Pakkovenäjää Googlen kautta

Meni puoli päivää, että sain tämän Bloggerin suomenkieliseksi, kun jostain syystä se näkyi minulle koko ajan vain venäjäksi, vaikka mitä yritin. Kyllä, tyhjensin välimuistin ja poistin evästeet ja kirjauduin ulos ja takaisin sisään ja sammutin virrat koneesta ja käynnistin uudelleen ja kiroilin ja join välillä teetä ja taas kaikki alusta... Mutta nyt sitten toimii taas suomeksi, ihme. Ei siinä, hyvähän se on kielitaidolle, jos kaikki näkyy vain venäjäksi, mutta jotenkin ei tuntunut kovin kotoisalta käyttää tätä omaa blogialustaansa, kun eivät nyt kuitenkaan kaikki nettitermit venäjäksi ole tuttuja. Mutta sepä siitä. Niin sen takia tämä koneeni muuttuu aina salaperäisellä tavalla venäjänkieliseksi, jos katselen venäläisiä verkkosivuja ja kirjoitan sinne venäjää tai googlettelen venäjäksi. Ärsyttävää.

Tämän päivän ohjelmassa oli käynti koululla. Kävin opolta työssäoppimismateriaalit, siis koulutussopimukset ja sen sellaiset. Tuli siinä juteltua kaikenlaista ja purettua ahdistustaankin. Olen jotenkin aivan kauhuissani siitä, että kohta valmistun, sillä en todellakaan tunne itseäni valmiiksi mihinkään. Kuulemma tunne on tavallinen ja yleinen näin opintojen loppuvaiheessa, en ole asian kanssa yksin. Silti. Tekee vain mieli työntää pää pensaaseen tai hävitä avaruuteen, kun alkaa tulla aika ottaa oikeasti vastuuta eikä voi turvautua opiskelijan statukseen. Toisaalta, meniväthän ne viime kesän työtkin kai ihan hyvin, joten ehkä tässä sentään jotain osaa. Toivottavasti opin sitten työelämässä paljon lisää.

Olen koko alkuvuoden ollut jotenkin lamaantunut. On ollut huolta ja murhetta perhepiirissä. Jotta ette suotta huolestu, niin puolisoni ja tytöt sekä Sulo ja Tarmo ovat hengissä ja terveinä. Palaan asiaan myöhemmin, nyt on äkkiä luettava loppuun Mielenterveyshoitotyö, sillä viimeinen palautuspäivä on tänään ja siihen on, hitsi vie, varauksia.

Tässähän se elämäni valo loistaa. Sulo ♥

Multa loppuu työt, yhyy!

Näin jo viime yönä painajaista, että sain äidinkielen kokeesta 7! Tosin en oikein ymmärrä, miten olin äidinkielen kokeeseen joutunut, kun en ollut unessakaan mitenkään nuorempi kuin nyt. No, joka tapauksessa kauhea häpeä huonosta arvosanasta oli päällimmäinen tunne unessani. Ja että ”tässä on jokin kauhea väärinkäsitys”. Mieli siis askaroi jo tulevan työttömyyden kurimuksessa, huok. Minulla on enää kolme vajaamittaista työpäivää ensi viikolla, ja siinäpä se sitten on. Työsuhde päättyy tammikuun lopussa, mutta sinne saakka olen kesälomalla, joten JNV:n hommat alkavat olla osaltani pulkassa. Tosin työt eivät sieltä mihinkään lopu, kisojen takia kasautuneita hommiakin jää vielä seuraajalle, kuka sitten liekään. Hallitus ei ole osannut päättää seuraajastani mitään, joten ilmeisesti toimari joutuu toistaiseksi vetämään toimistoa lähes yksikseen. Miten lie hyvin onnistuu, kun nytkin tuntuu olevan 24/7 duunissa. No, ehkä sitä nuorena jaksaa…

Viimeinen Kuperkeikka-lehti, jossa minäkin olen
vielä mukana. Otin oikein muistoksi.

Muuten on alkuvuosi mennyt pakkasia pidellessä. Sulo on turhautunut, koska ei pysty olemaan ulkona kuin minuutin kerrallaan. Minä toimin portsarina aukoen herralle ovea ulos ja sisään. Tarmoa ei pakkanen haittaisi yhtään, mutta ei sitäkään uskalla pihalla pitää kovin kylmällä ilmalla muuta kuin lenkkien ajan, paljaat varpaat voivat paleltua. Kun puin päälleni pilkkihaalarin, pystyin menemään poitsun kanssa jopa puolentoista tunnin lenkin kolmenkymmenen pakkasessa. Arto oli eräänä päivänä kolme tuntia Tarmon kanssa jäällä, kun kävivät verkoilla sukulaismiesten apuna. Siitä seurauksena oli karmea migreeni, miehellä siis, ei koiralla.

Ulos tekisi mieli, mutta kun ei tarkene!

Hyvää ja iloista tätä vuotta kaikille! Katsotaan ja ihmetellään, mitä vuosi tuo tullessaan. Minä odotan nyt eniten tyttären vanhoja tansseja helmikuussa. Ja toivottavasti tapahtuisi omassakin elämässä jotain mukavaa. Tai no, ettei ainakaan mitään ihan hirveitä katastrofeja, sekin riittäisi.

Lapsi, pian Wanha, ja joku pörröpäinen kaverinsa, joka
 näyttää jotenkin epämääräisen tutulta, hmmm...  :D

Tänään on onnenpäivä

Tänään on niin iloinen mieliala, mistähän johtuu? No tietysti siitä, että tytär tulee käymään kotona! Kummasti se mielialaa kohottaa, kun tietää saavansa pienen mutta samalla jo (muka) niin ison tytön halaukseensa. Tosin ei siitä niin kovin pitkä aika ole, kun olemme toisiamme nähneet, sillä olin Tampereella käymässä viime tiistaina Venlan vanhempainillassa. Ja ensi viikollakin menen käymään Venlan asioitten tiimoilta siellä, ihanaa! Olen nimittäin nyt kovasti tykästynyt siihen Tampereeseen, siellähän viihtyisi vaikka kuinka! Syksyn ja talven mittaan onkin tulossa Venlan konsertteja ja sen sellaista, joiden takia on taas syytä reissata sinne, kivaa!

Joku voisi ihmetellä, että miten työttömällä on jatkuvasti vara reissata siellä Tampereella. No, ei kyllä olisikaan, mutta syy ei tosiaan ole Jyväskylä–Tampere-välisessä matkassa. Ajatelkaa, onko tämä teistä hieman erikoista: Uuraisilta Jyväskylään 36 km:n matka bussilla maksaa 8,20 meidän pysäkiltä. Sitten puolestaan, kun ostin liput nettitarjouksista, Jyväskylästä Tampereelle (n. 150 km) junalippu maksoi 5 euroa ja bussi Tampereelta Jyväskylään 4 €! Eli pääsen täältä syrjäkylältä läheiseen kaupunkiin ja vain yhteen suuntaan samalla rahalla, millä käyn Jyväskylästä Tampereella edestakaisin! Kyllä muuten kannattaa asua maalla, jos ei ole omaa autoa. Kohta täältä ei edes pääse kaupunkiin varmaan kuin kerran aamulla ja illalla takaisin, sillä koko ajan linja-autovuoroja vähennetään. Nytkin, jos ei ehdi klo 17 lähtevään autoon kaupungista kotiin, seuraavaa pitää odottaa 22:een saakka. Ja tuo on ylellisyyttä, sillä koulujen loma-aikoina viimeinen päivävuoro lähtee jo 15.40. Entä, kun vaikkapa työt loppuvat klo 16? Siinä on pientä sompailua työaikojen kanssa, muistan hyvin omakohtaisestikin viime kesältä. Nykyisin pitäisi jokaisella olla oma auto, jos asuu maalla. Mutta ei kaikilla perheillä  ole varaa pitää monta autoa, jos puolisot ovat vaikka eri paikkkakunnilla töissä (tämmöset työttömät paskathan nyt ei mitään kulkupelejä tarvitsekaan, pysykööt mökissään).

Tänään tosiaan leivon varmaan jotain hyvää. Maistoimme eilen omenoita, kyllä ne jo sen verran kypsiä ovat, että jotain voisi niistä tehdä. Vähänlaisesti niitä on viime vuoteen verrattuna, mutta noita omppupuita on useita, joten eiköhän meidän perheen hillot niistä saa keiteltyä.

Tämä on jokin punakaneli varmaan. Kaunis ja makea. Koko
puuhun tuli tänä kesänä ehkä parikymmentä omenaa.

Muista kuulumisista sen verran, että Tarmo on isäntänsä kanssa päässyt tämän syksyn metsästyskauden alkuun, pakkasessa on jo kaksi sorsaa. Aloituspäivän jälkeen Tarmo makasi onnellisena reporankana vieressäni sängyssä eikä seuraavana päivänä paljonkaan lenkille hötkyillyt. Mutta nuori poitsu elpyy nopeasti ja nyt se on taas metsästyspuuhissa Suvannolla. Ihanaa tietää, että se (ja isäntä) on onnellinen. Myö Sulon kanssa ollaan kotimiehinä nyt ihan kahdenkesken, ei valittamista siinäkään. Laitan tähän vielä kuvan eilisestä siivouspäivästämme. Kuvasta tosiaan näkee, kuka on talon herra: Sulo makasi tuossa rappusella koko ajan, kun kannoin tuosta mattokasasta mattoja puisteltavaksi ja takaisin. Varmasti siinä saa ihminen yli hyppiä, eihän kissa voi siirtyä missään tapauksessa. Eikä tulisi mieleenkään edes vaatia sitä väistymään :D

"Voisitko kiertää niitten mattojesi kanssa
jostain muualta, etten häiriinny!"

Onnenhetki

Vaikka onkin alavireistä ollut tämä elämänmenoni viime aikoina, mukaan sattuu aina silloin tällöin ihania kohokohtiakin. Minun kohdallani elämän kohokohta on hyvin usein nimeltään Sulo J Kun nyt eilen vielä sattui kameramies, siis -tyttö, ikuistamaan tuota ihanaa tilannetta, laitan kuvatukset tänne, hihii! Tässä sitä on oikeaa rakkautta (yksipuolista tosin, mutta väliä hällä)! ;D

Niin muuten, Sulo ei ole mikään sylikissa vaan erittäin itsenäinen herra, joten ei ole mitään tuiki tavallista herkkua tämä, että se äidin palvelijan kainalossa viihtyisi.

Kissan palvelijan palkkapäivä :-)

Mikäpä tässä kellotellessa.

Kaikki nyt tulivat siihen minua pussailemaan
ja kuvailemaan!

Laitoin nyt tänä huomattavan iloisena aamuna jo Rantakasvin siemennäkkärin uuniin paistumaan. Se on oikeasti tosi hyvää! Leivoin myös oikein maukasta kasvispiirasta tässä päivänä eräänä, laitan sen ohjeen tänne, kunhan jaksan ja ehdin. Kohta on tästä taas suunnattava keskussairaalalle.

Kovvoo hommoo tämä kevät

 Olen taas ollut halvaantunut kirjoittamisen suhteen. Kaiken kirjoittamisen, ei ainoastaan tänne. Paha olo on pakkautunut lamaannuttavaksi möykyksi sydänalaan, eikä se ole hävinnyt mihinkään kuin joskus hetkellisesti.

Hyviä uutisia on kuitenkin pikkutytön päänsäryn tiimoilta. Tai en minä tiedä, onko se mikään hyvä uutinen, että ei  särky mihinkään ole hävinnyt. Mutta neurologisissa tutkimuksissa ei löytynyt ainakaan mitään aivokasvaimeen viittaavaa. Magneettikuvaus on toukokuun lopulla vasta, nyt mennään siten, että tyttö ottaa tujun lääkkeen silloin, kun ei mitenkään kestä kipua, mutta muuten yrittää pärjäillä ilman lääkkeitä. Migreeni on nyt poissuljettu myös. Varsinaista syytä ei siis ole löytynyt, toivon, että kipu liittyisi kasvamiseen ja häippäisisi pian pois.

Olen miettinyt tätä blogiakin ja tähän kirjoittamista. Kirjoitan täällä omana itsenäni ja kuvan kera eikä minua haittaa, vaikka kaikki saavat lukea, miten hullu ja vähäjärkinen olen, mutta kun tähän liittyy muitakin ihmisiä kuin vain minä ja minä ja minä aina vaan. Tuntuu, että en pysty kirjoittamaan aroista asioista ja tunnoistani ilman, että perheeni joutuu jotenkin mukaan (=lokaan). Ei siinä mitään, jos puoliso ja lapset saisivat pelkkiä myötätuntopisteitä siitä, että joutuvat katselemaan tällaista idaria, mutta kun eihän se pelkästään niin mene. Nykymaailma on julma ja leimaa herkästi etenkin lapsia. Niinpä minulta ovat jääneet sormet näppäimistölle ilman yhdenkään sanan kirjoittamista, koska en ole jaksanut innostua arkipäivän kuulumisista ja sisäinen maailma ei ole täällä julkaisukelpoista.

Tämä kevät on vain niin pahaa aikaa minulle. Ilman maalis–huhtikuuta luulisi jopa joskus, ettei minussa mitään suurempaa vikaa päässä olekaan (HAHAHAA!). Seuraava kuva on jotenkin todella osuva, se on sellaisesta eräästä ohjekirjasesta mielenterveysongelmaisille vanhemmille. Aika näköiskuva meikäläisestä, lapsukaiset ovat mulla vain hieman isommat jo.

Kirjasen loppupäässä oleva teksti lohduttaa suuresti. Sitä niin toivon, etten olisi täysin tuhonnut läheisten elämiä enkä kaatanut kaikkea paskaa sisältäni rakkaitten kannettavaksi.

Jotain iloistakin: Löysin tässä yhtenä päivänä ihanan riemunaiheen erästä kirjaa lukiessani. Kyllä tuli sitten hyvä mieli, kun tieteilijätkin ympäri maailmaa ovat ymmärtäneet, että Sulo kuuluu olennaisena osana myös esteettisyyteen! Pieni kirjoitusvirhe on vain Jaana Venkulalle tullut, kun on pienellä kirjoittanut, mutta sattuuhan sitä paremmillekin tutkijoille J

Krooh! Tässä sitä estetiikkaa ja suloisia unia.

Seuraava Saima Harmajan runo kuvaa osuvasti sitä, miltä tuntuu Saretskasta keväällä. Muutenkin diggailen tuota Saima Harmajaa, mikä sekin lienee jokin keskenkasvuisuuden merkki.

Peipponen

Olen itkenyt lakkaamatta
läpi päivän keväisen.
Ja minun sydämeni tuska
on vuorenkorkuinen.

Mutta pieni peipponen lensi
minun ikkunani taa.
Ja se lauloi hurmaantuneena,
ja sen riemua helisi maa.

Oi Jumala! Sydämessäni
on aivan pimeää.
Ja kuitenkin peipponen lauloi.
En voi sitä ymmärtää!

Kaikkee...

Olen ollut viime aikoina kuin halvaantunut koko tänne kirjoittamisen ja myös lukemisen suhteen. On tapahtunut joitakin ikäviä asioita, niin että olen sitten vain sulkeutunut omaan pieneen piiriini. En tosin tiedä miksi, sillä kirjoittaminen tänne ja teidän blogienne lukeminen auttaa ja helpottaa oloa. On vain ollut niin tyhjä olo ja tunne, ettei ole mitään annettavaa. Ja ettei halua ajatellakaan mitään.

Mieheltäkin meni sitten työpaikka. Eräänä kauniina aamupäivänä, kun olin juuri Tarmon kanssa hiki päässä lenkillä, soitti mies töistä ja sanoi, että heillä on puolen tunnin päästä tiedotustilaisuus ja käskettiin juuri pistää koneet seis. Firma on kuulemma mennyt konkurssiin. Siitä kahden tunnin päästä mies oli jo kotona työttömänä. Sillä tavalla päättyi hänen 26 vuoden työrupeamansa Fenestran ovitehtaalla. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta ja puskista tuli se. Kaikki työntekijät, koko henkilökunta, irtisanottiin. Tuolta tehtaalta, jossa mieheni työskenteli, potkaistiin pihalle yli 150 henkilöä. Siihen loppui haaveilu pinkistä pikkutalosta joen rannalla Kumpumäessä. Monet muutkin haaveet samoin tein.

Toinen asia, joka kalvaa ja kaivaa, on pikkutytön terveys. Hänellä on särkenyt päätä jo pitemmän aikaa ja nyt noin kuukauden ajan joka päivä aamusta iltaan. Lisäksi häneltä tulee verta nenästä harva se päivä. Nyt viikonloppuna, kun hän oli isänsä luona, oli pitänyt soittaa ambulanssi, koska verta oli tullut suihkuamalla eikä vuoto ollut tyrehtynyt millään. Ei kuitenkaan tullut sairaalareissua siitä, vaan lopulta verentulo oli saatu loppumaan.  Kahdesti Siiri on käynyt verikokeissa, joista ekoissa ei ollut mitään vikaa ja toisten tulokset saamme huomenna. Lääkäri määräsi alkuun fysioterapiaa, kun kuuli lapsen harrastavan harmonikansoittoa. Kerran on tytär siellä käynyt tähän mennessä, eikä se ainakaan vielä heti auttanut. Liikunnan tai hapenpuutteen syytä tuon päänsäryn ei ainakaan pitäisi olla, sillä tyttö ulkoilee, luistelee ja hiihtää ainakin pari tuntia joka päivä (minäkin siinä sivussa innostuin retkiluistelusta, ja koira myös). Arvaatte varmaan, mitä minä kauhulla pelkään…   No, lääkäri sanoi, ettei (muka) panttaa magneettikuvaukseen lähettämistä, mutta tutkitaan nyt muut vaihtoehdot ensin. Kyse on tietysti terveyskeskuslääkäristä. Pitäisi totta kai mennä yksityiselle, mutta kun ei kerta kaikkiaan pysty;  fysikaalinen hoitokin on tiukassa saada maksettua, vaikka Kela siitä osan korvaakin.

Tällaisen kuvan sain puhelimeeni, kun tilanne siellä iskän luona oli ohi ja verenvuoto tyrehdytetty.

Jatkamme kuitenkin tavallista elämää ja tavallisia touhuja tietenkin. Yritän tehdä opintoja, vaikka ajatukset eivät pysy kasassa. Rauhoittavaa ilmapiiriä työhuoneessani edistää tuo ”työkaveri”. Sen nukkumakori on sivupöydällä; siinä se lepäilee tai niin kuin kuvista näkyy, istuu työpöydällä tai makaa hyllyn päällä tähystämässä tielle J

Runebergin päivänä leivoin torttuja, joihin käskettiin laittaa ”paljon hilloa ja kuorrutetta”.

Eilen juotiin tietysti mitalikahvit! Leivoin pikaisesti pienen kakun, joka syötiin melkein kokonaan het' kertalaakista. Hieno suoritus se Enni Rukajärven, ja niin kivan oloinen tyttökin hän on kuin mikä!

Tässä piiperoiseni. Siirikin hieman vähemmän verissä päin ja Venlalla uusi otsis.

Peace!

 Nyt alan sitten ottaa selvää, mitä kaikille blogi-immeisille kuuluu. Toivottavasti teillä menee paremmin kuin täällä. Tai no, enhän tosin edes tiedä, miten meidän laitamme on: jos Siirillä ei ole päässä syöpää tms. ja kivut saadaan hoidettua, ei meilläkään ole mitään hätää. Talous katastrofissa, mutta se on vain aineellista.

Loppukevennys: Minutkin saatiin sitten painostuksen tuloksena ”nykyaikaan” ja hommaamaan älypuhelin. Äitikin oli juonessa mukana ja rahoitti osaksi puhelinhankinnan. Ollaan sitä niin keskittyneenä tässä kikkejä laittelemassa, hahhah! (Kikit ovat sellaisia ilmaisia viestejä.)

Huhhuh, meniköhän  nyt oikein...

Paljastuksia ja vastauksia

Sain tämän haasteen Rantakasvilta, kiitos! Hämärästi muistelen, että olisin tehnyt tämän aiemminkin. Haaste on siis seuraavanlainen:

Jokaisen haastetun tulee kertoa 11 asiaa itsestään.
Jokaisen haastetun pitää vastata 11 kysymykseen, jotka haastajasi on valinnut.

Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
Haastajan tulee valita 11 blogia joissa on alle 200 lukijaa.
Sinun tulee kertoa, kuka sinut on haastanut ja kenet sinä haastat. 
Ei takaisin haastamista.

Ensin ajattelin, ettei mulla ole enää yhtätoista asiaa, joita itsestäni paljastaa, mutta löytyihän niitä! Itse olen niin ääliö, etten keksi mitään hyviä kysymyksiä, joten jätän nyt tällä kertaa tuon edelleenhaastamisen. Ja olen silloin muinoin jo haastanut varmaan suurin piirtein jokaisen blogikaverini. Mutta tässä siis järisyttävät paljastukset minusta ja vastaukset Rantakasvin kysymyksiin:
 

1.       Sulo-poikakissa on elämäni valo. Tätä en ole aiemmin kertonut kenellekään eikä kukaan ole tätä tiennyt saati aavistanutkaan.

2.       Kun Sulo oli häveyksissä kesällä, olin niin kamala ämmä perheelleni, että mieheni meinasi muuttaa koiran kanssa eräkämpälleen. Onneksi Sulo löytyi ja minusta tuli taas oma ihana itseni! Olin vissiin töissäkin aika myrtsi, sillä Sulon löytyminen oli syyttäjänvirastossa kesän kohokohta, jota juhlittiin kakkukahvein J

3.       En nouse yöllä päästämään Suloa pihalle, vaikka se tulee herättämään työntämällä tassun peiton alle ja rapsimalla kynnellään jalkaani.  Käärin itseni muumioksi täkin sisälle ja jatkan unia. Arto nousee päästämään Sulon ulos. Tämä tapahtuu joka yö.
4.       Minun mielestäni Sulo on kaunein kaikista eläimistä ja yleensäkin kaikista maapallon päällään kantamista olennoista.
5.       Rakastan Sulo-poikakissan tuoksua. Erityisesti hänen päänsä otsan kohdalta tuoksuu ihanalta.
6.       Paras hetki päivästä on mielestäni se, kun illalla nukkumaan mennessämme Sulo tulee mahani päälle kehräämään ja tillustamaan. Sitten se kiepsahtaa kainalooni pötköttämään. Ah, sitä onnea!
7.       Olen aina hieman huolissani, kun Sulo on ulkona. Tässä menee lähellä kaksi aika isoa tietä, joilla autot ajavat usein liian kovaa.
8.       Olen tosi iloinen, että Sulo on vähän kerrassaan alkanut suvaita Tarmoa. Joskus se jo yrittää pyytää Tarmoa leikkimään, mutta Tarmo ei uskalla ainakaan vielä. Se sai pienenä kai vähän traumoja sähisevästä kissapedosta.
9.       Olen ajatellut ottaa Sulon kuva -tatuoinnin.
10.    Vihaan sydämeni pohjasta sitä tämän tien varressa asuvaa tuttua, joka silloin, kun Sulo oli häveyksissä, kertoi nähneensä Sulon värisen mytyn makaamassa läheisellä autotiellä. En anna sille akalle ikinä anteeksi. En ikinä.
11.   Olen kissaihminen. Rakastan kaikkia eläimiä, mutta kissa on ylitse muiden.
 

Sitten Rantakasvin kysymykset:

1.       Oletko mustasukkainen? Miksi? En. Ei ole syytä.
2.       Osaatko sano EI? En kovin herkästi, mutta pakkohan se joskus on. Lapsille ainakin.
3.       Montako desimaalia osaat luetella piin likiarvosta? Kaksi.
4.       Pysyykö kannettu vesi kaivossa? Ei tod.
5.       Milloin nauroit viimeksi oikein sydämesi kyllyydestä? Eilen kun Siiri sotki aamupalapöydässä vaaleanharmaille collegehousuilleen mansikkaa ja koetti sitten saada märällä rätillä pyyhkimällä sitä pois. Tulos oli sen näköinen kuin olisi pissat tulleet housuun. Nauroimme Venlan kanssa kyyneleet silmissä, mutta Siirin mielestä se ei kuulemma mitenkään voinut olla niin hauskaa.
6.       Entä milloin itkit murheisiin? Toissapäivänä. Ihmisten pahuutta.
7.       Minne et missään nimessä halua matkustaa? Sinne ihmisten paskaamalle alueelle Siperiassa, missä Ville Haapasalo kävi ja jota näytettiin telkkarissa. Siperian-matka on muuten ykkösmatkustushaaveeni.
8.       Mihin olet koukussa? Punainen Royal -suklaaseen tuli ekana mieleen.
9.       Milloin uit viimeksi järvessä? Suvannossa n. kuukausi sitten.
10.   Oliko koulunkäynti/opiskelu mieluista? Olin koulukiusattu, muuten olisi ollut. Opettajilta sain kaipaamaani hyväksyntää ja myönteistä palautetta.
11.   Mitä haluaisit sanoa vielä minulle? Kiitos blogistasi! Hyvää vointia ja iloa syksyysi!

 

 

Sulo

Pakko laittaa tänne nämä Venlan sunnuntaina ottamat kuvat Sulosta kevättä haistelemassa: poikakissa on niin onnellisen näköinen!

Tarkkailen reviiriäni

Mukavasti jo aurinko lämmittää

Kerään tässä turkkiin D-vitamiinia, nam.

Todistettavasti aurinko jo lämmittää, kun näin pitkät jääpuikot roikkuivat terassin katolta. Tytöt kuvattuaan tiputtivat ne alas, ettei satu mitään vahinkoa. Voisivat muuten pudota vaikka kissan päälle.

Kismerä ylilissu

Sanat ovat niin ihania ja hauskoja! Aloitin aikoinaan, siis muinoin melkein vuosi sitten, tämän bloginkin pohtimalla hankiainen-sanaa. Alkaa olla kohta muuten taas ajankohtainen asia tuo. Hankiaiset siis, EI hangenkierät, hohoo!

Tässä yhtenä päivänä opin taas uuden sanan. Jotain kokkailimme perheen kanssa tässä keittiössä, ja siinä mieheni tuumasi, että aika kismerää, taisi olla sitruunamehu tai vastaava. Täh? Ensimmäisen kerran kuulin tuon sanan, vaikka tässä jo vuosia on eräitäkin sanoja vaihdettu saman katon alla. Kismerä tarkoittaa siis jotain hapanta ja kitkerää keskisuomalaisen puheessa. Aika ihanan kuvaava sana. Suukin menee sitä lausuessa samaan muotoon kuin sitruunamehun hörppäämisen jälkeen.

Teini tuli TET-jaksolta Helsingistä ja kertoi junassa tavanneensa oikean ylilissun. Oli kuulemma kyseinen ylilissu kovasti päivitellyt jostain, että ”ou em džii!” kädet huiskien.Tavallisen peruslissunhan kaikki tietävätkin, tuosta ylilissusta nousi heti silmieni eteen oikein elävä mielikuva  J Keksiköhän se teini ihan itse tuon sanan kuvaillakseen tapaamaansa henkilöä, minä ainakin kuulin sen ekan kerran.

Mahtava tämä suomen kieli! Tänään on muuten suomalaisessa kalenterissa Sulon nimipäivä. En olisi itse muistanutkaan, mutta pienempi tyttö lähetti heti aamulla kukonlaulun aikaan isänsä luota tekstarin ja käski onnitella Suloa. Täytyy varmaan leipoa nimipäiväkakku kissan kunniaksi J

Loppuvuotta

Harmittaa, kun on ihanan kauniin näköinen talviaamu, suorastaan idyllinen, mutta ei pysty nauttimaan siitä. Linnut iloisesti lentelevät lintulaudalle ja takaisin omenapuuhun tai pensasaitaan syömään evästä.  Kiva näky. Mutta miksi ei pysty iloitsemaan siitäkään?

Aamupalaa ottamassa

No, Saretskalla taas yhden kerran elämä hieman potkiskelee. Typerä minä harmittelee sitä, että opintojen työssäoppimisjakso menee harakoille, kun tehtävät ovat luokkaa joulukorttien jakaminen. No, muutama sata joulukorttia kun jaoin, näin muuten hirveän paljon erilaisia postilaatikoita! Onko meriitti, joka kannattaa mainita CV:ssä? Tai että olen oppinut lukemaan erityyppisiä vesimittareita? Hohhoijaa.

No, kaksi viikkoa enää työssäoppimista jäljellä, joten eiköhän tuon kestä. Vaikka toivoin kyllä pääseväni perehtymään johonkin muuhunkin kuin postinjakoon, kahvinkeittoon ja vesimittareihin. MUTTA: pääsin niihin kirjoittajaopintoihin yliopistolle, joten sellaista uutta kivaa haastetta on kuitenkin luvassa ensi vuodeksi, jee. Rakkaanikin muuten lomautettiin työpaikastaan, joten meillä on sitten täällä jonkin aikaa pari työtöntä lorvailijaa kotona. Tosin mieheni ei ole mikään lorvailija eikä masentuja kuten minä, vaan varmaan osaa ottaa lomautusjakson ihan loman kannalta. Onhan hänellä sentään sen jälkeen vielä työpaikka, mihin palata.

Olen ollut huomaavinani, että yksi toinenkin otus minun lisäkseni tässä huushollissa on masentunut: Sulo ei oikein syö mitään ja on pitkästyneen näköinen. Olen miettinyt, että täytyy varmaan ottaa hänelle kissakaveri. Niin että jos tiedätte jossain kissanpentuja olevan, ilmoitelkaa. Jos saan rakkaani ylipuhuttua, voisimme ottaa toisen poikakissanpojan. Nimi olisi sitten Saku.

Voi, olenko minä yksinäinen?

 

Nauratusta ja itketystä

Pienet lapsethan ovat aina uteliaimpia ja kiinnostuneimpia kuusen alla pötköttävistä paketeista. Niin meilläkin. Aatonaattoiltana asettelimme lahjapaketit kuusen alle odottamaan jouluaattoa, mutta mitäpä näinkään eilisaamuna, kun silmät ristissä kömmin hereille: se paketti, jonka kortissa seisoi ”SULO”, oli kuljetettu keskelle olkkarin lattiaa! Jahas, Sulo-poikakissa oli siis yön pimeydessä käynyt tutkimaan, mitä hänen paketissaan mahtaisi olla. Sulollehan olikin jopa pari lahjaa, joten päätimme helpottaa kissan odotusta ja annoimme hänelle erikoisluvan avata yhden paketin jo aattoaamuna:

Mitä kivaa minulle, kiltille kissalle, täältä löytyykään?

Päivällä kävimme viemässä kynttilän muualle haudattujen muistokivelle , koska kaikki poisnukkuneet sukulaisemme lepäävät muiden paikkakuntien mullassa. Kynttilää sytyttäessäni ajattelin erityisesti isääni ja siskoani. Haudoilla käynnin osutimme sopivasti niin, että ehdimme kirkkoon jouluaaton vesperiin. Eikä minua heitetty pihalle, vaikken seurakuntaan kuulukaan, hih. Päinvastoin, kirkkoherra toivotti kädestä pitäen hyvää joulua. Hän piti niin hyvän puheen, että itku tuli sekä sen aikana että silloin, kun kävin kiittämässä häntä koskettavasta puheesta samalla, kun rippikoululaisemme haki nimmarin.  Joo, voi ei: taas sai ainakin pienempi tytär hävetä (”onko pakko AINA itkee!”) Kirkkoherran puhe ei ollut tusinatavaraa tai edes mitenkään iloinen. Hän puhui siitä, miten laps’ hankeen hukkuu, unohtuu (konkreettisestikin tänä jouluna) ja miten monet aikuiset pakenevat elämää ja tunteitansa joulunakin alkoholiin. Valitettavasti vain luulen, että eivät ne pulloon pakenijat varmaankaan siellä kirkossa olleet kuuntelemassa.

Rattoisa oli jouluaatto. Illalla viimeiseksi katsoimme vielä lahja-DVD:ni Kovasikajuttu. Toivoin kovasti saavani tuon elokuvan, koska en päässyt elokuviin sitä katsomaan. Se kertoo suomalaisesta kehitysvammaisten miesten punk-bändistä, Pertti Kurikan nimipäivistä. Kävin syksyllä heidän keikallaan ja tykkään erityisesti  biisien sanoituksista. Kova bändi, hyvän mielen elokuva. En muuten tiennytkään, että Pertti Kurikka oli Tarja Halosen kutsumana itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Hyvä Tarja!

Nyt kun muut vielä nukkua korsnaavat, nautiskelen aamukahviani ihanaisesta lahjamukistani joulunmakuisen juustokakun saattelemana, nam. Jotta ei kuulostaisi liian idylliseltä, voin kertoa, että tiskipöytä notkuu likaisia astioita ja tiskikone puhtaita, mutta nuo saavat nyt odottaa. En raski kolistelulla herättää nukkuvia piiperoisia ja iskäkarhua :D

Terveelliset aamukahvit. Olen muuten Marilyn-fani.

 

Joulukiireitä

Piti tänään, eiku eilen, mennä alkuperäisen suunnitelman mukaan äidin luo Savoon ja siis tänään tulla pois, mutta kun siellä oli kuulemma tupa täynnä ja nukkumapaikat kortilla, päätimme mennä vasta joulupäivänä. No hyvä niin, sillä en ymmärrä, miten olisin muka pelkästään tänään iltapäivän aikana ehtinyt kaikki hommat väkertää. Olisi voinut jopa pinna kiristyä…

No mutta nyt on kinkku uunissa ja mielestäni kaikki sellainen tehty, mitä on tarvinnut tehdä. Yksi täytekakkukin on jo melkein syöty, kun tänään kävivät meillä rakkaani lapset ja yksi ihana lapsenlapsi. Tytär leipoi tuossa yötä vasten vielä jouluisen juustokakun jääkaappiin hyytymään huomiseksi. 

Myö on Sulon kanssa NIIN raadettu, että piti välillä ihan rojahtoo huiloomaan.

Höh, mitäs stalkkaat, meillä on tosiaan huilitauko, kutes näät!

Kuusi koristeltiin Siirin kanssa jo eilen. Meillä on pikkutytön kanssa sellainen venäläinen maku noissa koristeluasioissa: mitä enemmän sen parempi! :D  Muut oli vähän eri mieltä, mutta eihän me heiltä kyselty.

On siellä alla se kuusikin, on varmasti ;)

Toivotan teille ihanille immeisille rentoa ja iloista joulua! Pusien & halien kera lämpimin ajatuksin pakkasen keskeltä keskeltä Suomea ♥

Tylsää?

Tuttavapiirini on melkolailla tällaista neljä–viisikymppistä porukkaa mitä itsekin edustan. Tavallisia, perheellisiä ihmisiä. Elämä on asettautunut tiettyihin uomiin, useimmilla on työpaikat, omakotitalot, autot, koirat, kissat ja tietenkin lapset. Arjet painetaan duunia, kuskataan lapsia hoitoon ja harrastuksiin, harrastetaan itsekin. Kaikki sujuu päivästä toiseen suunnilleen samaa rataa, kotoisasti.

Onkohan tuo arjen ja rutiineihin uomautumisen kestäminen liikaa meidän ikäluokan miehille, kun viime aikoina olen kuullut monien tuttavapariskuntien aivan yllättävistä eroista? Ja nimenomaan niin, että mies on paiskannut erouutisen yllättyneen vaimon eteen kertoen löytäneensä uuden rakkauden. Siinä ei ole perhe paljon painanut, kun on lähdetty uuden, kiinnostavan (ja usein nuoremman) naisen matkaan. Onko eroaminen nykyisin jo liiankin helppoa?

Miksihän tavallisuudessa ei nähdä nykyisin mitään hyvää? Aina pitäisi olla jotain ihme sykettä elämässä, että se tuntuisi joltain. Jos kaikki junnaa aina samaa rataa, on tylsää, ja sitä tylsyyttä pitää sitten vaikka pullon avulla helpottaa. Tai ottaa uusi, jännä kumppani. Pitäisikö elämässä aina tapahtua jokin hirveä katastrofi, että oppisi antamaan arvoa tavalliselle, turvalliselle arjelle?

Tänään olen kiitollinen siitä, että taas on valjennut tavallinen lauantaipäivä siivouksineen ja ruoanlaittoineen. Minulla on ruokaa jääkaapissa. Minulla on rakas kumppani ja kultaiset lapsukaiset. Sulo-poikakissa on edelleen elämäni valona. Luultavasti en voita lotossa, ja köyhyys ei edelleenkään helpota. Kaikki on niin ihanan, turvallisen  tavallista!

Sekä rakkaani että minut on muuten aikoinaan jätetty, koska meidän kanssamme meni elämä hukkaan ;)

Elämäni valo tuplana

Aamumietintöjä

Talossa vielä nukutaan, niin vihdoinkin ehtii vähän päivittää tätä blogiakin. Päivät ovat taas vierähtäneet ihan koulun merkeissä ja illat muuten vain. Ei vain ole ollut jaksua. Enkä ole suoraan sanottuna enää halunnut avata konettakaan, kun koko päivän olen ensin koulussa istunut tietsikan ääressä. Muiden blogeja olen kyllä koulun tauoilla lukenut, mutta sitten ei ole ollut niin rauhallista hetkeä, että kommentoimaan olisin ehtinyt. Mutta kiitos kaikille blogejaan ahkerasti päivittäville, luen ja myötäelän kanssanne, vaikkei kommentteja aina tulisikaan.

Nyt muutenkin tuppaa menemään masennuksen puolelle taas, sillä koulutukseen kuuluvaa työssäoppimispaikkaa  en meinaa löytää kirveelläkään. Ilmeisesti minussa on jokin pahanlaatuinen vika, joka näkyy ja kuuluu jopa sähköpostin välityksellä työnantajille. On se niin kummallista, että edes ilmaiseksikaan ei kelpaa mihinkään. Eilen yht’äkkiä kauppareissulla jysähti päähäni ajatus, että entäs tosiaan, jos en koskaan enää pääse töihin??? Vatsassa humpsahti ja sydän muljahti paikoiltaan, jatkoin silti puolalaisten tarjoustomaattien valkkaamista. En haluaisi ajatella koko tuota työttömyysasiaa, sillä siitä tulee niin epätoivoinen, katkera, vihainen ja surullinen olo. Mutta tottahan tämä on, vaikka nyt koulutuksessa olenkin. Kun se päättyy, ollaan taas tyhjän päällä. Sillä jos ilmaiseksikaan ei minua tosiaan mihinkään kelpuuteta, niin kuka hullu vielä maksaisi jotain?????

Muutoin tähän arkeen on kuulunut viime viikkoina vaihtelevasti mukavia ja ikäviä asioita, kuten yleensäkin. No, iloja sen verran, että puoliso särki jalkansa kertausharjoituksissa ja on kolme viikkoa kotimiehenä. Revähtymä pohkeessa ei hirveästi haittaa liikkumista, joten olen saanut jo viikon tulla opinnoistani siivottuun kotiin ja valmiiseen ruokapöytään. Ihan kuningatarolo! Toinen myönteinen juttu on, että hommasin pitkästä aikaa salikortin ja nyt olemme pikkutytön kanssa käyneet jo pari kertaa tuossa läheisellä kuntosalilla. Suuri saavutus minunlaiseltani sohvaperunalta. Opintojakin olen haalimassa lisää: hain avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin, kun mies lupasi kustantaa ne minulle joululahjaksi. Sinne piti tosin tehdä pääsykoetehtävä, joten liekö pääsen sinnekään. Mutta ainakin olen yrittänyt ja sekin on jo paljon meikäläiseltä haahuilijalta, joka vain haaveilee, mutta yleensä ei toimi.

Luopumisen tuskaa tässä myös käyn läpi. Isommalla tyttärellä on poikaystävä. Ei siinä mitään, poika on oikein asiallisen oloinen; tuli käymään oikein kauluspaita päällä ja kaikki, osaa puhua kuin immeiset eikä kiroile. Musatyyppi (tietenkin) ja seurakunnan toiminnassa mukana siellä omalla paikkakunnallaan. MUTTA KUN MINÄ HALUAN, ETTÄ MINUN LAPSI OLISI IKUINEN VAUVA!  Tuo edellinen lause on jotain kummaa sisäistä puhettani, kyllähän mulla järki sanoo, ettei lapset ikuisina vauvoina säily. Silti. Haluaisin niin kovin suojella poikasiani maailman kolhuilta, ja nuo ihmissuhteethan ne niitä kipeimpiä kolhuja aiheuttavat. Ja kun toinen on niin kovin, kovin nuori vielä, minun oma pieni tyttöseni.

Vettä sataa ja minäpä taidan keittää toiset aamukahvit. Mies lähti jo aikaisin aamulla metsästysseuran kämpälle talkoisiin, sinne Heinä-Suvannon maisemiin. Sulokin tuli jo aamun ulkolenkiltään – se onkin nyt tyytyväinen kissa, kun sai eilen matolääkkeen. Elämä siis olisikin varmaan ihan liian täydellistä, jos tässä olisi vielä työpaikka ja rahhoo. Kaikkea ei kai voi vaatia. Mukavaa päivää ja viikonloppua kaikille!

Täällä on talkoot tänään. Keli ei vain suosi näin hyvin kuin
tässä viime syksynä otetussa kuvassa.

Luulot karisee

Kyllä nyt lähinnä naurattaa ne taannoiset väitöskirjahöpötykset sun muut haihattelut. Olisihan sitä pitänyt ymmärtää omat voimavaransa ainakin vähän realistisemmin.

Olen nyt tämän viikon käynyt täällä tietotekniikkakurssilla. Kurssilla käydään läpi minulle entuudestaan tuttuja asioita. Ei tarvitse siis pinnistellä oppimisen takia tai että pysyisi mukana. Olen saanut täällä aikaiseksi jopa pari työhakemusta, joten jotain oikeaakin asiaa olen tehnyt. No, liittyykö tämä nyt muka jotenkin korkeamman asteen opintoihin? Kyllä.

Olen ollut joka ilta kotiin tultuani täysin naatti. Kuitti, loppu, sipissä, puolikuollut. Kotitöitä en ole jaksanut tehdä ollenkaan. Onneksi alkuviikoksi oli jääkaapissa ”öylösiä” ja eiliseksi mies oli hankkinut valmiiksi grillatun broilerin ja keitti potut. Tein minä sentään kastikkeen. Pikkutyttö oli imuroinut talon ja tampannut matot ja kyseli kotiin tultuani, tulenko minä siitä iloiseksi. Voi että, kyllä toki ilahduin! J Silti sama juttu kuin muinakin iltoina: torkuin jo seitsemän aikaan ja puoli kymmeneltä täysin yöunilla.

Eli pelkkä ihmisten parissa oleminen jotenkin”järjestäytyneesti” ottaa minulla niin koville, että vapaa-aikani kykenen vain nukkumaan ja syömään. Soittotunneillekin keskiviikkona joutui mies lähtemään kuskaamaan koko porukkaa, kun katsoi, että taidan haluta ja tarvita sitä. Minä nuokuin ja torkuin autossa, vaikka yleensä en ikinä tee sitä: täytyyhän jonkun ajaa vierestä!

Uskottava se on, että taitaa tämä aivan tavallisen elämän suorittaminen olla ihan tarpeeksi kova haaste meikäläiselle tässä ajassa. Enpä kuitenkaan järin korkealta tippunut, haihatteluahan se olikin. Mutta säälittää oikeastaan se mieheni, hän kun uskoo ja luottaa kykyihini kai ihan tosissaan.

Mulle sopiva haaste olisi kasvatella vain tällaisia Sulo-vauvoja

Juhlaleivoksia

Leivoksia, nam!

Eksä kun kävi hakemassa tytöt luokseen, kysäisi, että haluanko mansikoita. Katsoin ensin silmät pyöreinä, että häh, mutta otin tietenkin mielihyvin sitten häneltä sen kipollisen marjoja. Leivoin oikein ihania leivoksia hiekkahentuspohjiin, ja miehen kanssa ne kahden herkuteltiin paria lukuun ottamatta. Oikein mukava yllätys nimittäin sattui, kun teini tuli käymään juuri mopokortin saaneen ystävänsä kanssa:  olipas heille nyt jotain ihanaa tarjottavaakin. Tuntuvat nuo tytöt harva se ilta ajelevan ympäri kyliä, kun mopolla niin kätevästi pääsee. Tyttöni näytti jotenkin NIIN isolta se kypärä päässään. Vähän tuo mopoilutouhu huolestuttaa, mutta mukavahan se on, että pääsee vapaammin menemään eikä aina tarvitse äidiltä tai iskältä kyytiä kysellä. Hauskempi kulkea kaverin tarakalla tai mikä se mopon takaistuin onkaan.

Naureskelin miehelleni, että onpas nyt varmaan suurikin juhla, kun tällaisia hienoja leivoksia ihan piti tehdä. Mieheni totesi, että tottahan toki on! Mulla kävi nimittäin niin hieno tuuri, että pääsin Kelan tukemaan terapiaan ja kävin siellä eilen ensimmäisen kerran. Muutos on siis (toivottavasti) alkanut. Kyllähän sitä muutamalla leivoksella kannattaa juhlistaa! Tosin en oikein tiedä, miten kustannan sen omavastuuosuudenkaan, mutta kaipa kaikki järjestyy. Päätin nyt kuitenkin kerrankin panostaa ihan vain itseeni. Ja se terapeutti on taatusti juuri oikea minulle, sillä kun minun piti luetella elämäni hyviä asioita, hän osasi kysyä tietyn oikean kysymyksen: ”Entä onko sinulla lemmikkieläintä?” Riemastuin suuresti tuosta kysymyksestä ja suorastaan hihkaisin, että on toki, Sulo-poikakissa, elämäni valo! :D

Sulo tarkkailee tilannetta.

Pihalta voimia keräämässä

Tuntui tulevan (taas kerran) viimeinen naula arkkuun, kun joku päivä sitten sähköpostiin pätkähti ilmoitus, etten taaskaan ole tullut valituksi erääseen tehtävään, johon toiveikkaana hain. Toiveikkaana siksi, että minulla oli vaadittava kielitaito ja alaa sivuavaa kokemustakin. Mutta ”painotimme maahanmuuttajien parissa tehdystä työstä kertynyttä kokemusta”. Jep. Silloin Saretskaa vietiin taas syviin vesiin. Moneen päivään en jaksanut tehdä mitään, nukuin vain. Yöunet n. 15 tuntia ja parit päikkärit päälle. Onneksi lapset ovat olleet reissuillaan, etteivät ole joutuneet tätä vätystä katselemaan. Ajattelin, että tästä ei enää nousta.

Tässäpä sitä taas ollaan ja blogia kirjoitellaan. Mielialan suunta on ollut tänään ylöspäin, kiitos rakkaan puolison, joka lempeästi patisti minut puutarhahommien pariin. Sain tehdyksi kasvimaan suurin piirtein loppuun, se projekti kun oli jäänyt vähän vaiheeseen. Jospa tässä alkaisi taas tulla mieleen jotain iloisempia ajatuksia kuin että ”tulisi kuolema ja korjaisi”.

Sulo auttaa Saretskaa niin puutarhahommissa kuin
 mielenterveydenkin kysymyksissä. Joka alan asiantuntija <3

Otin taas jokavuotiseen tapaani kuvan kauniista, vanhasta omppupuustamme. Se on aina niin upea ja pörisevä tähän aikaan kesästä. Nyt jo tosin kukat varisevat, on kuin sataisi ensilunta. Sitä odotellessa, heh.

Täällä Sulo, mau!

Emännän elämä on niin tylsää eikä sillä ole mitään tähdellistä asiaakaan, joten sainpahan minä, Sulo-poikakissa, välillä puheenvuoron. Hyvä, sillä nuo emännän jutut ovatkin aina sitä ihme angstaamista tai muuten vain jotain kummaa höpinää: työttömyys ja työttömyys, mitä se sekin oikein on? Pyydystäisi vaikka hiiriä, jos tuntee itsensä liian toimettomaksi. Tai rahattomuus. Mitä se sitten on olevinaan? Mulla ainakin on aina kupissa ruokaa ja pehmeä peti, vaikkei yhtään rahaa ole ikinä taskussa tai tassussa ollut. Turkissa ei edes taskuja olekaan ja se on kyllä hyvä, koska ei niillä mitään tekisi.

Emäntä tosiaan aina tuntuu valittavan siitä jostain työttömyydestään. Minusta se taas on tosi hyvä juttu. Ennen, kun äiskä oli töissä, jouduin aina koko päivän olemaan sisällä ja yksin kotona odottamaan, että joko hän tai nuo pienemmät perheenjäsenet tulisivat kotiin minua palvelemaan, päästämään ulos ja sisään ja silittelemään, jos sitä haluan. Nyt, kun äiskä on aina kotona, saan palvelua 24/7, kuten oikealle kissalle kuuluukin. Menen ja tulen, kuten lystään ja aina on ovenaukaisija paikalla. Eikö siinä ole ihmiselle tärkein tehtävä, mitä kuvitella saattaa, kun saa minua hoitaa? Palkkaakin minulta saa ja paljon parempaa kuin jokin raha (olen nähnyt, paperilippusia ja metallinpalasia, ei niitä voi edes syödä!): minä saatan mennä syliin vähäksi aikaa ja kehrään tai ihan tillustan, kun olen oikein tyytyväinen. Ja olenhan minä niin kaunis katsellakin, että sen jo pelkästään luulisi olevan riittävän ihana palkka, niin että sietäisi olla onnellinen eikä naama nurinpäin hinkua jonnekin muualle töihin! Täytyy nyt kyllä tähän samaan hengenvetoon todeta, että on emännän työpanoksessa hieman huomautettavaa: yöllä se ei millään nouse päästämään minua pihalle, vaikka kuinka kaivautuisin sen peiton alle rapsimaan, ravaisin sen päällä edestakaisin tai pudottelisin sen kännykän ja silmälasit yöpöydältä. Isäntä on yövuorossa paljon ahkerampi ja nousee herkemmin ylös. Muutenkin hyvä, kun se nousee aina viimeistään viideltä minua ulos päästämään. Siinä mielessä on hieno homma, että kuitenkin isäntä siellä ihmisten mielestä tärkeissä töissä käy.

Tämä kevät on mielestäni ihan parasta aikaa. On mukava kyttäillä ruohikossa kaikenlaisia ötököitä ja pikkujyrsijöitä. Olen yrittänyt lintujakin napata, mutta harmi, kun niillä on ne siivet, meinaavat järjestään karata nenän edestä. Eilen sain naapurin pihasta päästäisen ja kannoin sen isännän eteen, että näkisi miten taitava olen ja ymmärtäisi taas kehua. Eihän se tajunnut yhtään mitään: nappasi minut kainaloon ja kantoi sisälle! Se himputin päästäinen piipersi takaisin naapurin pihaan pensasaidan läpi. No, en minä sitä olisi syönyt muutenkaan, mutta olisi ollut mukava leikkiä sen kanssa. Yleensä äiskä kyllä kauheasti kehuu minua, kun tuon sille myyräpaisteja. Näin sitä meikäkissakin osallistuu perheen elatukseen, vaikka eihän se toki velvollisuuksiini kuuluisi.

Minä jatkan nyt päiväunia ja sööttinä olemista. Rankkaahan tämä elämäni tietenkin on, kun joutuu perheen mielenterveyshoitajanakin toimimaan, mutta menköön, kun hyvin kerta puolestaan minua hoitavat. Ja isäntä kehtaakin vielä sanoa: ”On eräillä helppoa!” Höh.

Minä, komea Sulo-poikakissa, omenapuun alla.

Kelpaamaton

Kohta alkaa tuntua, että vähemmän kai tässä masentuisi, jos ei yleensä hakisi mitään työpaikkoja; uskoisi jo viimeinkin, ettei kelpaa mihinkään. Siitä työpaikasta, jota vähän aikaa sitten hain ja joka tuntui niin minun paikaltani, ei tullut edes haastattelukutsua. Ja taas sitä mentiin – siis pohjamutiin ryöppyämään. Tasaisen masentunut ja tarpeeton olokin on parempi kuin se ”kuula kalloon vaan” -epätoivo.

On minulla nytkin hakemuksia vetämässä, mutta mikä on ehkä hieman huolestuttavaa, en ajattele niitä enää toiveikkaana, vaan vatsassa kouraisee ja kämmenet hikoavat, kun ajattelen, että tulisi haastattelukutsu. Asenteeni on muuttunut siihen suuntaan, että tuskinpa pärjäisin missään. Kauhean noloa, jos joku tosiaan ottaisi minut töihin ja sitten huomaisi, että tuohan on ihan onneton tumpelo.

Missähän vaiheessa perhekin huomaa, ettei minusta ole mitään hyötyä tai iloa sillekään? Osaan nykyisin sanoa vain kaikkea väärää enkä oikein meinaa suoriutua kotihommistakaan. Yhtenä kauniina päivänä mulle varmaan sanoo kotiväkikin, että ei sinua täällä tarvita.

Onpa lievää itsesäälissä (mistä minä tuon ”lievää” sain?) rypemistä taas. Yritän varmaan kerätä sympatiapisteitä: ”Kyllä sinä olet ihan hyvä ja osaavainen jne.” Joo.

Sulo se vain vielä luottaa minuun ;)

"Ihan hyvä tuo palvelija, kun laittoi minua varten
 terassikalusteet ja pehmusteet."