Rauhallista

Kävimme eilen anoppilassa Viitasaarella, Tarmo oli mukana. Mukava reissu, autossa on niin kiva jutella kaikenlaista ja muistella hauskoja tapauksia. Yritin laulellakin lempijoululauluani ("On vilinää vilskettä, helinää helskettä..."), mutta kun en ikinä muista kaikkia sanoja! Kotiin tultuamme oli yhä vielä kova liikenne hautausmaalle, tie sinne vie talomme takapuolisen pellon laitaa. Ja terassiltamme näkyy hautausmaa näin talvella, kun ei ole lehti puussa, se oli upea näky iltavalaistuksessa.

Illalla laittelimme jouluaterian ja söimme tietysti itsemme perinteisesti ähkyyn. Sitten vielä saunoimme. Tyttöjen kanssa juttelimme puhelimessa, he olivat siellä isänsä luona paketit aukoneet, ja iloisin taisi olla iso tyttö, kun oli päässyt yllättämään poikaystävänsä oikein kunnolla: sai hankittua tälle erään hänen kauan havittelemansa levyharvinaisuuden Huutonetistä. Minua vähän harmitti, kun kuulin, mitä poikaystävän vanhempien antamasta paketista oli tyttärelle tullut, se on nimittäin sama kuin minun paketissani hänelle (pinkki vedenkeitin), voi itku. Mutta onneksi minulla on kuitti tallessa, voihan sen sitten vaihtaa. Tänään tytöt tulevat käymään täälläkin ja auomme meidän paketit. On se hyvä homma, kun Venlan poikaystävällä on ajokortti, niin voivat ajella tätä väliä. Laitoin aamulla blinitaikinan happanemaan, paistan sitten ihania, tiriseviä blinejä, kun tulevat. Minulla on itseäni varten pakkasessa pieni nökäre mätiäkin, ja muut saavat blininsä savu- ja graavikalan, suolakurkkukuutioiden ja sienisalaatin kera. Sekä lakkahillon. Niin ja tietysti smetanan, sipulin, pippurin ja voisulan.

Tarmon eka joulu.

Jotain hyvää tuoksua tulee tuolta.

Äiti auttaa laatikon avaamisessa.

Sulolle on paketinaukominen jo tuttua puuhaa.

Tarmo oppi heti etsimään namit aktivointipelistä. Toinen puoli teetti
hieman enemmän töitä, mutta ei sekään ollut vaikea.

Ihanaa joulua! ♥

Tänään oli koulun joulujuhla kirkossa, siis joulujuhla ja joulukirkko samalla kertaa. Itkin ihan kauheasti ja lauloin yhteislauluissa sen, minkä pystyin. Venla soitti harmonikkaa ja Siiri lauloi kuorossa ja meikä oli liikuttunut, tietenniin. On ihana, kun meillä on yhtenäiskoulu, jossa ovat kaikki luokat ykkösestä ysiin, niin pääsee aina molempien juhliin. Kirkkoherra kyseli Venlaa kirkkoon esiintymään muulloinkin viulisti-uskonnonopen kanssa, heidän yhteissoittonsa oli niin kaunista. Minullekin käytiin sitä kiittämässä, ja sitten taas joutui itkemään, höh. Ja yleensäkin itkin kaikkia esityksiä, olivat niin kauniita ja koskettavia.

Tauti käytti lopulta lekurissa, ja sain moitteet, että olisi kuulemma pitänyt tulla ainakin kaksi viikkoa aikaisemmin. Mutta lääkekuuri on jo purrut poskionteloihin ja keuhkoihin, alan päästä elolle edistymään! Eilen eka päivä koko päivän tolpillani ja kävin jopa ostoksilla!

Toivotan kaikille lukijoilleni onnellista joulunaikaa ja joulujuhlaa. Lämpimin halauksin ♥

Ysk!

Viime yö sitten yskittiin. Puoliso kasasi tyynyjä selkäni alle, ja makasin istuvassa asennossa, että pystyisin jotenkuten hengittämään. Ei mene ohi tämä lenssu ollenkaan. Illalla oli jo kuumettakin 38 astetta, nyt näyttää mittari 37,4. On kyllä kumma tauti, näytti jo menneen ohi, mutta nyt taas hyökkäsi entistä kovemmalla voimalla. Mieskin valvoi, kun minä köhin. Sanoin, että voin mennä olkkarin sohvalle, mutta ei puoliso ottanut kuuleviin korviinsa, tuumasi, että ei haittaa, kun on vain tämä yksi päivä töitä tällä viikolla. Puolison työpaikassa alkavat nimittäin nyt pakkolomat, seuraavan kerran on töihinmeno loppiaisen jälkeen. Tuohan ei haittaa yhtään, sillä pitkän (100 km) työmatkan takia on rahallisesti ihan yhtä kannattavaa olla pakkolomilla.

Venlukainen käytti koiran aamulenkillä, mutta miten tästä päivästä selvitään, kun Siirikin on isänsä luona? Tarmo on tottunut, että puoliltapäivin tehdään pitkä metsälenkki. Huoks. Ja köh.

Eno

Minulla on eno, Veli-eno, joka asuu Ruotsissa. Eno muutti Ruotsiin 60- ja 70-lukujen taitteessa, taisin olla noin kolmevuotias silloin. Eno oli lapsuuteni tärkein aikuinen ja suurin sankari. Hän oli meillä paljon auttamassa äitiäni ja isääni pientilan töissä, isäni kun sairasti vaikeaa nivelreumaa ja oli lähes liikuntakyvytön. Isäni kuoli sitten tuon taudin kaikkiin seuraamuksiin 40-vuotiaana, olin silloin itse juuri täyttänyt yhdeksän. Minun ollessani pieni perheeni elämä oli tosi köyhää ja raskasta, äiti oli katkera ja väsynyt eikä häneltä riittänyt voimia tai halua hyysätä minua, pienintä, eikä ketään muutakaan. Isommat sisarukseni, jotka ovat minusta monta vuotta vanhempia, auttoivat  tilan töissä sen, minkä pystyivät. Minä olin vain vauva, jota ei edes olisi haluttu tähän maailmaan, niin on äitini usein minulle mainostanut.

Mutta minulla oli Veli-eno. Veli-eno oli hauska ja iloinen aina. Jaksoi leikkiä ja hoitaa pientä sirppanaansa, kuten hän yhäkin minua kutsuu. Veli-eno on kertonut, että kaksivuotiaana olisin väkipakolla halunnut lähteä hänen kanssaan tukinajoon hevosella, vaikka pakkasta oli yli parikymmentä astetta. Halusin niin kovasti olla enon mukana kaikessa. Eno on kertonut myös, kuinka olen toilaillut hevosemme jalkojen välissä sen laitumella ollessa, en ole pelännyt yhtään mitään elikoita. Kerran toin pihaan käärmeen kädessäni ja olin ylpeänä esitellyt, että ”kato miten iso mato!”.

Kun Veli-eno muutti työn perässä Ruotsiin, oli minulla aina kauhea ikävä häntä. Muistan lapsuuden suurimpina juhlahetkinä ne, kun eno tuli kesälomille ja toi laivatuliaisia. Jos eno viipyi muidenkin sukulaisten kuin meidän luonamme Suomen-lomillaan, olin hirveän mustasukkainen hänestä serkuilleni. Mökötin enolle ja kaikille. Ymmärsiköhän eno, miksi olin kiukkuinen, ei ole tullut kysyttyä.

Nyt eno on jo vanha mies ja hoitaa dementoitunutta puolisoaan kotona siellä Ruotsinmaalla. Emme ole tavanneet moneen vuoteen, ei muka ole koskaan rahaa matkustaa sinne. Pitäisi lähteä käymään. Aina, kun eno soittaa, hän aloittaa puhelun: ”Mitäs sirppana? Ihana kuulla ääntäsi!” Ja hänen äänensä on yhä yhtä iloinen ja reipas kuin aina, näen hänet heti silmieni edessä naurunrypyt silmissään ja hymynkare suupielessä. Ja piippu. Enon piipputupakan tuoksu on lapsuuteni turvallisin tuoksumuisto.

Tänään kirjoitin Veli-enolle kirjeen jouluksi. Kerroin siinä, miten kovin, kovin tärkeä ihminen hän on minulle ja että rakastan häntä paljon. Ja ikävöin.

Loppu hyvin

Stipendirahat tulivat! Olipa oikeasti helpottavaa, meinasin juuri alkaa kaivella niistä vanhoista tiliotteista menneiden vuosien soitinostoja ja lukukausimaksuja. Nyt pystyn sitten jopa maksamaan tänään syntyvän, n. satasen tutkintomaksun, kun pienempi sen tutkintonsa varmaan menestyksellä läpäisee. On jännittänyt kyseistä tilaisuutta ainakin kaksi viikkoa ja harjoitellut tosi ahkerasti. Tullut äitiinsä tuossa jännittämisessä ainakin pienessä määrin: minähän jännitän kaikkea mahdollista koko ajan ja karseasti. Varmasti soittaminen tutkintoraadin edessä on tiukempi paikka kuin tavallinen esiintyminen, minulla ei ole kokemusta moisesta. Sitten illalla meillä onkin musiikkiopiston nyyttärit/pikkujoulut, joissa soitellaan joululauluja ja syödään herkkuja. Ja siitä se joululoma noiden soitantojen osalta alkaa J

Tytär harjoittelee, koira kuuntelee ja syö mattoa

Stipendeistä ei hajuakaan

Ei ollutkaan niin helppo juttu se Lions Clubin stipendinsaanti, miltä ensin saattoi vaikuttaa. Ensinnäkään, eihän se stipendi mitenkään tyhjästä ilmaantunut, vaan sen saamista piti alkusyksystä anoa. Anomuksessa kerroin, mitä kuluja lasten soitto-opinnoista on, mm. lukukausimaksut  420 euroa vuodessa/lapsi, soitinhankintaa, bensakuluja… Lukukausimaksuihin hainkin lykkäystä opistolta, jotta saisin ne sitten maksettua, kun stipendit kolahtavat tilille. Yllätys oli melkoinen, kun komeassa stipendikunniakirjassa luki, että rahat maksetaan tositteita ja selvityksiä vastaan. No, maksoin laskut viimeisistä ruokarahoistamme, siis veronpalautukset + ruokarahat, ja kiikutin laskut rahastonhoitajan postilaatikkoon.  Selvitykset olinkin tehnyt jo silloin anomuksessani, joten kopioin sen alkuperäisen anomuksenkin vielä liitteeksi.  Ja sähköpostia vielä perään sille rahastonhoitajalle. Kyseiseltä herralta tuli yksilauseinen vastaus, että stipendit maksetaan laskuja vastaan. Minullahan oli niitä laskuja siis ne syyslukukauden maksut, yht. 420 euron edestä, ja stipendit olivat sen 300 €/lapsi. Ajattelin, että kai tuo rahastonhoitaja ymmärtää, että lukukausimaksuja maksellaan kaksi kertaa vuodessa ja on maksettu jo monta, monta vuotta, joten onhan niistä kertynyt jo tuhansia euroja. Jotta kai sen 600 voisi noita selvityksiä vastaan jo maksaa. Ei ole rahoja kuulunut.  Tili on miinuksella ja luottorajakin käytetty.

En ole valitettavasti säilyttänyt vanhoja laskuja, että olisin voinut kantaa rahastonhoitajalle koko paksun pinon musiikkiopiston laskuja tuhansien eurojen edestä. Tulostimme sitten parin sadan euron bensakuitit, jotka vein tänä aamuna taas sen herran postilaatikkoon. Mitähän siellä vielä vaaditaan? Pitää varmaan mennä polvillaan rukoilemaan, että saisimme ne JO MYÖNNETYT stipendit nostettua. Vähän oudolta alkaa tuntua. Pidetäänkö ihmisiä jotenkin lähtökohtaisesti huijareina? Vai oliko koko stipendihomma jokin mediatemppu, lehdessä oli nimittäin iso kuva ja juttu aiheesta, miten anteliaita ja auttavaisia nämä Uuraisten leijonat ovat? Sitten annetaankin vain jokin kunniakirja ja rahoista ei tietoakaan. Olo on nöyryytetty.

Mutta meillä on muuten jo näin paljon lunta! 

Tarmo rakastaa lumessa möyrimistä.

Hähää, vein äiskän hanskan!

Sulo harrastaa mieluummin sisähommia,
kuten auttaa Siiriä neulomisessa näin...

... ja näin.

Nälkäisiksi jäimme,

mutta hienot stipendit tytöt saivat. Eli juhlakokouksen stipendienjako oli järjestetty aivan erilleen itse leijonien juhlinnasta. Apurahatilaisuudessa oli lehdistö ym. paikalla, mutta sitten saimmekin lähteä niine hyvinemme kotia päin. EI MITÄÄN TARJOILUA! Heippa vaan! Itse keskenänsä sitten syövät siellä herkkuja, niisk.

Leijonien arvovaltaiset herrat

Stipendinsaajia ja rusettiherroja :)

Kituviikko

On ollut kyllä varsinaisen kituliainen viikko tämä. Flunssa alkoi maanantain ja tiistain välisenä yönä ja jatkuu… Piti kampaajakin perua tiistailta, ja olin sitä venyttänyt jo kuukausia muutenkin. Tukka roikkuu silmillä ja pitkin päätä jo niin inhottavasti, että oli pakko tilata leikkaus, mutta menemättä siis jäi. Tai oikeastaan tulematta, sillä meillä käy aina kotona kampaaja leikkaamassa meidän tukat.

No, muuten olen sinnitellyt jalkeilla koko viikon, etten sentään punkan pohjalle ole joutunut hautautumaan. Mutta olo on ollut kurja. Onneksi Siiri huolehti Tarmon aamu- ja iltapäivälenkit sekä puolison kanssa iltalenkit, minä sitten hölkkäsin koirulin kanssa sen tunnin verran päivällä. Eihän se raukka olisi ymmärtänyt, jos yhtäkkiä ei olisi päässytkään päivälenkilleen.

Sain myös muistutuksen siitä, että ei ole mitään järkeä toivoa kuolevansa. Taustaa: Usein minusta on tuntunut siltä, että olen ihan täysin turha ihminen tässä maailmassa ja yhteiskunnassa ja että kaikille olisi parempi, jos en olisi olemassa (marttyyrilässytystä). Olen usein illalla toivonut, että kunpa en aamulla heräisi enää. Sitten toissa iltana nukkumaanmennessä oloni oli niin tukkoinen, että alkoi tuntua, ettei happi riitä ja kaikki röörit turpoavat umpeen (mulla on astma). Olotila kasvoi paniikiksi syöksyessäni ottamaan lääkkeitä ja tuli ihan karsea kuolemanpelko. En halunnut tukehtua ja kuolla, en mistään hinnasta! Lääkkeetkään eivät kovin paljon auttaneet hapenottoa, mutta tuo kauhunsekainen pelko sai onneksi elimistööni aikaan sellaisen adrenaliinisyöksyn, joka avasi hapenottokanavat. Joten tässäpä vielä kirjoitellaan, vaikkakin edelleen niin nokka tukossa, niin joka paikka tukossa, että.

Illaksi pitäisi jotenkin jaksaa piristäytyä ja laittautua vähän juhlavammaksi, sillä menen tyttöjen kanssa Lions Clubin juhlakokoukseen. Klubi on myöntänyt molemmille tytöille stipendit musiikinopintoja varten, ja stipendit jaetaan tänä iltana. Minutkin kutsuttiin mukaan lasten kanssa, muuten olisinkin pelkästään kyydinnyt heidät ja jäänyt itse jonnekin nurkan taakse odottelemaan. Kokous on hienossa pitopaikassa maalaismiljöössä, joten ehkä siellä tarjotaankin jotain hyvää, hmm. Mutta minulla ei ole nyt lainkaan maku- eikä hajuaistia tämän taudin takia. Mun tuuri.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Viime viikonloppuna kirmailtiin metsäretkellä. Tarmosta
on kivaa, kun Siiri vähän kemahti.

Jatkoa viime numerosta…

Ihan ensimmäiseksi lämpimät kiitokseni teille kaikille kannustavista kommenteistanne!

Laitoinhan minä vihaisen sähköpostin sinne työkkärin ”ystävälleni” ja kysyin, että MINKÄ TAKIA avoimesta paikasta ei ilmoitettu minulle ajoissa ja milloin se oikeastaan oli tullut hakuun?!!! Ja että kuka on minun vastuuvirkailijani??? Sain vastauksen, että paikka oli ilmoitettu TE-toimistoon jo kuukausi sittten! Syytä, miksi mulle ei paikasta ajoissa ilmoitettu, ei tuo rouva kertonut. Ja vastuuvirkailijaa ei minulle voi ilmoittaa, ”koska työnvälityksen puolella työnhaku on omatoimista ja verkkopalvelujen käyttöä”. Toistan tässä taas itseäni, mutta WTF??: Mitä varten koko TE-toimistoa sitten tarvitaan, jos sen ei ole tarkoituskaan auttaa työnhaussa? Noita palkkatukipaikkoja kun ei verkossa ilmoitella kaikelle kansalle vaan ne kulkevat vain virkailijoiden käsien kautta. Sitten sain muuten tältä ystävä-tuttava-mikä-lie-virkailijalta tiedokseni vielä kaksi muuta palkkatukipaikkaa, jotka olivat myös minulle sopivaisia alaltaan, no JEE! Ja vieläpä aivan tuoreita tapauksia, johan riemu repesi, ehkä nyt jo onnistaa! J  Eiku anteeksi väärä hälytys. Kun ehdin juuri ilahtua noista uusista mahdollisuuksista, tulikin taas tuolta rouvalta sähköpostia: Sorry, mutta nuo paikat onkin tarkoitettu vain alle 30-vuotiaille, ei koskekaan sinua! Ihan alkoi tuntua, että haluaako hän kiusata minua aivan tahallaan, näyttää, että kyllä meillä niitä työpaikkoja löytyy, mutta EI SINULLE.

Että tämmöinen oli se tapaus. Rauhoitan nyt jo mieleni tuolta ja jatkan omatoimista työnhakua ja verkonkäyttöä ihan entiseen malliin ilman mitään TE-toimistojen ns. apuja. Sain minä tuosta kokemuksesta ainakin sen hyödyn, etten enää tarvitse edes teeskennellä mitään ystäväntapaista tuon henkilön kanssa, joka koko sotkusen järjesti. Eihän tuo nyt niin maatakaatavaa kuitenkaan ollut, tässä ollaan elossa ja terveenä ja alankin nyt touhuta viikkosiivousta. Täällä haisee ihan koiranp**a, Tarmolla on ollut masu kuralla jo pari päivää ja yöllä on tullut kuraläjiä pitkin lattioita. Onhan nuo läjät tietysti siivottu, mutta minun nenässä vain ihmeellisesti vielä haju tuntuu, yök.

Niin vihainen, pettynyt, raivoissaan

Nyt meni hermot (ja sen kyllä huomaa). Työkkärin tätiin nimittäin. Olenhan joskus kertonut täällä sellaisesta työkkärin täti -tuttavastani, joka on oikea energiasyöppö? Hän asuu tässä samalla kadulla kuin me, ja joskus kuvittelin, että olemme jonkinlaisia ystäviäkin. Kunnes kerran menin asioimaan erään toisen TE-toimiston virkailijan luokse, jolla olikin yllättäen tarjota työpaikkoja. Sitä kautta päädyin syyttäjänvirastoon. Tämä ”ystävä”, joka asuu naapurissa, sanoi aina, ettei mitään paikkoja ole avoinna. Paitsi ilman palkkaa harjoitteluja. Sitten kesällä, kun Sulo oli kateissa, tämä hyvä naapuri informoi minua, että hän oli nähnyt isolla tiellä Sulon näköisen mytyn makaamassa, mutta ei viitsinyt minulle siitä kertoa sillä hetkellä! Ja koko sen kuukauden, kun Suloa ei kotiin kuulunut, tämä kiva täti kertoili aamubussissa kissajuttuja, joissa kissalle kävi aina kalpaten. Ja muisti aina painottaa, että hän on kissanvihaaja. Ja koko sen puoli vuotta, minkä kuljin joka aamu samalla bussilla työmatkat, hän aina valitti työoloistaan ja palkastaan ja kivuistaan ja säryistään aina peräsuolenpullistumia myöten. Kun pääsin aamulla työmaalleni, olin jo aivan poikki ja päätä särki. Jouduin terapiassakin käsittelemään tuon kivan naapurin aiheuttamaa henkistä painetta :D

No, nyt sitten tämä täti yllätti ja soitti minulle ja ilmoitti avoimesta tiedottajan paikasta. Siis tuo paikka oli niitä, joita ei ole laitettu julkiseen hakuun. Hain tietenkin heti samana päivänä, koska tehtävä kuulosti juuri minun jutulta. Ja olin NIIN kiitollinen tuolle TE-toimiston tädille ja kaduin hänestä ajattelemiani ilkeitä ajatuksia. Sitten paluusähköpostissa tuli minulle hakemukseeni vastaus, että kiitos mielenkiinnostasi, mutta paikka on jo täytetty. WTF!!?? Ja hain tosiaan tuota paikkaa samana päivänä kuin naapurin täti sen minulle ilmoitti! Tulipa vain mieleeni, että rouva naapuri ilmoitti aivan tahallaan tuon paikan minulle vasta sitten, kun jo tiesi tehtävän täytetyn. Työkkärin virkailijathan saavat suorituspojoja mm. sen mukaan, kuinka monta työtarjousta ovat lähettäneet (tiedän, koska olen ollut työkkärin virkailijana). Ja koska tehtävä oli palkkatukityö, on virkailijan ollut pakko tietää, jos tehtävään on joku jo valittu. Itkuhan siinä taas pääsi, olin jo niin innoissani, että pääsen varmasti haastatteluun ja sitä myötä tiedottajaksi.

En tiedä, ehkä olen pahasti vainoharhainen muiden mielenterveysongelmieni lisäksi, mutta outo tapaus oli minusta tämä.

Opintietä tutkailemassa

Venla, ysiluokkalaiseni, meni tänään tutustumaan kouluun, johon haluaa hakea jatko-opintoihin. Se on Hatanpään lukion musiikkilinja. Siis Tampereella. Tytär aikoo muuttaa tämän lukuvuoden jälkeen kotoa pois, huoks! Tuonne kyseiseen kouluun ei kai ole kovin helppo päästä, sinne on keskiarvon lisäksi pääsykokeet toukokuussa. No, kunhan käy nyt ensin kahtomassa, että miltä siellä näyttää. On hän tosin niin paljon ottanut selvää noista eri musiikkilukioista, että luultavasti aika hyvin jo tietääkin, millainen koulu on kyseessä. Mutta onhan se aina parempi nähdä oikein livenä. Ketään kaveria ei ole hakemassa samaan kouluun, joten ihan itseksensä meni lapsi sinne. Isänsä onneksi kuskasi kuitenkin, kunta maksaa bensarahat. No, on siellä tietenkin suuri joukko muita ysiluokkalaisia (tämä on virallinen tutustumispäivä), mutta ei siis ketään tuttuja varmaankaan. Muut uuraislaiset ysit menivät tutustumaan tänään Jyväskylän oppilaitoksiin. Meillä meidän perheessä ollaan aina vähän erilaisia ;D

On se kyllä… Vielä äsken tuntui niin kaukaiselta asialta tuo koko jatko-opintohomma ja kotoa lähtö. Nyt se on jo ovella. Sydäntä kourii.

PS. Tytöltä tuli juuri tekstari: "Äiti, tää on NIIN mun paikka!"

Säälipiparia

En uskalla enää kirjoittaa kuin pinnallisia kirjoituksia. Jos sydäntäni tänne räävin ja kerron, miten kurja on olo ja huonosti menee, se on säälipojojen kalastusta ja siksi todella naurettavaa. Joten en alennu omien sisimpien tuntojeni kerrontaan vaan lähden sisustuslinjalle. Tässä hienot risuvaloni:



Näillä yritettiin peittää tuo
Tarmon syömä nurkka.

Meidän Tarmo on pienestä asti halunnut nukkua isänsä, ei kun siis isäntänsä, sängyn alla. Nyt kun siitä on tullut iso poika, ei se meinaa enää mahtua sängyn alle, vaikka kuinka haluaa. Joka ilta on kauhea vinkuna ja haukunta, kun poitsu yrittää tunkea itseänsä sängyn reunan alle, mutta ei millään ilveellä onnistu. Sitten mieheni täytyy työntää sitä ahterista, että se pääsee määränsä päähän. Aamulla se pitää vetää pannasta sängyn alta pois. Kauhean kurjalle alkoi minusta kuulostaa ja tuntua tuo jokailtainen tuska ja vaiva, joten piti keksiä siihen helpotus: laitettiin pönkät sängynjalkojen alle. No, mitäpä sitä ei koiran takia tekisi. Jos joku oikeasti olisi minulle vaikkapa vuosi sitten sanonut, että alan pönkittämään sänkyäni koiran takia, olisin varmaan nauranut kakkaiset naurut. Ihmeellisesti on kissaihmisestä kuoriutunut myös koiratyyppi.



Sängynjalka ja pönkkä

Siinä kun eilen siivoilin ja petikamppeetkin petauspatjaa myöten pihalle heitin, löytyi petarin alta unikaverini Mario. Voi itku, se oli sinne hylätty ja unohdettu! Miten olen voinut saada unenpäästä kiinni ilman Super Marion turvallista kädenpuristusta? Outoa. Mutta nyt se on taas ihmisten ilmoilla ja vieressäni pötköttää.

Mario pitää möröt loitolla!

 

 Niin, ja eilen sain nuo eläinlapsosemme oikein samaan kuvaan! Kohta he alkavat varmaan lähentyä toisiaan. Noin henkisesti.

Huomaa: Tarmo on syönyt kaikki
mattomme riekaleiksi. 

Illalla, kun en sitten lähtenytkään sinne Pertti Kurikan nimipäivien keikalle, vaikka meinasin, juotiin rakkaani kanssa oikein kunnon saunakahvit. Katoin pöytään äitini ja isäni häälahjakseen saamansa kermakon ja sokerikon. Eivät varmana ole mitään rahallisesti arvokasta, mutta tunnearvo on minulle suuri. Ja äiti halusi ne minulle tuon tunnearvon takia antaa jo eläessään, ettei tarvitse sitten hänen kuoltuaan veljien vaimojen kanssa tapella, höh.

 

Juhlintoja

Rakkaani on nyt virallisesti viisikymmentävuotias. Kahdet juhlinnat pidettiin, ensin kävi äitini varsinaisena syntymäpäivänä ja eilen muu suku. Hyvät juhlat olivat. Minua meinasi liikuttaa enemmän kuin itse päivänsankaria, kun kuuntelin, miten hyvä tyyppi tuo puoliso on. Venlan kanssa taiteiltiin kakku, joka herätti ansaittua huomiota. Niin ja kiitos vinkeistä: risuihin virittelemäni jouluvalot ihastuttivat!

Tänään on isänpäivä, mutta minä onneton unohdin tuon. Oma isäni on kuollut vuonna 1976, ja näiden synttärijuhlintojen varjoon unohtui puolison muistaminen. Onneksi omat lapsensa muistivat sentään.



Ohjelmaa löytyi omasta takaa :)

"Virallinen" synttäripotretti

Meikä juhlan tuoksinassa

 

Venla hoiteli maastokuviot, pursotukset ja Tarmon, minä tein
Arton, tulet, makkaran ja pyssyn.

 

Hylykyä tuas ja tietennii

Sain taas kielteisen vastauksen työhakemukseen. Tuo oli sellainen viestinnän alan paikka, joka tosiaan kiinnosti minua kovastikin ja ilmoituksen perusteella olisin jopa täyttänyt kaikki vaatimukset. No mutta ei tietenkään tärpännyt, ei tietenkään.  Ovat ensimmäisenä katsoneet CV:stä syntymäajan ja heittäneet saman tien hakemuksen roskapostin joukkoon. Toisaalta mietin, että olisinko kuitenkaan ollut heidän tyylisensä tai heidän organisaatioonsa sopiva työntekijä, kun siinä kahden lauseen kielteisessä vastauksessa oli molemmissa lauseissa kielivirhe, esim. ”osoittamastanne kiinnostuksestanne”, hahhaa! Tuota tasoa jos siellä halutaan ulkoista viestintää, niin huoks. Selvästikin yritän tässä vain itseäni lohdutella hylkäämisestä, tiedostan tämän. Toisaalta tekisi jo mieli heittää kirves kaivoon ja lopettaa koko yrittäminen, toisaalta vihastuttaa niin, että vajoanpa moukaksi ja käytän viime viikolla tv-dokumentista oppimaani tokaisua, joka osuvasti kuvaa tunnetilaani: Jumalauta minä sanon saatana että vittu! @#%:O Ja toisaalta on vain tylsä olo: onhan tähän jo tottunut.

Eilen paistoin ruisleipäsiä, ne kun ovat kaikkien mielestä niin herkullisia. Teen ne ihan vain valmiista ruisleipäaineksesta pussin ohjeen mukaan. En ole uskaltanut kokeilla leipoa isoja ruisleipiä, eivät ne varmaan sähköuunissa onnistuisi. Olisipa sellainen hyvä oikea leivinuuni!

Tuoreita ruispaloja

 

Sitten vielä kuvasarja tai sarjakuva siitä, miten Tarmo aina osallistuu kaikkiin perheemme toimiin: Siiri opetti Venlaa neulomaan, Venla kun on koulussa opiskellut pelkästään teknisiä töitä. Tarmon piti tietysti saada osansa huomiosta.

 

Alussa sujuu ihan rauhallisesti.

 



 

Saisinko vähän neuloa? Tai mieluiten rapsuta minua.



Ala, jooko, rapsuttaa mua, äläkä keskity muuhun.

 

Eikö mene perille? Neule tänne tai rapsutusta.

 

Minä tahon neulooooo!!!!

Joojoo, iskä! Olen ihan kiltti poika.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Perjantai-iltana oli Tarmolla huippuhetki, kun pääsi Siirin sänkyyn pötköttelemään. Olimme siivonneet, ja Siirille oli juuri vaihdettu valkoiset ja puhtaat satiinilakanat. Kyllä siinä kelpasi koiran olla polleana, kuten ilmeestä näkyy. Siiri olisi halunnut koiran yöksikin viereensä, mutta Tarmo taas haluaa nukkua yönsä isäntänsä sängyn alla. Kai se iskän kuorsaus on niin kotoista ja turvallista ;)



Uni

Tulee näköjään jo uniin nuo ahdistuneet olot ja pohdinnat siitä, että on tullut tehtyä elämässään liuta vääriä valintoja. Helekattiako niille enää mitään mahtaa, antaisin olla! Eihän tässä vielä haudassa olla, vaikka tuomittuna köyhäksi eläkeläiseksi jo olenkin. Mutta siis näin viime yönä sellaista unta, että hain yhteishaussa erinäisiin kouluihin. Ei jäänyt siitä unesta mieleen, mitä tiettyjä kouluja ne olivat, jotain taidepainotteisia lukioita tms. muistaakseni, en ole varma. Niihin oli kaikkiin olevinaan tosi vaikea päästä. Niin, ja olin siinä unessani siis aivan tämän ikäinen, mitä nyt olen, en mikään koulutyttö. Silti tapahtumapaikkana oli tuo läheinen Uuraisten koulukeskus, siis peruskoulu. No joo. Unessani olin saanut vastauskirjeen sieltä yhteishausta, ja se kirje kädessäni siis toilailin koulukeskuksen aurinkoisella pihamaalla. Muutamia tuttuja oli siellä myös, he tulivat kyselemään, että miten kävi. En halunnut näyttää vastauskirjettä kenellekään, sillä pelkäsin, etten ole päässyt yhteenkään hakemaani kouluun. Avasin siis kirjeen salassa muilta, vastaukset olivat kapoisilla paperilippusilla. Luin jännittyneenä ja jippii, minut oli hyväksytty kaikkiin kouluihin! Sitten aloin lukea lippusia tarkemmin: lapuissa luki ”autonkorjauslinja” ja ”rakennuslinja”, kolmatta en muista. Eli olin täyttänyt yhteishakupaperit vahingossa väärin! Olo oli unessa suuri häpeäntunne: en ollut osannut hoitaa tuotakaan hommaa oikein.

No mutta, nyt on kuitenkin oikea elämä tässä ja perjantai. Pikkutyttö tulee iskäviikolta kotiin, tulee taas väriä minunkin elämääni, kuten puoliso aamulla iloisena totesi. On myös tosi mukavaa, kun ison tytön poikaystävä tulee Kirkkonummelta käymään. En ihan vuosi sitten olisi vielä ehkä uskonut sanovani, että on ollut oikein ikävä häntä! Tytär olikin jo vähän suru puserossa, kun yksi (muka) ystävä lupasi eilen tulla yökylään (ei asu siis enää täällä Uuraisilla), mutta tekikin oharit ja meni toisen tytön luokse mitään ilmoittelematta. Me täällä odottelimme ruokien (tein siksi jälkiruokaakin!) kanssa ja tytär vartavasten siivosi kämppänsäkin. Eikö nykyihmisillä ole enää tunneälyä vai ovatko he järjestään narsisteja, sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun noin kävi? Eikö tule mieleen, että siellä sovitussa kyläpaikassa ehkäpä on nähty jotain vaivaa ja muokattu päiväjärjestystä jopa? Vai onko kaikki tuollainen ihan se ja sama: "muutanpa suunnitelmia ja sopimuksia, kun tulee sellainen fiilis enkä viitsi ilmoittaa asianosaiselle, odotelkoon siellä..."? Äh, tulen taas vihaiseksi, kun ajattelen tuota, ja olin tosi vihainen lapsen puolesta eilen. Sanoin kyllä hänelle, ettei tuollainen mikään oikea ystävä olekaan, joutaa mennä. Enkä ainakaan sen tytön takia laita enää tikkua ristiin täällä, jos on tulossa käymään, oli tuo häneltä niin nolo temppu.

Harmaata

Sitähän tämä. Muutaman viikon olen työttömänä ollut ja nyt jo ihan puutunut jatkuvaan ahdistuneeseen oloon. On karseaa, kun koko ajan päässä vain pyörii, että miten helkutissa saa pakolliset laskut maksettua. Niitä vain lappaa koko ajan lisää, mutta rahhoo ei mistään. Tunne sellainen, että melkein menen kyyryyn kippuraan ja alan kirkua apua. Tai sänkyyn peiton alle ja toivon, että nukkuisin ajasta ikuisuuteen. Mitään kunnollista järjellistä työtä ei pysty tekemään. Olen yrittänyt vääntää opintoja eteenpäin, mutta ei tule oikein mitään. Ainoa asia, joka sujuu, on lenkkeily. Kiitos koiralle.

Aloitan jokaisen aamun kipaisemalla Tarmon kanssa kakkalenkin, n. kilsa. Päivällä käymme pitkällä metsälenkillä, kesto n. puolitoista tuntia. Löysimme viime viikolla uuden reitin, joka on sen verran rankka, että kyllä hiki irtoaa, kun kumpparit tai Kuomat jalassa sen kipottelen. Vaikka se meidän menomme on tosiaan sellaista melko repivää, kun ensin saatamme juosta reipasta vauhtia ja sitten yhtäkkiä Tarmo pysähtyy kuin seinään tönkiäkseen jotain. Lunta kun oli, se tönki kahta kertaa kauheammin ja oli tosi huvittava, kun sitten naama lumessa nosti päänsä sieltä haistelemasta. Tuo lenkkeily on asia, joka pitää minut tällä hetkellä jotenkuten järjissäni, etten täysin lukkiudu ahdistuksen kouriin. Lenkillä keskityn vain koiraan ja sen kanssa jutteluun, siinä unohtuu vähäksi aikaa muut hommelit ja huolet.

Olen mietiskellyt joutessani tätä nyky-yhteiskunnan järjettömyyttä. Sitä kun kaikkea on kehitetty niin hyväksi, että siitä on tullut pahaa. Palaan mahdollisesti tähän asiaan ja selittämään näitä mietintöjäni tarkemmin, vaikkeivät ne ketään kiinnostakaan, mutta nyt Tarmo jo ilmoittaa tuossa, että mun mentävä on. Ou jee.

Piirakaisia

Leivoin piirakaisia. En ole leiponut piirakaisia varmaan ainakaan viiteentoista vuoteen, mutta nyt niitä tein. Ja hyviä tuli. Taito on pysynyt jossain takaraivossa näköjään. Nuorena nimittäin piirakaistenteko oli yhtä tavallista kuin pullanpaisto. Ai niin, muut kuin itäsuomalaiset eivät nyt ole oikein kärryillä, että mitä ne piirakaiset oikein ovat: no, yleispuhekielellä ne ovat karjalanpiirakoita. Ajattelin nyt harjoitella tuota piirakaistenpaistoa, kun meinaan tehdä ne itse sinne Arton synttäreille.

Monia muitakin ruokia kutsutaan meillä Savossa eri tavalla kuin vaikkapa täällä Keski-Suomessa. Esimerkiksi paisti tarkoittaa meillä sitä, mitä täällä sanotaan karjalanpaistiksi. Ja kakku tarkoittaa meillä leipäpalaa, kun toisaalta taas kaakku on se, mitä täällä muualla Suomessa kutsutaan kakuksi.

Noista piirakaisista minulla on yksi erityinen muisto: Suomen Kiovan suurlähettilään rouva tuli kerran työhuoneeseeni (siis olin silloin töissä siellä Kiovassa Suomen suurlähetystössä) ja hänellä oli minulle erittäin tärkeää asiaa: minun pitää opettaa heidän taloudenhoitajansa leipomaan karjalanpiirakoita. En todellakaan ollut tuon ruotsalaishienostorouvan kanssa mitään kavereita, taisi olla tasan toinen kerta, kun juteltiin. Mutta hän oletti ilman muuta, ja oikein tosin olettikin, että savolaistyttö osaa leipoa piirakaisia. Hän ei nimittäin kysynyt mitään, vaan antoi vain tylysti määräyksen, että lopetapa tuo, mitä olitkaan tekemässä ja mene opettamaan. Herra isä, jos olisin ollutkin joku tavallinen kaupunkilainen, joka ei eläissään olisi piirakaisia paistanut, hehe! J



Huonolla kännykkäkameralla otettu kuva,
 tytär vei  kamerani mukanaan  risteilylle.

 

Koirakoulua ja lomaa koulusta

Kävimme tänään ensimmäistä kertaa koirakoulussa, minä, mieheni, Siiri ja Tarmokin, tottakai. Oli se poikakoiralle ihmettä ja kummaa, kun paikalla oli 13 erilaista koirelia isäntineen tai emäntineen tai koko perhekuntineen. Voi että oli muuten komea haukku meidän poitsulla siellä! Minä olin ensin Siirin kanssa vähän että ”noloo”, mutta Arto ei ollut moksiskaan: pystykorvan pitääkin haukkua. Aluksi saimme näyttää kouluttajatädille, mitä kaikkea Tarmo jo osaa, kuten istumisen ja maahan menon ja yläviitosen. Siiri on opettanut Tarmolle sen ”yläviis”, joka on oikein kivannäköinen temppu. Sitten lopputunti opeteltiin luoksetuloa ja yleensäkin koiran huomion kiinnittämistä ohjaajaansa. Siinä olikin haastetta, sillä toiset koirat olivat Tarmon mielestä tosi kiinnostavia ja muutenkin olisi tehnyt mieli vöyhöttää jotain muuta kuin opiskeltavaa aihetta. Taisin itsekin meinata välillä sortua samaan, joten hyvää se koirakoulu tekee meikäläisellekin, ensi sunnuntaina sitten taas. Harmi, kun unohdin kameran kotiin, olisi saanut hyviä kuvia sieltä. Kotimies Venla oli meidän koirakoulumme aikana laittanut ruoan  valmiiksi ja leiponut piimäkakun. Kelpasi tulla valmiiseen ruokapöytään, meinasimmekin vähän jo jäätyä siellä kentällä. 

Täällä alkoi nyt koululaisilla syysloma. Tänä vuonna en rahanpuutteen takia ole pystynyt järjestämään mitään reissua, risteilyä tai kylpyläkäyntiä, kaikki on himputin kallista. Venlalla kyllä riittää muutenkin riittävästi ohjelmaa. Poikaystävän perhe ottaa hänet mukaansa Ruotsin-risteilylle ja jäljellä on vielä kesätyörahojakin, joista osa meni jo perjantaina Michael Monroen konserttiin ja PMMP:n keikkaan uppoaa myös mojova summa. Venla sai töitä lasten- ja kodinhoitajana eräässä perheessä parina kolmena iltana viikossa, joten niitä keikkarahojakin hän sitten saa taas kerrytettyä.

Siirin kanssa vietämme syysloman kotosalla rentoutuen. Lenkkeilemme koiran kanssa, siivoilemme varmaan pihaa ja luemme kirjoja. Ompeluhommia Siiri myös aikoo tehdä sekä neulomista, kankaita ja lankoja on hankittu. Eilen kävimme kahdestaan humputtelureissulla Jyväskylässä. Tyttöjen isä oli antanut heille ihan varta vasten hummailurahaa, ja me nautiskelimme käymällä hotellissa aamupalalla. Se oli oikeasti ihanaa, sillä emme tietenkään aamulla ennen kotoa lähtöä syöneet mitään ja sitten oli jo kiljuva nälkä, kun tulimme kaupunkiin. Siiri otti vähän kaikkea, mistä vain suinkin pitää ja jälkiruoaksi paistoimme itse omat vohvelimme, nam!

Minun herkkuannokseni: tyrni-appelsiinikeittoa, jogurttia
ja auringonkukansiemeniä

Aamupalailija

 

Paljastuksia ja vastauksia

Sain tämän haasteen Rantakasvilta, kiitos! Hämärästi muistelen, että olisin tehnyt tämän aiemminkin. Haaste on siis seuraavanlainen:

Jokaisen haastetun tulee kertoa 11 asiaa itsestään.
Jokaisen haastetun pitää vastata 11 kysymykseen, jotka haastajasi on valinnut.

Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
Haastajan tulee valita 11 blogia joissa on alle 200 lukijaa.
Sinun tulee kertoa, kuka sinut on haastanut ja kenet sinä haastat. 
Ei takaisin haastamista.

Ensin ajattelin, ettei mulla ole enää yhtätoista asiaa, joita itsestäni paljastaa, mutta löytyihän niitä! Itse olen niin ääliö, etten keksi mitään hyviä kysymyksiä, joten jätän nyt tällä kertaa tuon edelleenhaastamisen. Ja olen silloin muinoin jo haastanut varmaan suurin piirtein jokaisen blogikaverini. Mutta tässä siis järisyttävät paljastukset minusta ja vastaukset Rantakasvin kysymyksiin:
 

1.       Sulo-poikakissa on elämäni valo. Tätä en ole aiemmin kertonut kenellekään eikä kukaan ole tätä tiennyt saati aavistanutkaan.

2.       Kun Sulo oli häveyksissä kesällä, olin niin kamala ämmä perheelleni, että mieheni meinasi muuttaa koiran kanssa eräkämpälleen. Onneksi Sulo löytyi ja minusta tuli taas oma ihana itseni! Olin vissiin töissäkin aika myrtsi, sillä Sulon löytyminen oli syyttäjänvirastossa kesän kohokohta, jota juhlittiin kakkukahvein J

3.       En nouse yöllä päästämään Suloa pihalle, vaikka se tulee herättämään työntämällä tassun peiton alle ja rapsimalla kynnellään jalkaani.  Käärin itseni muumioksi täkin sisälle ja jatkan unia. Arto nousee päästämään Sulon ulos. Tämä tapahtuu joka yö.
4.       Minun mielestäni Sulo on kaunein kaikista eläimistä ja yleensäkin kaikista maapallon päällään kantamista olennoista.
5.       Rakastan Sulo-poikakissan tuoksua. Erityisesti hänen päänsä otsan kohdalta tuoksuu ihanalta.
6.       Paras hetki päivästä on mielestäni se, kun illalla nukkumaan mennessämme Sulo tulee mahani päälle kehräämään ja tillustamaan. Sitten se kiepsahtaa kainalooni pötköttämään. Ah, sitä onnea!
7.       Olen aina hieman huolissani, kun Sulo on ulkona. Tässä menee lähellä kaksi aika isoa tietä, joilla autot ajavat usein liian kovaa.
8.       Olen tosi iloinen, että Sulo on vähän kerrassaan alkanut suvaita Tarmoa. Joskus se jo yrittää pyytää Tarmoa leikkimään, mutta Tarmo ei uskalla ainakaan vielä. Se sai pienenä kai vähän traumoja sähisevästä kissapedosta.
9.       Olen ajatellut ottaa Sulon kuva -tatuoinnin.
10.    Vihaan sydämeni pohjasta sitä tämän tien varressa asuvaa tuttua, joka silloin, kun Sulo oli häveyksissä, kertoi nähneensä Sulon värisen mytyn makaamassa läheisellä autotiellä. En anna sille akalle ikinä anteeksi. En ikinä.
11.   Olen kissaihminen. Rakastan kaikkia eläimiä, mutta kissa on ylitse muiden.
 

Sitten Rantakasvin kysymykset:

1.       Oletko mustasukkainen? Miksi? En. Ei ole syytä.
2.       Osaatko sano EI? En kovin herkästi, mutta pakkohan se joskus on. Lapsille ainakin.
3.       Montako desimaalia osaat luetella piin likiarvosta? Kaksi.
4.       Pysyykö kannettu vesi kaivossa? Ei tod.
5.       Milloin nauroit viimeksi oikein sydämesi kyllyydestä? Eilen kun Siiri sotki aamupalapöydässä vaaleanharmaille collegehousuilleen mansikkaa ja koetti sitten saada märällä rätillä pyyhkimällä sitä pois. Tulos oli sen näköinen kuin olisi pissat tulleet housuun. Nauroimme Venlan kanssa kyyneleet silmissä, mutta Siirin mielestä se ei kuulemma mitenkään voinut olla niin hauskaa.
6.       Entä milloin itkit murheisiin? Toissapäivänä. Ihmisten pahuutta.
7.       Minne et missään nimessä halua matkustaa? Sinne ihmisten paskaamalle alueelle Siperiassa, missä Ville Haapasalo kävi ja jota näytettiin telkkarissa. Siperian-matka on muuten ykkösmatkustushaaveeni.
8.       Mihin olet koukussa? Punainen Royal -suklaaseen tuli ekana mieleen.
9.       Milloin uit viimeksi järvessä? Suvannossa n. kuukausi sitten.
10.   Oliko koulunkäynti/opiskelu mieluista? Olin koulukiusattu, muuten olisi ollut. Opettajilta sain kaipaamaani hyväksyntää ja myönteistä palautetta.
11.   Mitä haluaisit sanoa vielä minulle? Kiitos blogistasi! Hyvää vointia ja iloa syksyysi!

 

 

Vakoilemassa

Kävimme viikonloppuna juhlimassa veljeni vaimon viisikymppisiä Mäntsälässä. Kävimme ihan päiväsiltään, emme jääneet yökuntiin. Ja tytöt jäivät hoitamaan eläimiä, joten ihan kahden puolison kanssa olimme liikenteessä. Alkumatkasta tuntui koko ajan, että koiran pää on korvan vieressä, mutta kun käännyin katsomaan, ei siinä ollutkaan koiraa! Niin sitä on tottunut jo, että Tarmo on melkein joka reissulla mukana ja siinä etupenkkien välissä tölläilee. Varmaan ihan laitonta touhua tuo, mutta noin kai on toimittu iät ja ajat. Muuten, kun puoliso aina lähtee metsälle Tarmon kanssa, on aivan hurmaava näky se, kun auto peruuttaa pihasta ja Tarmo ”vilkuttaa” auton ikkunasta silmät loistaen! Eihän se oikeasti tassulla huiskuta, mutta ilme kertoo, että ”hihii, heippa vaan mamma, tässä mennään iskän kaa ihan kahdestaan!”.

Niin, siellä viisikymppisillä katselin ympärilleni vähän silläkin mielellä, että jos saisi hyviä ideoita omiin juhliin: puoliso täyttää samat kymmenet kuukauden päästä, 5.11. Muistuu mieleen, miten pari vuotta sitten haikailin täällä blogissa, että miehen viiskytvuotislahjatoive olisi suomenpystykorvan pentu! Uskomatonta, että olen pystynyt toteuttamaan tuon toiveen, tai oikeastaan puolikkaan siitä, koska ostimme koiran rakkaani kanssa puoliksi. Arto sanoikin, että pitää sitten synttäripäivänä laittaa iso rusetti kaulaan Tarmolle, koska se on lahja.

Ne veljen vaimon synttärijuhlat olivat pienimuotoiset ja rennot. Tarjottiin salaatteja, suolaisia piiraita, karjalanpiirakoita, voileipäkakkua, lämminsavulohta ja kahvin kanssa tietenkin synttärikakkua ja muuta makeaa. Minusta tuo homma toimi niin mainiosti, että meinaan kopsata tuon tyylin ihan sinällään. En nyt aivan samoja suolaisia piiraita ja salaatteja kehtaa kuitenkaan laittaa, mutta tuohon tyyliin kuitenkin. Eilen kokeilin Hellapoliisin ohjeella couscoussalaattia, ja sen otankin yhdeksi tarjottavaksi. Ja yksi hyvä broileripiiraan ohje mulla on myös, ainoa tenkkapoo on, mikä olisi paras pohjavaihtoehto siihen. Ohjeessa on ihan pitsapohja, mutta juhlavampaa tulisi varmaan muropohjaisesta piiraasta. Olisiko ehdotuksia?

Näissä minun juhlajärjestelyissäni on kaksi koetinkiveä, jos niitä niin voi kutsua. Ne ovat raha ja vieraiden määrä. Periaatteessa juhlat pitäisi toteuttaa nollabudjetilla, mutta eihän se onnistu tietenkään. Täytyy vinguttaa luottokortilla kuten rippijuhlatkin. Aion itse tehdä kaiken minkä voin, karjalanpiirakatkin talkoilla tyttöjen kanssa. Voileipäkakkua en tarjoa, koska en ole koskaan (!!!)  tehnyt sellaista ja pienempikin maksaa kuulemma 50 €. Ja taas juolahtikin mieleeni yksi lupaus: Noora sanoi ainakin jotain viisi vuotta sitten, että hän tekee sitten Arton viisikymppisille maastokuvioisen kakun! Voi että olisi hieno sellainen täytekakku ja jos vielä olisi marsipaanista siinä päällä metsämiehen ja oranssin koiran hahmot! :D HUHUU, Noora! :D

Niin, ja kamalan vaikeaa on sitten arvioida, kuinka monta vierasta juhliin tulee. Arton lähisuku, eli sisarukset perheineen, käsittää yli 30 henkeä. Sitten tietenkin metsästysseuran kaverit, parhaat ”sotakaverit” (Arto on maakuntajoukoissa) ja ehkäpä joku hyvä työkaveri???  Naapurit varmaan ja jokunen minunkin sukuni puolelta. Vaikea arvioida, mutta tuntuu aika isolleen menevän, kun alkaa miettiä. Tykkään tosi paljon juhlien järjestämisestä ja laittamisesta, ja olisikin ihana suunnitella kaikkea, kun ei koko ajan tarvitsisi miettiä sitä rahapuolta. Jos jollain on hyviä ja EDULLISIA ideoita, niin kiitollisena otan vastaan.

Kuvakulmia päivässäni

Tässä muutamassa työttömyyspäivässä olen jo hienosti oppinut nukkumaan kaksi tuntia pidempään kuin työssäkäyntiaikana. Kello siis herättää seitsemältä. Työssä käydessäni nousin viideltä, eikä siinä herätyskelloja yleensä tarvittu, aamulähtöstressi sen verran piti virkeänä varmaan.

No, nytten siis, kun taas kotosalla vaan ähötän, nousen seitsemältä ja silmä koprassa, kuten meillä Savossa sanotaan, rynnistän Tarmon kanssa aamukakkalenkille. Nimittäin Tarmo yleensä jo vinkuu tuskastuneena ovensuussa siinä vaiheessa, kun minä kömmin makkarista vessan kautta pukemaan jotain päälleni. Tällä viikolla se "jotain" on ollut rönttähousut, toppatakki, pipo ja kumpparit. Sitten teemme noin kilometrin lenkin tuossa Mansikkamäellä, Tarmo kakkii kahdet kakat, jotka kerään pussiin (olemme ilmeisesti ainoa perhe Uuraisilla, joka kerää koiransa kokkareet, niin paljon paskaa on tienvarret täynnä).

Tänä aamuna Tarmo ei lähtenytkään viemään lenkkeilyttäjäänsä totuttuun suuntaan, vaan kampesi kylälle päin. No, ihan sama se mulle, vaihtelu virkistää. Lampsimme reippaasti Shellille päin ja tietysti, siis tietysti minun tuurilla koko kunnan johtava väki törötti siinä linja-autopysäkillä jotain kyytiä odottamassa. Siis kunnanjohtaja ja Toimi ja hallituksenjohtaja ja lautakuntien ja hallintokuntien pomot näköjään. Tosi kiva oli siinä sitten tukka pipon alta sotkuisena törröttäen, naama yörasvaisena ja rönökamppeet päällä jutskailla kivoja "herrojen" kaa, kun pakkohan siihen oli pysähtyä Tarmon kanssa. No, ihailivat kuitenkin koiraa enemmälti, ettei minun ulkoasuni niin herättänyt huomiota (turha toivo, olin oikeasti kuin räjähtänyt pulimummo). Siinäpä tämän aamun merkkitapahtuma.

Yleensä siinä aamupäivä sitten kuluu kotihommissa ja puoliltapäivin lähdemme taas Tarmon kanssa lenkille. Silloin teemme pitkän, yli tunnin lenkin poluilla ja pururadoilla. Vähän milloin minnekin. Se on välillä hauskaa ja välillä tuskastuttavaa, sillä usein Tarmo juuttuu pitkiksi ajoiksi tutkimaan ja haistelemaan jotain. Jos minulla olisi juuri hyvä meno päällä, se seisoskelu ja odottelu alkaa pian ärsyttää. Meidän menomme on muutenkin melko töksähtelevää, sillä Tarmo aina yhtäkkiä stoppaa kuin seinään jotain tutkiakseen. Ei niillä lenkeillämme minulle kovin kova hiki tule, mutta ihan hyvää liikuntaa se on ja piristää mieltäkin.

Tässä siis vielä kuvina se, mitä nykyisin enimmäkseen päivisin katselen: koira takaapäin.



Näkyisköhän vesilintuja?

 

Tässä mennään reippaasti.

 

Joku koirakaveri jättänyt postia, nuusk!

 

Tässä rannassa me aina pysähdytään vähän kauemmin,
peuhataan ja töngitään vesikasveja.

Tällainen kunnan grillipaikka on siinä meidän peuhurannassa.
Voisi joskus vaikka ottaa makkarat mukaan ja paistella.