Polla sekaisin ja pallo hukassa

Nykyisin tuntuu väsyttävän hirveästi aina. Olen nyt ollut kolme viikkoa työkokeilussa päihde- ja mielenterveyskuntoutujien asumisyksikössä, ja pää on aika pyörällä. Onneksi otin kokeilupäiviä vain kolme viikossa, sillä sitten meneekin sulattelemiseen loppuviikko. Eilen iltapäivällä menin pienille päikkäreille ja heräsin kolmen tunnin päästä. Edelleen silti väsytti. Nyt alkaa pikku hiljaa olla normaalimpi olo, kun on yöunetkin saanut nukkua siihen päälle.

Suurin piirtein joka toinen päivä olen sataprosenttisen varma, että kyllä, tämähän se on juuri minun alani, joka toinen päivä taas vannon, että en missään tapauksessa halua ainakaan tälle alalle. Asumisyksikön vastaava työntekijä arveli, että ehkä saatan olla hieman liian herkkä ihminen juuri tuohon tehtävään. Että ehkä kannattaisi ainakin työskennellä jonkin toisen kohderyhmän parissa, ei välttämättä päihdekuntoutujien. Mutta toisaalta olen niin hirmuisen tyytyväinen, kun huomaan vaikka pienenkin positiivisen muutoksen, että se vain sytyttää entisestään kiinnostusta noihin tehtäviin. On siinä työssä ainakin haastetta enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Ja entäs sitten, kun olisi vielä koulutuskin tehtävään, osaisin olla ammatillinen ja tehdä asioita kuten pitää, enkä repisi kaikkea omasta sydänverestäni. Niin kovin ihon alle ovat työt menneet, että olen jo nähnyt asiakkaistamme uniakin, joissa olen muka oivaltanut jotain heidän ongelmiensa taustoja, hohhoijaa. Voi ei, olen ihan ulalla. Luulin, että tämä työkokeilu selkiyttäisi ajatukseni ja suunnitelmani, että olisin sitten varma siitä, mitä haluan, mutta ei: olen entistä enemmän sekaisin ja hukassa. Onneksi otin tähän jatkoksi vielä toisen kuukauden pätkän työkokeilua, jospa sitä sitten tietäisin, mitä haluan tehdä.

Miten minä onneton Osipohvi luulinkin, että asiat olisivat jotenkin yksinkertaisia, helppoja, suoraviivaisia? Tekisi vain mieli tunkea pää pensaaseen ja jäädä siihen odottamaan armeliasta loppua. Tulis kuula ja tappais.

Mieheni isäkin lähti kaksi viikkoa sitten taivaallisille metsästysmaille ja kalavesille. Hautajaiset olivat jo viime perjantaina, jotenkin kauhean äkkiä on käynyt kaikki. Mies suree omaan hiljaiseen tyyliinsä, anoppi ei varmaan ole oikein sisäistänyt vielä koko asiaa. Sentään 65 vuotta puolisoina. Tosin kaksi viimeistä vuotta he joutuivat byrokratian pakottamina asumaan eri paikkakunnilla, anoppi vain vieraili miehensä luona. Emilin kuoleman jälkeisenä päivänä anoppini totesikin liikuttavasti, että nyt hän voi Eemin kanssa jutella aina kun haluaa, ei tarvitse lähteä enää Pihtiputaalle asti.