30.6.2012

Työtöntäkin tarvitaan

Yleensä ottaen minulla on sellainen tunne, että meitä, no ainakaan minua, työttömiä ei tarvita tässä yhteiskunnassa mihinkään. Olemme tarpeettomia ja ylimääräisiä ihmisiä, loisia, jotka kuppaavat yhteiskunnan selkärankaa. Rehelliset työtätekevät joutuvat elättämään meitä verorahoillaan. Paras teko varmaan kaikkien kannalta olisi ajaa meidät, ainakin minut, montun reunalle kuin ennen vanhaan Babij Jarissa eräät toiset ihmiset ja kuula kalloon vaan.

Mutta, mutta. Onhan meillä sittenkin ihan tähdellisiä tehtäviä tässä Suomenmaassa. Olen sen tässä työttömyysmatkani aikana nyt oivaltanut. Tai ainakin yksi tosi tärkeä tehtävä: meidän ansiostamme ns. normaalielämää viettävät ihmiset saavat elämäänsä lisätyytyväisyyttä. Olen eräänkin tuttavan elämää onnellistuttanut köyhyydelläni ja työttömyydelläni. Ihmisen on mukava huokaista minun tilanteestani kuullessaan, miten onnellinen sitä onkaan, kun saa käydä töissä ja voi hankkia perheelleen kaikenlaista tarvitsematta koko ajan miettiä, millä laskut maksetaan.  Ja on muuten tosi moni saanut iloa elämäänsä nimenomaan siitä, että olen työtön maisteri! ”Ei ole ollut Saretskallekaan hyötyä kalliista koulutuksestaan (rahoitin opinnot lainalla), paremmin onneksi on käynyt minulle/meidän lapsille, vaikka ei koulunpenkillä istuttukaan.”

Niin, ja onhan se immeisille kiva, että on sellainen puheenaihe kuin että se tietty tuttu työtön on varmasti laiska ja/tai tyhmä ja/tai saamaton, koska ei ole työllistynyt, onhan meilläkin sentään työpaikat! Kyllä työtä tekevälle löytyy, jos vain viitsii tehdä!

"Sun tärkein tehtäväsi on olla mun henkilökohtainen palvelija!"

21.6.2012

Pessimistikin vielä pettyy

Huomenna sitten juhannuksen viettoon. Tänä vuonna tuo tuntuu pakkopullalta, mutta täytyy yrittää lastenkin takia. Itse ryömisin mieluiten peiton alle ja pysyttelisin siellä. Mutta pienimmäinen on tottunut viettämään synttäreitään mummolassa, joten sinnehän sitä on vääntäydyttävä. Nyt kun on vielä täydet kympin synttärit, niin sitäkin suuremmalla syyllä pitää juhlia. Äidistäni tosin en ole mitään kuullut sitten niitten lakkiaisten, joten enpä tiedä, odottaako hän meitä kovin innokkaasti sinne Savoon. Isompi tytär ei tahtoisi lainkaan lähteä, valitti, että hän on neljätoista vuotta katsellut sitä samaa touhua, ei paljon kiinnosta. Hänellä ei kuulemma ole koskaan ollut juhannuksena hauskaa, kun olemme olleet mummolassa. Olipa piristävää kuulla tuo.

Eilen tuli taas yksi ”valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun” -vastaus. Taas sellaisesta, johon luulin olevani kovinkin vahvoilla. Täytyisi kai alkaa vähitellen tottua tuohon, mutta kyllä se vain kirpaisee. Painajaisunet aiheesta ovat käyneet yhä oudommiksi ja ahdistavammiksi. Henkinen kantti alkaa rapista, on yhä vaikeampaa pitää itsensä kasassa ja pää pystyssä. Mutta kuten Pulla bloginsa esittelyssä osuvasti sanoo, yritetään nyt uteliaana katsoa, miten tämä paska päättyy.

Kaikille teille, jotka jaksatte juhlia, toivotan iloista juhlamieltä ja hauskaa bailausta. Vähemmän juhlamielisille "kollegoilleni" toivotan myös iloista mieltä ja mukavaa keskisesän juhlaa.

Työmarkkinatukilaisen juhannuseväät :D (haaveissa)



15.6.2012

Urheilu-uutisia Mansikkamäeltä

Nyt kuuluu Mansikkamäeltä hurjia uutisia: Saretska on käynyt urheilemassa! Kerronpa vähän taustaa, jotta tulee selväksi, miten todellakin järisyttävästä asiasta on kyse.

Olen ihminen, joka suunnilleen vihaa ja inhoaa kaikkea liikuntaa. Tausta löytyy varmaan koululiikunnasta, kuten niin monella muullakin liikunnanvihaajalla. Meillä oli ala-asteella aktiivikilpaurheilija opettajana, ja jumppatunneilla hiihdettiin ja juostiin aina verenmaku suussa. Pienimmät meinasivat eksyä metsään, kun ope juoksutti ja hiihdätytti porukkaa  itse etunenässä, ei suinkaan viimeisenä vahtimassa, että kaikki pysyisivät kyydissä. No, muutenkin olen polvenkorkuisesta ollut enemmänkin kirja nenässä yötä päivää -tyyppi kuin liikunnallinen, ja nykyisin pisin lenkkini on n. 500 m kauppaan ja takaisin. Pyörällä (tai mieluiten autolla, jos se on pihassa).
Tottahan toki tiedän, että liikunta tekee hyvää ruumiille ja sielulle. Siksi (ja ulkomuodon takia, täytyy myöntää) olen monen monta kertaa yrittänyt aloittaa jotain liikunnallista harrastusta. Erityisen helpoksi liikkumisen täällä tekisi se, että asumme paikassa, jossa kaikki kuntamme liikuntatilat ja sen sellaiset ovat max 300 m:n säteellä kotoamme: kuntosali, palloilu- ja jumppasali, hiihto- ja lenkkiradat, urheilukenttä. Eikä maksa paljon mitään, esim. kuukauden kuntosalikortti työttömälle 8 euroa! Ja jumppia zumbasta vaikka mihin järkätään monta kertaa viikossa, kaikki olisi tuossa vieressä.

Kuten perinteisiin kuuluu, uuden vuoden kunniaksi tänäkin vuonna lupasin taas aloittaa salilla käynnin. Sain ihan teininkin mukaan juttuun, joten meitä oli kaksi toinen toistamme tsemppaamassa. Valitettavaa vain, että teinini on minun kopioni, kirjan sijasta vain kone ja kitara ovat ne seikat, jotka houkuttelevat enemmän kuin kuntosali. Arvata siis saattaa, miten meidän treenaamiselle kävi: tammikuussa kävimme ehkä n. viisi kertaa, helmikuuksi maksamani kortit menivät teinin osalta kokonaan hukkaan, minä taisin käydä kerran. Hiihtämässä kävin talvella pienen tytön patistamana myös ehkä viisi kertaa. (Pikkutyttö on muutenkin täysi vastakohta minulle ja teinille; hän olisi tosi hyvä personal trainer, jos en vain pistäisi niin julmetusti hanttiin.) Sitten vielä ent. työkaveri suorastaan pakotti lähtemään zumbaan. Siitäkin innostuin ja kävin ihan kaksi kertaa. Siis toivoton tapaus.
Nyt kuitenkin tänä keväänä kuulin ihmettä kummaa: kuntamme on perustanut tuohon jääkiekkokaukalon kohdalle tenniskentät! En suurinpiirtein voinut uskoa todeksi tuota, sillä tämä takahikiä on mielestäni jämähtänyt linjalle jalkapallo-pesäpallo-sähly. Mutta totta se on! Kolme upeaa ja hienoa tenniskenttää lepäilee tuossa 150 m:n päässä houkuttelevana ja ILMAISENA. Innostuin ihan hirveästi ja rakkaanikin siitä ilostuneena, että minäkin jostain liikunnasta kiinnostun, lähti eilen kanssani Jyväskylään sporttidivariin mailaostoksille. Sporttidivarin myyjiä nauratti, kun en ollut oikein selvillä edes siitä, mitkä ovat tennismailoja. Ja pallotkin olisin unohtanut siinä kiihkoissani ostaa, mutta onneksi kultsi muisti. Kaikkihan ovat olleet joskus vasta-alkajia, joten ei se haittaa, että mulle hieman naurettiin, kun välineet kuitenkin saatiin. Tosin aivan liian kalliit minun mielestäni, kun kuitenkin olivat käytettyjä, murrr.

Syy, mikä pisti minut niin täpinöihin tuon tenniksen kanssa oli se mielikuva, joka minulla oli tenniksenpeluusta: pallotellaan rennosti ja ei tarvitse lähes liikahtaa mihinkään.  Eilisiltana sitten kipaistiinkin heti koklaamaan. Voitte ehkä kuvitella, kuinka välillä raikui nauru ja välillä kuului huuto, kun Saretska huitoi mailansa kanssa. Pallot lähtivät mihin sattuu sekä minulta että kultsiltakin, joten sain säntäillä essuntassun päätä pahkaa niitä tavoittelemaan. Puolen tunnin ”peluun” jälkeen jalat olivat ihan sipissä tohjona ja paita litimärkä. Mutta hauskoo oli.

Nyt ne yksi lasten ja kaksi aikuisten mailaa roikkuvat urheilullisen näköisinä tuolla eteisessä. Tytöt tulevat tänään isänsä luota kotiin, joten ainakin pikkutytölle on iloinen yllätys tiedossa. Ja minäkin oikein odotan, että pääsen taas tenniskentälle! Jokohan löytyi Saretskan laji?  Onko minusta nyt tullut urheiluhullu?!!!

Nämä eivät jää tähän. Toivottavasti.



13.6.2012

Heinänteko

Meidän koti on perinnemaisemassa. En olisi sitäkään edes tiennyt, mutta tuli kerran puheeksi erään kunnaninsinöörin kanssa, että rakennetaankohan tuohon meidän takapihan taakse pellolle joskus jokin kerrostalo tai vastaava. Hän sanoi, ettei siihen saa rakentaa, koska se on luokiteltu perinnemaisemaksi. Hyvä homma. Tänään tuon pellon omistava maanviljelijä kävi niittämässä siitä heinän, ja tuli jotenkin lapsuus mieleen, kun ihana tuoreen heinän tuoksu leijaili meille sisälle asti.

Lapsuuden heinänteosta ei sinänsä ole mitään romanttisia muistikuvia: työtähän se oli pienellekin tytölle. Isommat kun seivästivät heinää, Saretska juoksutti heinäseipäisiin tappeja niitä tarvitseville ja haravoi käsipelissä jämäheiniä. Se oli se heinänteon hauska osa, heinänkorjuu sitä vastoin oli melkeinpä painajaista. Muistan, miten aina pelkäsin tukehtuvani, kun poljin niitä kuivia heiniä ladon viimeisimmässä nurkassa katon rajassa, kun lato oli jo lähes täyteen tupattu. Joku työnsi aina vain lisää heiniä tulemaan ja suolaa perään, auts!  Illalla kintut olivat kirveleviä naarmuja täynnä ja oli ihana juosta lampeen uimaan niitä viilentämään. Oli helpottunut olo, kun oli siitäkin päivästä taas hengissä selvinnyt.
Ei ne kesät siihen vanhaan ”hyvään” aikaankaan aina niin helteisiä olleet. Todisteena tuo kuva, jossa Saretskalle on tumpattu päälle ainakin kaksi paitaa ja villatakki. Miksi muuten koivet on jätetty paljaiksi? Tuonkohan takia minun jalat ovat koko aikuisikäni palelleet?  Nykyisin kuljen villasukat jalassa kesät talvet.

Heinämies Saretska joskus 6070-luvulla.
Sitä on joskus oltu ihan työn syrjässäkin kiinni.

9.6.2012

Futismatsin antimia

Koska kultsi katsoo jalkapalloa, en keksinyt parempaakaan tekemistä tässä virkeässä olotilassani kuin leipomisen. Teki hirveästi mieli jotain herkkua, joten käytin puutarhan antimia ja leivoin tuas yhen kerran raparperipiirakan. Tämä ohje on ollut käytössäni vuosia ja on muuten hyvä!

ISOÄIDIN RAPARPERIPIIRAKKA



Pohja
2 munaa
200 g sokeria
1 dl maitoa
1 dl kuohukermaa
1 dl voisulaa
2 tl leivinjauhetta
4 dl vehnäjauhoja

Täyte
½ l raparperipaloja
50 g pehmeää voita
100 g sokeria
1 dl vehnäjauhoja

Kuumenna uuni 200 asteiseksi. Voitele tai vuoraa leivinpaperilla suorakaiteen muotoinen uunivuoka (n. 30 x 40 cm). Sekoita munat ja sokeri hyvin. Lisää maito, kerma ja voisula. Lisää jauho-leivinjauheseos nestepohjaan ja sekoita tasaiseksi. Levitä taikina vuokaan.
Pane raparperit taikinan pinnalle. Nypi voi, sokeri ja jauhot murumaiseksi seokseksi ja ripottele piirakan päälle. Paista kauniin ruskeaksi, n. 30 min.
Tarjoa kanelilla maustetun kermavaahdon tai vaniljakastikkeen kanssa. Nam. Itse muuten lisään tuohon pohjataikinaan vielä vaniljasokeria.
Minusta tämä on siksikin niin ihana ohje, kun taikinaa ei tarvitse ollenkaan vatkata, joten se on nopeatekoinen (ja ei ainakaan vatkausäänet häiritse kenenkään telkunkatselua :D). Nyt on jo puoli vuoallista piirakkaa kahteen pekkaan tuhottu, joten voisikin tästä lähteä pikkuhiljaa pötköttelemään. Ottaisi vaikka tuon Sulon viereensä.

Pihalta voimia keräämässä

Tuntui tulevan (taas kerran) viimeinen naula arkkuun, kun joku päivä sitten sähköpostiin pätkähti ilmoitus, etten taaskaan ole tullut valituksi erääseen tehtävään, johon toiveikkaana hain. Toiveikkaana siksi, että minulla oli vaadittava kielitaito ja alaa sivuavaa kokemustakin. Mutta ”painotimme maahanmuuttajien parissa tehdystä työstä kertynyttä kokemusta”. Jep. Silloin Saretskaa vietiin taas syviin vesiin. Moneen päivään en jaksanut tehdä mitään, nukuin vain. Yöunet n. 15 tuntia ja parit päikkärit päälle. Onneksi lapset ovat olleet reissuillaan, etteivät ole joutuneet tätä vätystä katselemaan. Ajattelin, että tästä ei enää nousta.

Tässäpä sitä taas ollaan ja blogia kirjoitellaan. Mielialan suunta on ollut tänään ylöspäin, kiitos rakkaan puolison, joka lempeästi patisti minut puutarhahommien pariin. Sain tehdyksi kasvimaan suurin piirtein loppuun, se projekti kun oli jäänyt vähän vaiheeseen. Jospa tässä alkaisi taas tulla mieleen jotain iloisempia ajatuksia kuin että ”tulisi kuolema ja korjaisi”.

Sulo auttaa Saretskaa niin puutarhahommissa kuin
 mielenterveydenkin kysymyksissä. Joka alan asiantuntija <3


Otin taas jokavuotiseen tapaani kuvan kauniista, vanhasta omppupuustamme. Se on aina niin upea ja pörisevä tähän aikaan kesästä. Nyt jo tosin kukat varisevat, on kuin sataisi ensilunta. Sitä odotellessa, heh.


5.6.2012

Juhlahumun jälkipoltteessa

Saretska on selvinnyt hengissä sukujuhlista. Jotenkuten. Tuli jatkoilla otettua ihan kunnon överit, varmaan koska jännitin niin kovin niitä bileitä tai siis sukulaisten tapaamista. Onneksi en kuitenkaan örveltänyt vielä varsinaisissa lakkiaisissa, vaan vasta siellä isoveljen tarjoamilla jatkoilla. Kyllä taas äiti kiitteli tytärtään, taisivat pojoni laskea hänen silmissään uusiin pohjalukemiin. Eivät ne minun pisteeni muutenkaan kovin korkealla ole, en ikimaailmassa pysty kilpailemaan kuolleen siskoni kanssa. Hän kun oli niin viisas ja täydellinen. On se kun pitää kuollutta kadehtia!

Itse lakkiaiset olivat ihanat, juhlakalu oli superkaunis ja sai hienot paperitkin (sukuunsa tullut, öhöm!). Hieman minua vaivasi, että juhlissa oli mukana myös ex husbandini, ja tulinkin jupisseeksi serkulleni, että mitä varten tuokin on tänne kutsuttu. Ja tietysti se eksä sattui kulman takana kuulemaan sen. Katsoi minua kuin halpaa makkaraa. Minä ja suuri suuni! Eihän se tokikaan ole minun asiani arvostella kenenkään juhlien vieraslistaa, ja kun se eksä oli osa sukuamme 20 vuotta, niin ei tuon nyt olisi pitänyt minua järkyttää, että se siellä pasteeraili. Että minä se siinä töppäsin. Eipä ole uutta.
Tulihan niitä kysymyksiä minun työllisyystilanteestani, kuten olin arvannutkin. Sanoin jotain ympäripyöreää, että kirjoittelen blogia ja joskus jotain lehtiin. Hahhah. No eihän se työtä tosiaankaan ole, kun ei siitä mitään makseta. En kuitenkaan ruvennut itkemään tai muuta vastaavaa, joten hyvinhän se meni. Sitä paitsi on niitä vaikeuksia muillakin, jos ei työttömyyttä niin sitten jotain muuta. Olen nyt vain tehnyt tästä omasta tilanteestani lähinnä elämää suuremman kysymyksen. Ja onhan se kyllä aika iso asia, jos tästä huushollista loppuu leipä pöydästä. Armon aikaa on tämä kuukausi.

Sen verran täytyy vielä kehaista tuota omaakin jälkikasvua, että molemmat tytöt saivat erinomaiset tokarit. Kielet ja taideaineet sujuvat ysin ja kympin tasoa, että öhöm taas siitäkin. Kai sitä on itsekin sitten jotain oikein tehnyt J

Hauskoo oli. :)

1.6.2012

Positiivista palautetta

Koska itsetuntoni on mennyt pohjamutiin, on minun todella vaikea ottaa vastaan tai uskoa mitään positiivista, mitä minulle tai minusta sanotaan. Kun sain siinä blogihaasteessakin kysymyksen:  ”Missä olet hyvä?”, en osannut mainita yhtään asiaa. Olisi varmaan pitänyt laittaa, että olen hyvä mollaamaan itseäni. Niin kuulemma nimittäin olen. Jos joku joskus sanoo minusta jotain positiivista, ajattelen, että tuo yrittää vain ilahduttaa minua tai sitten ei vain tunne todellista minääni. Harmittaa itseänikin, että olen mennyt tällaiseksi. Ammatti-immeinen neuvoi minua, että ei saa sanoa sellaisia (mollaavia) sanoja ääneen, koska sanoilla on mahtava voima. Pitäisi yrittää alkaa puhua itsestään hyvää. Esimerkiksi, kun olen jo nyt suurin piirtein kurat housuissa huomisesta sukulaisten tapaamisesta, pitäisi minun iloisesti vastata työtäni koskeviin uteluihin, että olen nyt tärkeässä työssä äitinä. Onneksi minulla muuten onkin äitityöstäni kaksi kappaletta mainiota todistusaineistoa mukanani: en todellakaan ole tehnyt huonoa työtä! :D Koetan psyykata itseäni tuohon, mutta nähtäväksi jää…

Mutta eilen sain niin aitoa positiivista palautetta ja sellaiselta henkilöltä, että sen ”otin totena mekkooni” ja kätkin kultajyvänä sydämeeni: Pienimmäiseni on melko tuskastuneena opetellut virkkaamista ja ollut v***tuuntunut siihen, kun muilta kavereilta homma kuulemma sujuu, mutta häneltä ei. Pikku sisupussi ei antanut periksi, vaan ostatti minulla koukun ja langat ja päätti opetella virkkauksen vapaa-ajallaan. Minä vähän neuvoin. Hän virkkasi ja purki, välillä lopetti koko työn ja aloitti uuden alusta. Eilen hänellä sitten olikin virkattuna oikein kaunis ja sopusuhtainen pannulappu, joka ei kiristellyt eikä kaventunut eikä leventynyt mistään. Tyttö mainitsi sivulauseessa, että ”oikeastaan sinä, äiti, opetit minut virkkaamaan. Sinä opetit tämän helpommalla tavalla kuin opettaja.” Ja meidän pikkutyttö on sellainen totuudentorvi, että hän ei sano mitään kenenkään mieliksi. Hetkeksi koin ihanan tunteen, että hei, minulla on ollut aikaa tehdä tuota juttua yhdessä pikkutytön kanssa, on tästä kotonaolosta jotain hyötyäkin! Ja huom!!! En tosiaan ole mikään käsityöihminen :D
Siispä Siirin voimaannutussanat sydämessä sukujuhliin. Sekä rakkaani aina niin ihana viisaus, josta hän minua muistuttaa, kun pelkään ihmisiä: ”Tappoo ne ei uskalla ja tiineeks ne ei sua!”

Hand made by Saretskan tytskä <3