Näin isänpäivänä tuli muistoihini luonnollisestikin oma
isäni. Isä kuoli, kun olin yhdeksänvuotias, juuri olin täyttänyt sen yhdeksän
vuotta. Isä sairasti nivelreumaa ja oli lähes liikuntakyvytön. Ei hän siihen reumaan
kuollut vaan kaikkeen siitä ja sen hoidoista seuranneeseen, munuaiset ja sydän
menivät.
Ehkä aika paljolti isän ansiosta olen senkin verran
täysjärkinen kuin olen. Isä otti minua huomioon, hänellähän sitä aikaa oli,
koska ei pystynyt osallistumaan kaikkiin raskaisiin pientilan töihin. Isä luki
minulle päiväruoan jälkeen Aku Ankkaa kammarin sängyssä. Isän matkassa
kuljeksin pellon laitoja katselemassa, miten vilja tänä vuonna kasvaa.
Sitten isä kuoli ja minusta tuli sellainen näkymätön lapsi.
Edes isän kuolemasta minua ei kukaan joutanut lohduttamaan, olin omassa
surussani yksin ja perheessä sivustakatsoja. Äiti onkin aina muistanut muistuttaa
minua, että olen vahinkolapsi ja ettei minua olisi syntynyt, jos isä ei olisi
kieltänyt tekemästä aborttia. Muut sisarukseni ovat minua huomattavasti
vanhempia.
Mutta onneksi minulla oli isosisko, minua kahdeksan vuotta
vanhempi. Hän hoiti minua ihan pienestä asti, sen muistan. Oli enemmän äiti
kuin oikea äitini. Sisko ompeli ja neuloi minulle vaatteita, isompana myös
osteli minulle vaatteita, jotta olisin saanut olla vähän muodikkaampi,
samanlainen kuin muutkin nuoret. Sisko kuunteli huoleni ja murheeni myös
aikuisena. Sisko teki itsemurhan, kun oli 44-vuotias. Millainen sisko minä olin
hänelle? Huono. Varmaan vain imin hänen kaikki voimansa huolineni ja
valituksineni enkä itse antanut mitään.
Molemmat kasvuikäni tukipilarit ovat olleet kuolleina jo
pitkään, isä 39 vuotta, sisko 11 vuotta. Ei varmaan mene yhtään päivää, etten miettisi,
mitä isä tai sisko ajattelisivat jostakin asiasta. Eritoten siskon puuttuminen
tuntuu kuin osa itsestäkin olisi hukassa: ei ole vertaista, johon peilata
asioita ja elämäänsä, jonka kanssa nauraa ja päivitellä hullua maailmaa.
Mieheni sanoi minulle tässä päivänä eräänä ehkä kauneimmat
sanat, jotka olen koskaan kuullut: ”Mulle on ihan yks hailee sinun saavutukset
tai sen semmoiset. Minusta on ihanaa, että sinä vain olet olemassa.” Olen
olemassa. Ajatella, että sekin voi jollekin riittää.
Sanoipa miehesi ihanasti!
VastaaPoistaNiin nämä tällaiset päivät tuovat mieleen vanhoja asioita. Hienoa kun pystyt kertomaan...Ennen ei ollut isänpäiviä.
Minä olen syntynyt viime tipassa vanhempieni vanhoilla päivillä, ainoana lapsena. Isä kuoli kun olin 15 v. Hänelläkin oli reuma. Verenkiertohäiriöistä kärsi loppuaikansa.
Olen monesti miettinyt millaista olisi jos isä olisi ollut pidempään elossa. Olisin ainakin halunnut kysellä hänen lapsuudestaan enemmän.
Omat lapsemme eivät ole nyt kotosalla, mieheni halusi kuitenkn hankkia itselleen kakun. Ehkä olisi ollut parempi kakku, jos olisin itse tehnyt :) Muuten ei juhlita.
Hyvää päivänjatkoa!
Meillä Siiri leipoi miehelleni kakun (jo toisen tällä viikolla, sillä Artolla oli synttäritkin tässä), vaikka hän ei ole kotosallakaan. Otti siitä osan omalle isälleen vietäväksi. Näin on meillä asiat muovautuneet, että lapsi hoitaa leipomispuolen jo enemmän kuin minä :D
PoistaEipä meilläkään isänpäivää vietetä. Itse olin 10-vuotias kun oma isäni kuoli. Hautajaisista sain hirveän trauman kun sotilaalliset hautajaiset pidettiin (isäni oli upseeri) ja tykillä ammuttiin useita laukauksia. Kukaan ei ollut minulle kertonut etukäteen.
VastaaPoistaOlin isän tyttö ja isän menetyksen olen oivaltanut vasta aikuisena. Silloin lapsena oli vaan elämää elettävä eikä osannut kyseenalaistaa sitä, että muilla oli isä. Äitini sanoi, että minun, puoliorvon, on pärjättävä koulussa. Ja siihen pärjäämiseen on sitten elämässä mennyt paljon energiaa. Olin luokkani paras, paras yliopistossa, loistava työ-ura, jne. Kunnes masennus tuli ja vei.
Nyt on jo elämä kantanut useamman vuoden ja olen oppinut nauttimaan niistä asioista mitä on, enkä yritä olla paras.
Minäkin olin kympin tyttö. Yritin kai sillä ostaa äidin rakkautta, mutta yritykseksi jäi. Nyt olen sentään ymmärtänyt antaa jo periksi, kun terapeutti herätti minut sanoillaan pari vuotta sitten. Hän sanoi, että voisitkohan jo vihdoin lakata yrittämästä saada sitä äitisi hyväksyntää, kun et ole sitä tähänkään mennessä vielä saanut. Hoksasin, että ai niin, olen kohta 50 enkä 5.
PoistaHyvää sunnuntaita sinulle :-)!
No, täällä ilmoittautuu myöskin se kympin tyttönen... Suorittaja henkeen ja vereen.
VastaaPoistaJa siis samalla ilmoitaudun myöskin isättömiin tyttäriin.
Ehkä se kaikki ei olekaan kuviteltua ja mahdollisesti meillä on taipumus tavoitella hyväksyntää ylisuorittamalla. En ihmetteleisi yhtään.
Mutta hyvin olemme elämässämme tähän saakka pärjänneet, joten eiköhän me pärjätä jatkossakin. Minä en ainakaan suostu vatvomaan yhtään mitään menneitä. Siitä on itselleni vain haittaa. Muiden puolesta en voi puhua.
Koetan minäkin olla vatvomatta, mutta täysin en näköjään pysty, lapsuus oli niin läpitraumaattinen ja suoraan sanottuna sairas. Mutta eteenpäin vaikka polvillaan ryöpyten, kuten mieheni sanoo :-)
PoistaKyllä sinulla on ihana mies, voiko tuota kauniimmin sanoa.
VastaaPoistaEi varmaan voi :-).
PoistaParhaat mahdolliset sanat ihmiselle, jonka elämä on mennyt toisten miellyttämiseen... muista niitä aina, kun tulee turhuuden tunne!
VastaaPoistaMulle myös sisko oli enemmän äiti kuin äiti. Vieläkin tukena, mutta kyllä taitaa liian harvoin tulla kiitettyä siitä... pitää korjata asia.
Kannattaa tosiaan kertoa toiselle, jos hän on tärkeä ja rakas, ettei jää sitten sanomatta ainakaan sen takia, ettei toista yhtäkkiä enää ole kuulemassakaan. Tietysti muutenkin. Ihana asia, että sinulla on läheinen sisko olemassa.
PoistaKyllähän meitä traumaattisen lapsuuden/nuoruuden läpikäyneitä riittää. Minä olin 6-vuotias kun äitini kuoli, 16-vuotias kun isäni kuoli. Kummastakaan en olisi selvinnyt edes näin järjissäni ilman siskoani, joka minut käytännössä kasvatti. Vieläkin hän käyttäytyy minua kohtaan useimmiten kuin äiti...onneksi. Minäkin sentään olen jo yli kuusikymppinen ja siskoni minua 9 vuotta vanhempi...Eipä ole hänelläkään ollut helppoa, mutta hyvin läheisiä olemme.
VastaaPoistaIhanat sanat sait mieheltäsi! <3
Minulla on näytelmän ensi-ilta perjantaina, nyt jänskättää jo ihan täysillä!
Ei saa toivottaa onnea ensi-iltaan, eikös se niin ole? Mutta kuitenkin :) Olisipa ihana päästä katsomaan esityksenne ja sinut tietysti eritoten. Tsemppiä ♥
PoistaJuuri niin se on, onnea ei saa toivottaa, eikä varsinkaan siitä kiittää ;D Voi kunpa pääsisitkin tänne näytelmäämme katsomaan! Ensi-ilta sujui tosi hyvin, etten sanoisi loistavasti, ja myös toinen esitys lauantaina. Olen niiiiiin tyytyväinen!
PoistaKaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! <3
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Poista