Olen elossa!

Onnellista tätä vuotta kaikille teille, jotka luette tätä! On pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoittelin. Mielessä olette olleet, mutta kai nuo voimavarat ovat niin rajalliset, että ovat menneet jokapäiväisen elämän pyörittämiseen.  Sehän on nimittäin sujunut aivan kunnialla J En tarkoita, etteikö olisi ollut vaikeuksia, mutta niistäkin olen selvinnyt ilman romahduksia. Oikein hienosti oikeastaan.

Syksy on mennyt enimmäkseen työn merkeissä. Olen laittanut itseni täysillä likoon, ja minusta on sukeutunut henkeen ja vereen JNV:läinen. Tuntuu melkein pelottavalta sanoa tämä, mutta tykkään työstäni! Saako sitä tykätä työstä, voiko sanoa, että töissä on kivaa? Onko se sitten enää oikeaa työtäkään? Täytyy tunnustaa se, että joskus joitain hommia tulee tehtyä kotikoneella vapaa-aikanakin. Ihan huvikseen.  Ja jotkut työpäivätkin tuntuvat silkalta hauskanpidolta, esimerkiksi loppiaisena olin kauden aloituksessa Jumppatorilla myymässä jumppakortteja vapaaehtoisten avustamana, ja tuntui kuin olisin ollut mukana kivoissa talkoissa. Päällikön luvalla kävin siinä välillä jumpassakin, oli hauska ajatella, että tässä sitä vaan kuntoillaan palkan edestä. Palkkahan ei tosiaan päätä huimaa, mutta ei urheiluseura pystyisi sitäkään maksamaan ilman palkkatukea. Palkan päälle saan työttömyyspäivärahaa, koska olen osa-aikatyössä. Sillä rahalla ostaa jo bensat työmatkoihin.

Tässä kun on päässyt työnsyrjään kiinni, on entistäkin selvemmin käynyt ilmi, miten hirmuisen tärkeää se työ ihmiselle, ainakin minulle, todella onkaan. Henkinen tilani ja mielenterveyteni on parantunut ja voimistunut niin paljon, että aloimme yhteistuumin terapeuttini kanssa alasajaa terapiaani. Kolmas Kelan tukema vuosi päättyy muutenkin heinäkuussa, mutta nyt olemme jo harventaneet käyntejäni yhteen kertaan kuussa. Ei ole ollut enää mitään ruodittavaa, lähinnä olemme jutelleet kuin ystävät keskenään juttelevat. Huomasin, että samat asiat voisin keskustella ihan vaikka puolison kanssa. Ilman veloitusta. Mielialalääkettä en ole tarvinnut elokuun jälkeen. Kyllähän minua joskus masentaa, mutta se ei ole mitään sairautta enää, vaan tiedän tunteen ajan kanssa menevän ohi enkä ajattele kuolemaa ainoana poispääsynä kurjasta olosta.

Asuntoasiamme on edelleen vaiheessa. Puoliso pitää työvuorojensa aikana Tarmon kanssa kortteeria siellä vanhempiensa tyhjäksi jääneessä talossa Kumpumäessä ja minä täällä Uuraisilla Siirin ja Sulon kanssa tai pelkän Sulon silloin, kun lapsi on iskäviikolla. Venlahan muutti lukion musiikkilinjan perässä Tampereelle. Hän viihtyy siellä tosi hyvin, mielestäni jopa liiankin hyvin, sillä minulla on kova ikävä ja haluaisin nähdä häntä useammin. Välillä on niin kova ikävä, että sydän meinaa haljeta.

Siinä mieheni vanhempien talossa ilmeni pahoja kosteusvaurioita, joten senkin kanssa on nyt pähkäiltävää, että mitä tehdään. Korjausarvio on nimittäin melko suolaisen hintainen ja pitäisihän siitä talosta jotain maksaakin. Tämä talo ei ole vieläkään myynnissä, mutta nyt aiomme vihdoin viimein tarttua toimeen ja laittaa myyntiin. On liian kallista lämmittää ja ylläpitää kuuden huoneen ja keittiön taloa pelkästään yhtä tai kahta ihmistä varten. Tien puolelta katsottuna varmaan usein näyttää, ettei täällä asu ketään, kun sen puoleiset huoneet ovat tyhjillään ja pimeinä melkein aina.

Tällaista näin pikaisesti ja päällisin puolin elämääni nyt kuuluu. Ei mitään suuria kohokohtia eikä toisaalta kamalia katastrofejakaan. Tilannetta leimaa eniten tämä perheen hajallaan olo. Se on jonkinmoinen vaikeus (vai pitäisikö käyttää muoti-ilmaisua ”haaste”), mutta olen sen takia oppinut sietämään yksinoloa ja myös nauttimaan siitä. Nytkin olen yksin – tai siis kaksin Sulon kanssa – kun mies ja koira ovat Kumpumäessä  ja Siiri Venlan luona kylässä Tampereella. Ei huolinut äitiä mukaan, huoks.

Saretska jumppatorilla myymässä jumppakortteja. Seuran
puheenjohtaja venyttelee.