusiin, ihaniin blogistikavereihin.

Loppuun olisin vielä lisännyt jonkin Sulon kuvan, mutta pääsette nyt siitä pälkähästä, kun ei minulla täällä kurssilla ole kuvia mukanani J

 

5.9.2012

Somen maailmassa

Minäkin liityin tyttären yllytyksestä parisen vuotta sitten  Facebookiin. Oli tosi hauskaa löytää vuosien takaisia koulukavereita ja muita vanhoja tuttuja sitä kautta. Ja ihan kiva muutenkin oli seurata tuttujen kuulumisia sieltä, kun muuten, siis livenä ja kasvokkain, niin vähän ketään tapailen ja kotona enimmäkseen kökötän. Kuvia oli ja on myös mukava katsella. Nuorisokin kun otti naamakirjassa kaverikseen, niin tässä on hieman pysynyt kärryillä teinienkin touhuista ja aatoksista. Itse olin alussa tosi ahkera tilapäivittäjä, ehkä silloin elämässä sattui ja tapahtui enemmän kuin nykyisin ja itsesensuurikin oli löyhempi. Nykyistä päivitystahtiani  on hillinnyt myös se, että olen huomannut olevan voimassa kirjoittamattomat säännöt siitä, millaisia päivityksiä tulisi laittaa, ja mitäpä minä enää toistaisin niitä samoja löpinöitä, joita muilta olen jo lukenut kymmeneen kertaan ja joiden perimmäinen tarkoitus on itsensä korostaminen ja kehuminen. Tämä koskee nimenomaan oman ikäistäni Facebook-kansaa, nuoremmalla polvella ei ilmeisesti ole niin kova pätemisen tarve kuin meillä J Tietenkin tässä vaiheessa voi todeta, että happamiahan ne pihlajanmarjat olivat ketunkin mielestä, minulla kun ei paljonkaan ole kehumisen aiheita. Mutta siis huomioni mukaan Facebookissa on meidän keski-ikäisten korrektia ja suositeltavaa kertoilla seuraavista asioista:

Urheilusuoritukset. Sopivaista on mainostaa, että on käynyt juoksemassa maratonin tai muutaman kymmenen kilometrin lenkin. Tai yleensä juoksemassa. Tai jumppaamassa jotain jännän nimistä trendijumppaa. Tai jotain vastaavaa. Tulihan sitä itsekin mainittua siitä tenniksenpeluun aloittamisesta, mutta jatkopäivityksiä aiheesta ei jostain syystä ole seurannut (vaikka kyllä me käytiin läiskimässä aika monta kertaa).

Näin syksyllä ja loppukesällä täytyy ehdottomasti kertoa marjastus- ja sienestysretkistä. Tärkeintä on se, että on käynyt metsässä nauttimassa ihanasta luonnosta yhdessä perheen kanssa, mutta plussaa saa siitä, jos on saanut paljon saalista ja laittaa vielä kuvankin. Voi myös mainita, mitä herkkua metsän antimista on kokannut.

Hankinnat. Autot ja moottoripyörät täytyy ehdottomasti mainostaa, menee siinä lumilingot ja klapikoneetkin kaupan päälle. Ja tietysti tietotekniikka- ja mobiililaitteet, etenkin lapsille ostetut.

Ihana ja täydellinen elämä noin yleensä. Miten sitä onkaan onnellinen, kun hyvin menee ja lapset ovat esimerkillisiä, ahkeria ja välkkyjä,  perhe-elo auvoisaa ja yhdessä puuhastellaan mukavia asioita. Siinä voi sitten sivuta myös lasten ja omiakin trendikkäitä (ja kalliita) harrastuksia.

Miten tämä nyt näyttääkin siltä, että tämän kirjoittaja olisi jotenkin kateellinen ja katkera akka? Ehkäpä sitten niin. Mutta montakohan tykkäystä saan, jos seuraavaksi päivitän Facebookiin, että ”ei mäne hyvin: masentaa, vituttaa ja rahat on loppu”? Melkein tekisi mieli koklata, hih. Tai ehkä kuitenkin jatkan matalalla profiililla.

1.9.2012

Liian herkkä

On käynyt muutaman kerran tässä viime päivien aikaan, että olen purskahtanut itkuun aivan sopimattomissa paikoissa. Kurssilla vieruskaveri käänsi tietsikkansa näytön minuun päin, ruudulla iltapäivälehden sivu, sanoi, että ”katso miten hirveää”. Mulla kouraisi rinnassa, silmissä sumeni, tuntui että veret lentää nenästä ja sitten se itku tuli. Yritin hengittää ja nieleskellä ja sun muuta, mutta en pystynyt lopettamaan. Vieruskaverinani istuu aivan tosi ihana luokanopettaja, joka onneksi oli tilanteen tasalla eikä alkanut kysellä tai hössöttää mitään. Koska kun minä yritin ruveta selittämään jotain, kyyneleet vain yltyivät. Kyllä se siitä sitten pikku hiljaa rauhoittui se tilanne.

Eilen kaupassa kävi sama homma. Karkkihyllyjen luona, kun mies keräili irtsareita, iltapäivälehden lööpit ja kannet hyppäsivät yht’äkkiä silmilleni. Rakkaani keräili nameja ja kysäisi, että mitä otetaan, kääntyi katsomaan minua ja ”hei, mikä sulla oikein on?”. Minä vaan koetin taas nieleskellä ja väännellä naamaa käsi suun edessä, ettei itku ryöppyäisi aivan valtoimenaan ja huidoin kädellä sinne lehtitelineelle päin. Mieheni huokaisi: ”Eihän sinun kanssa voi enää kauppaankaan lähteä.” Ei äkäisesti vaan jotenkin hellästi.
Mieheni sitten minulle myöhemmin puheli, että voisinko minä mitenkään yrittää vähän ummistaa silmiäni kaikilta kauheuksilta. Kun tämä maailma on niin käsittämättömän julma paikka, ja minulta aina sydän särkyy sen takia. Kun en minä niille asioille mitään mahda. Hän ei halua, että minä aina ”kannan koko komppanian murheita” (korjaan: se onkin kuulemma pataljoonan eikä komppanian).

Tuntuu vain niin pahalta tuo, että en tosiaan mahda mitään. Vaikka kuinka itkisin ja surisin, en saa sitäkään elämää enää takautuvasti paremmaksi ja ihmistä autetuksi. Mieleen on tässä tulleet jo jumalat ja muut. Ja tässä minäkin vain istun kirjoittelemassa blogia enkä tee mitään sen eteen, että mikään asia maailmassa muuttuisi paremmaksi. No sen verran ainakin voin, että rakastan ja suojelen edes omia ”pentujani”. Ja toivottavasti ymmärrän ja huomaan, jos jollain muullakin on hätä ja toimisin sen mukaan. Toivoa sopii :/

29.8.2012

Sopeutumista

Luin tässä hiljakkoin jostain, että kun olosuhteet pikkuhiljaa kurjistuvat, niihin tottuu ja sopeutuu aivan kuin huomaamattaan. Taloudellinen tilanteeni on tosiaan viime vuosina ja viime aikoina portaittain huonontunut ja huonontunut koko ajan. Kun olin työelämässä, menot ja tulot olivat ihan ookoo hanskassa. En nyt missään hyvin palkatussa hommassa ollut, mutta pärjäiltiin ja joskus saatettiin vaikka käydä reissussakin ja lapset saivat jotain kivaa. Ansiosidonnaisella työttömyysturvalla piti jonkin verran tinkiä menoista, mutta herkkuruokiakin silloin tällöin tehtiin ja pieniä reissuja. Nyt työmarkkinatuella rahat eivät riitä edes laskujen maksuun, vaan elämä on koko ajan velan puolella rahallisesti. Pelko jäytää sisuskaluja, kun ajattelee kohta postilaatikkoon tipahtavia lasten musiikkiopistomaksuja ja vesi-, lämpö-, sähkö-, vakuutus- ja niin poispäin laskuja. Ruokalista koostuu (onneksi oman maan) potuista ja makkarasta lähinnä. Olen alkanut aamuöisin heräillä möykky rinnassa: huoli pärjäämisestämme valvottaa. Niin että en nyt välttämättä ole oikein tottunut ja sopeutunut tähän köyhyyteen, mutta pakko on kuitenkin senkin kanssa elää. Pitää nyt kuitenkin koputtaa puuta ja kiittää mielessään, että ollaan kaikki suunnilleen terveitä: lääke- ja sairaalamenoja tästä nyt vielä puuttuisikin.

Kuitenkin viime viikonloppuna kävin oikein bailaamassa. Käytiin tyttären kanssa Lutakko liekeissä -punkfestareilla. Tyttö stailasi minut teemaan sopivasti. Minusta tuli tosi hieno! Tuon näköisenä jos menisi seuraavaan työpaikkahaastatteluun, irtoaisikohan paikka paremmin kuin tällä tätilookilla? Jos nyt joskus se seuraava haastattelu tulisi.
 
Punkkari-Saretska
 

27.8.2012

Tunnustus – ai mulleko!?!

Jee, sain Rantakasvilta tunnustuksen: kaunis kiitos! Otan tämän nyt ihan reilusti onnellisena vastaan, vaikka ensimmäinen reaktioni oli minulle tyypillinen: ”Voi miten suloista, Rantakasvi on säälistä antanut mulle tällaisen…” Tunnustuksessa on seuraavanlaiset säännöt:

 1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.

2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

3. Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.

4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu
vain Post it - lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat
sen eteenpäin.
 
Minulle ovat lempibloggaajia kaikki, joiden blogeja luen, joten on hankala valita juuri viisi. Mutta seuraavat valitsin:

 1. Millan blogista Suklaamuru ja Kermakaramelli + yks salmiakkipastilli. Piristää ja ilostuttaa päiväni joka kerta. Luenkin aina useaan otteeseen ja eritoten katselen sööttejä kuvia!

2. Venla blogista Silver Missiles and Nightingales. Lukisin mielelläni enemmänkin, kunhan päivityksiä vain tulisi J

3. Pulla blogista Elämä janottaa? Kissallisen open elämää mustan huumorin sävyttämänä. Tämä tyyli kolisee minuun  ;)

4. Outsa blogista Ailigaksen unessa useasti. Mukava, kun saa lukea uusia, elämänmakuisia päivityksiä usein.

5. Vauhko blogista Räpiköintiä. Tuntuu vertaistuelta, kun elämän- ja perhetilanne liippaa niin läheltä.
 
Tässä tämä hieno muistilappunen, joka liittyy tunnustukseen: