Näin unta

Kiitos kaikille ihanista kommenteistanne!Ette voi kuvitella, miten paljon ne merkitsevät minulle. Tässä kun välillä tuntuu, ettei tiedä, onko oikeastaan olemassakaan, niin kommenttinne saavat tuntemaan, että olen ihan totta elossa! Jos joku lukee kirjoituksiani, niin minä siis olen kirjoittanut, eli koska kirjoitan, niin elän! Kiitos siitä teille.

Kävimme toissailtana katsomassa mieheni kanssa dokumenttielokuvan Näin unta elämästä. Oli rankka kokemus. En ollut ajatellut, että se ihan niin koville ottaisi. Itkin siellä elokuvissa jo, ja kotiin päästyämme volisin ääneen, oli niin kauhea tuska ja suru sydämessä, mikä piti purkaa kyyneliin. Elokuvassa itsemurhan tehneen läheiset ja itse itsemurhaa yrittäneet kertoivat tapahtuneesta, syistä ja seurauksista. Kymmenen vuotta sitten minun siihen astisen elämäni läheisin ihminen riisti hengen itseltään, joten osasin niin hyvin kuvitella noiden elokuvan ihmisten tunteet. Olisi hirveästi tehnyt mieli lohduttaa heitä jotenkin, elin niin mukana heidän tarinoissaan.

 Eniten dokumentissa minuun kolahti masennusta sairastavan tytön kertomus itsemurhayrityksestään. Hän oli pakannut pieneen matkalaukkuun kaikkein tärkeimmät tavaransa ja mennyt syrjäiseen puistonkolkkaan, jossa oli syönyt (”rouskuttanut”) kaikki lääkkeensä viinin kera. Kun tajunta oli jo hämärtynyt, hän oli laittanut jo sulkemansa puhelimen takaisin päälle ja soittanut poikaystävälleen.  Poikaystävä oli kuullut puhelimessa, miten tytön puhe oli jo puuroutunutta ja epäselvää. Poikaystävä yritti epätoivoisesti tiukata, missä tyttö on, jotta voisi tulla hakemaan hänet pois ja pelastaa, mutta tyttö oli sanonut, että ei kerro. Sitten hänelle oli kuitenkin tullut kirkas hetki, kun oli kuullut puhelimessa, miten poikaystävä murtui täysin epätoivossaan. Tyttö oli ajatellut, että ei kenelläkään saa olla noin paha olla ja kertoi viimeisillä voimillaan pojalle olinpaikkansa. Tyttö saatiin pelastettua. Nyt hän on toipunut masennuksesta ja sanoi ensimmäistä kertaa nauttivansa keväästä! Näkevänsä ensimmäistä kertaa uudet, puhkeavat kukkaset ja kuulevansa lintujen laulun. Tuokin tyttö muuten sanoi, että hänen masennuksensa syveni itsemurhapisteeseen sen takia, koska hän koki olevansa hyödytön ja taakkana läheisille ja yhteiskunnalle, kun ei sairautensa vuoksi kyennyt työhön!

Ei varmasti kukaan, joka päätyy itsemurhaan, halua tehdä sillä pahaa toisille. Siinä vaiheessa, kun oman hengen riistäminen on mielessä, ihmisellä on niin paha olla, ettei hän näe enää muita ihmisiä. Hän haluaa vain pahan olon ja tuskan ja epätoivon pois. Hänestä  tuntuu, että kanssaihmisten elämä vain helpottuu, jos hän poistuu tästä maailmasta. Hän ajattelee olevansa vain taakkana muille eikä näe, että joku voisi surra hänen kuolemaansa ja kaivata häntä. On aivan hirveän julmaa, että itsemurhan tehnyttä syytetään vielä kuoleman jälkeen siitä, että mitä meni tekemään läheisille. Eihän hän läheisille sitä tehnyt vaan itselleen. Mutta juuri noita kommentteja itsemurhan uhrin läheiset joutuvat kuulemaan – rankkaa kaiken surun ja itsesyytösten päälle.

Minunkin elämäni jakautuu kahteen jaksoon samoin kuin dokumentin ihmiset kertoivat: on elämä ennen siskoni kuolemaa ja elämä siskon kuoleman jälkeen. Koko maailmankuvani ja käsitykset asioista muuttuivat tuossa käännekohdassa täysin. Kun kuvaillaan, että jokin on ”tajunnan räjäyttävää”, niin minulle siskon kuolema itsemurhan kautta oli sellainen räjäytys. Monet aikaisemmin hyvinkin tärkeät asiat menettivät merkityksensä. Myös turvallisuudentunne hävisi silloin elämästäni. Huomasin, että ohhoh, on se totta, että aivan mitä tahansa voi tapahtua, kukaan ei ole välttämättä turvassa miltään. Alkuajat oli aivan pakko nukkua (siis valvoa) samassa sängyssä lasten kanssa, jotta saatoin koko ajan tarkkailla, ettei vain jompi kumpi tai kumpikin  lakkaa yht’äkkiä hengittämästä. Oli tunne, että kuolema voi iskeä heihinkin kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Itsemurhan tehneen läheisille jää syyllisyys. Kuitenkaan tuolle teolle ei enää mitään mahda, sitä ei saa pois, vaikka kuinka yrittäisi jumalan kanssa neuvotella. Eikä sitä olisi pystynyt estämään, vaikka olisi 247 ollut vahtimassa vieressä.  Omalta kohdaltani olen vuosia pohdittuani päätynyt siihen tulokseen, että kyllä, olen valitettavasti osittain syyllinen siskon itsemurhaan. Tässä ei ole kyse itsensä syyllistämisestä, on vain todettava karu totuus. Olin pienestä pitäen siskon hoidettavana ja huolehdittavana ja turvauduin häneen aina hädän hetkellä  aikuisenakin, aina. Olin vain aina sellainen minä-minä-minä, enkä kysellyt siskon vointia varmaan koskaan. Luulin, että hänellä menee hienosti. Ihmettelin toki, miten hän jaksaa ja ehtii hoitaa kaiken, mutta en kysynyt koskaan, että jaksaako hän kaiken tuon oikeasti ja todella. Pidin häntä jonain superwomanina.  En nähnyt mitään masennuksen merkkejäkään, oli varmaan itselläni aina tikku juuri sormessa tmv., mistä piti itkeä isosiskolle. Jos en olisi ollut niin sokea ja itsekäs, olisin ainakin voinut yrittää auttaa.

Tuo elokuvareissu ravisteli minut jotenkin eloon. Olen ollut aika masennuksen syövereissä ja puuduksissa niin, etten ole esimerkiksi nähnyt lainkaan unia pitkiin aikoihin. Viime yönä näin unta!: Olin Murmanskissa Venlan kanssa, en muista oliko perheestä muitakin. Olimme satamassa, joka tosin oli jonkin kanavan varressa eikä näyttänyt yhtään oikealta Murmanskin satamalta. Mutta siis Murmanskissa olimme ja nousemassa pienen jokilaivan kyytiin. Satamassa tapasimme Ville Haapasalon ja Vesa-Matti Loirin! Vesku näytti hirmuisen nuorelta ja hoikalta ja Ville oli samanlainen kauhea turake kuin tosielämässäkin. Ville kyseli minulta, että onkohan tuossa vedessä minkä verran becquerelleja ja minä olin aivan nolona, koska en tiennyt nykytilanteesta mitään ja selittelin jotain kahdenkymmenen vuoden takaisista jutuista. Juttelin myös Veskun kanssa ja olin kauhean ylpeä itsestäni, kun uskalsin hänen kanssaan jutella! Muistan siinä unessa Venlalle sanoneeni, että kuulitko, kun juttelin Vesku Loirin kanssa! Olemme nimittäin tosielämässä monet kerrat perheen kanssa nauraneet, että mitähän tapahtuisi, jos pääsisin joskus Loirin juttusille. Että luultavasti en saisi sanaa suustani vaan töllöttäisin vain silmät pyöreinä tai pyörtyä kemahtaisin. Mutta siinä unessa olin siis tosi reipas! J

Sitten vielä tosielämän mukava tapaus:  fasaanit tulivat ruokailemaan pihaamme. Tarmo meni ihan sekaisin ja oli Sulokin tohkeissaan, kun porukalla vahtivat niitä ikkunasta. Vähän huonosti näkyy noissa kuvissa ne linnut, kun on niin likainen lasi, mutta jotenkin ainakin, koettakaa saada selvää. J

Sulo ja Tarmo kyttäävät paisteja.

Komea poitsufasaani ja harmaampi naaras