Yksi ahdistus vähemmän

Osasin! Paikkasin tyttären farkut, jopa kahdesta kohtaa. Toivottavasti kelpaavat, sillä paikkaus kyllä todellakin näkyy. Joka reiän takia ei ole varaa heittää vaatetta menemään eikä se olisi ekologistakaan, joten yritän nyt tässä joutessani elvyttää käsityötaitojani. Hommasin jopa mekkokankaankin ja ehkäpä senkin tiimoilta vielä tänne raporttia rapsahtaa. Joskus.

Ahdistuneena olen kuunnellut lapsen kesäsuunnitelmia: festareille pitäisi päästä ja sun muuta. Itkua olen suurin piirtein itsekseni vääntänyt, kun en ole raaskinut sanoa, etten pysty rahoittamaan kesämenoja enkä viemään mihinkään reissuille. Mutta tytärpä onnistuikin hankkimaan itselleen työpaikan! Hän kävi jo tammikuussa kysymässä ja oli eilen ensimmäistä iltaa paikallisen liikennöitsijän talleilla linja-autoja siivoamassa. Palkkakin on ihan hyvä, parempi kuin minimi, mikä olisi pakko maksaa. Töitä on muutama tunti viikossa, mutta kummasti siitä taskurahaa kertyy, kun verojakaan ei koululaiselta vielä mene. Ja ainakin kesän alussa työtunteja riittää ihan reilustikin kuulemma. Olen sekä iloinen että helpottunut ja myös ylpeä 13-vuotiaastani. Kyllähän tuo totesi, että tietää töitä tekevänsä, kun siellä autoja putsaa, hiki päässä oli luutun ja imurin kanssa huhkinut. Nyt kun on työpaikka ja palkkaa tiedossa, voi sitten oikeasti suunnitellakin Provinssiin menoa. Luvan olen jo myöntänyt, koska viime kesän reissukin meni hienosti isosiskon luotettavassa huomassa.

Äitikin menee TETtiin

Seiskaluokkalainen tytär miettii tulevaa elämänuraansa ja siihen avuksi on yläasteella muutama TET-jakso, eli tutustuminen työelämään työpaikalla. Lapsella kävi hyvä onni, sillä hän sai paikan heti sieltä, mistä ensimmäisenä kysyi, eli kirjankustantamosta. Siellä hän pääsee kirjailija-kustannuspäällikön ohjaukseen, aivan mahtavaa! Menisin itsekin ilomielin tutustumaan tuollaiseen paikkaan, jos se tämänikäiselle olisi jotenkin luontevaa. Mutta eihän sitä tällainen vanha akka kehtaisi kysyäkään. Varmasti tulee mielenkiintoinen TET, ja olen ylpeä tyttärestäni, joka lähti heti merta edemmäs kalaan eikä hakenut Uuraisten Saleen, kuten tapana on.

Minä puolestani olen herätellyt itseäni oblomovilaisuudesta ja yritän ottaa elämääni omiin käsiini ajelehtimisen sijasta. Tein nimittäin sellaisen siirron, että hain työpaikkaa päihde- ja mielenterveyskuntoutujien asumispalveluyksiköstä ohjaajana. Filosofian maisterin papereilla ei tietysti ole mitään tekoa tuollaiseen tehtävään haettaessa, joten hylkyhän sieltä tuli. Kokeilinpa kuitenkin kepillä jäätä, sillä ala kiinnostaa aidosti. Ei tässä yhteiskunnassa ole yhtään liikaa syrjäytettyjen ja heikkojen puolustajia tai auttajia, joten ajattelin, että ehkä minunkin elämälleni olisi vielä jotain järkevää käyttöä. Siispä en kerrankin lannistunut hylkäävästä päätöksestä vaan ”sinua ei tällä kertaa valittu” -sähköpostiin vastasin kysymällä, olisiko heillä mahdollisuus ottaa minut kuitenkin työkokeiluun. Ja olihan heillä!

TE-toimisto ei aivan automaattisesti hyväksynyt työkokeiluun menoani tai suorastaan tyrkyttänyt sellaista, vaan sain tarkat ehdot, millä ainoastaan voisin mennä kokeiluun. Koska en ole pitkäaikaistyötön tai nuori työnhakija, voin mennä ainoastaan sellaisiin tehtäviin, joita en ole aikaisemmin tehnyt. Tämä oli tosi hyvä seikka sitten haastattelussa, sillä yksi kolmesta (työkokeilukandidaattiakin piti olla kolme ihmistä haastattelemassa!) haastattelijasta innostui heti, että olen toiminut sihteerinä ja heillä olisi suuri tarve sellaiselle! No voivoi, kun piti todeta, että en saa tehdä työkokeilussa sihteerintöitä, hihi. Sopimuksessani lukee nyt selvin sanoin, että ohjaajan avustavat tehtävät sekä asiakastyöskentely päihde- ja mielenterveyskuntoutujien parissa. Sopimus tehtiin kuukaudeksi, työaika on viisi tuntia päivässä kolmena päivänä viikossa. Aloitan huhtikuun alussa. Jännää. Sanoin siellä haastattelussa, että toki tulen sihteeriksikin mielelläni PALKKATYÖHÖN. No ei ole tietenkään rahaa palkata, tekevät omien hommiensa ohella mitenkuten.

Eihän se työkokeilu tietenkään leiville lyö, päinvastoin, sillä työmatkaa tulee yli 40 km suuntaansa. Mutta pakko tässä on jotain keksiä, pääkoppa ei kestä kovin hyvin tunnetta tarpeettomuudesta. Lapsi on toki aina iloinen, kun ei tarvitse tulla koulusta tyhjään kotiin ja useimmiten on vielä jotain hyvää leivottu välipalaksi, mutta hänkin on jo niin iso, ettei varsinaisesti tarvitse minua hyysäämään. Jotain uutta ja jännittävää on siis tiedossa Saretskalle, ja eiköhän sitä jo viisikymppisenä voi jotain uskaltaa, vaikka muut (äiti) sanoisivat mitä.

Suvannolla

Viime viikonloppu oli ihana, kun lapsi kävi pitkästä aikaa kotona. Miehelläni oli harmillisesti iltavuoroviikonloppu, mutta koska Venla sanoi, että eniten on ikävä Artoa, puuhasin meille retken Viitasaarelle ja menimme koko konkkaronkka (paitsi Sulo jäi kotimieheksi) patikoimaan Heinä-Suvannolle. Siellä alkaa jo muuttolintukausi tehdä tuloaan, kuusi joutsenta oli mieheni bongannut perjantaina Suvannolla. Kun läksimme Uuraisilta lauantaiaamuna varhain, paistoi aurinko täydeltä terältä. Kumpumäessä oli kuitenkin jokin ihmeellinen sumuilmiö, ja Heinä-Suvannon-retki tehtiin ilman auringonpaistetta. Se ei suinkaan tahtia haitannut, olihan kuitenkin tyyntä ja lauhaa. Tammen tuvalla keiteltiin laavulla kahvit & kaakaot sekä paistettiin juustoleipiä ja makkaraa. Tyttäret ehtivät saunoakin. Tapansa mukaan Suvanto laittoi ajatukset lentoon, ja tulilla istuessamme kävimmekin syvällisiä filosofisia keskusteluja. Yhdessä vaiheessa nuorimmainen nousi jo pöydälle seisomaan ja julisti sieltä käsin sekä äidin että Venlan täysiksi ääliöiksi, sen verran kiihkeästi näkökannoista jutusteltiin. Naurun säestämänä kuitenkin.

Suvanto on vielä hiljainen, mutta kevään tullessa tämän alueen
valtaavat tuhannet muuttolinnut. Sitten Tammelle kuljetaan
 metsäpolkua ja pitkospuita pitkin.

Tarmo vetäisi oman grillimakkaransa noin sekunnissa.
"Saisko lisää?!"

Eväidensyönti kruunaa retken.

Myö, kaksi vanhaa varista. Ollaan kuulemma ihan söpöin pari :)
(Kelkka ei ole meidän, vaan Tammelle oli tullut
myös pari paikallista erämiestä.)

Pönttö odottaa asukkaita.