Kovvoo hommoo tämä kevät

 Olen taas ollut halvaantunut kirjoittamisen suhteen. Kaiken kirjoittamisen, ei ainoastaan tänne. Paha olo on pakkautunut lamaannuttavaksi möykyksi sydänalaan, eikä se ole hävinnyt mihinkään kuin joskus hetkellisesti.

Hyviä uutisia on kuitenkin pikkutytön päänsäryn tiimoilta. Tai en minä tiedä, onko se mikään hyvä uutinen, että ei  särky mihinkään ole hävinnyt. Mutta neurologisissa tutkimuksissa ei löytynyt ainakaan mitään aivokasvaimeen viittaavaa. Magneettikuvaus on toukokuun lopulla vasta, nyt mennään siten, että tyttö ottaa tujun lääkkeen silloin, kun ei mitenkään kestä kipua, mutta muuten yrittää pärjäillä ilman lääkkeitä. Migreeni on nyt poissuljettu myös. Varsinaista syytä ei siis ole löytynyt, toivon, että kipu liittyisi kasvamiseen ja häippäisisi pian pois.

Olen miettinyt tätä blogiakin ja tähän kirjoittamista. Kirjoitan täällä omana itsenäni ja kuvan kera eikä minua haittaa, vaikka kaikki saavat lukea, miten hullu ja vähäjärkinen olen, mutta kun tähän liittyy muitakin ihmisiä kuin vain minä ja minä ja minä aina vaan. Tuntuu, että en pysty kirjoittamaan aroista asioista ja tunnoistani ilman, että perheeni joutuu jotenkin mukaan (=lokaan). Ei siinä mitään, jos puoliso ja lapset saisivat pelkkiä myötätuntopisteitä siitä, että joutuvat katselemaan tällaista idaria, mutta kun eihän se pelkästään niin mene. Nykymaailma on julma ja leimaa herkästi etenkin lapsia. Niinpä minulta ovat jääneet sormet näppäimistölle ilman yhdenkään sanan kirjoittamista, koska en ole jaksanut innostua arkipäivän kuulumisista ja sisäinen maailma ei ole täällä julkaisukelpoista.

Tämä kevät on vain niin pahaa aikaa minulle. Ilman maalis–huhtikuuta luulisi jopa joskus, ettei minussa mitään suurempaa vikaa päässä olekaan (HAHAHAA!). Seuraava kuva on jotenkin todella osuva, se on sellaisesta eräästä ohjekirjasesta mielenterveysongelmaisille vanhemmille. Aika näköiskuva meikäläisestä, lapsukaiset ovat mulla vain hieman isommat jo.

Kirjasen loppupäässä oleva teksti lohduttaa suuresti. Sitä niin toivon, etten olisi täysin tuhonnut läheisten elämiä enkä kaatanut kaikkea paskaa sisältäni rakkaitten kannettavaksi.

Jotain iloistakin: Löysin tässä yhtenä päivänä ihanan riemunaiheen erästä kirjaa lukiessani. Kyllä tuli sitten hyvä mieli, kun tieteilijätkin ympäri maailmaa ovat ymmärtäneet, että Sulo kuuluu olennaisena osana myös esteettisyyteen! Pieni kirjoitusvirhe on vain Jaana Venkulalle tullut, kun on pienellä kirjoittanut, mutta sattuuhan sitä paremmillekin tutkijoille J

Krooh! Tässä sitä estetiikkaa ja suloisia unia.

Seuraava Saima Harmajan runo kuvaa osuvasti sitä, miltä tuntuu Saretskasta keväällä. Muutenkin diggailen tuota Saima Harmajaa, mikä sekin lienee jokin keskenkasvuisuuden merkki.

Peipponen

Olen itkenyt lakkaamatta
läpi päivän keväisen.
Ja minun sydämeni tuska
on vuorenkorkuinen.

Mutta pieni peipponen lensi
minun ikkunani taa.
Ja se lauloi hurmaantuneena,
ja sen riemua helisi maa.

Oi Jumala! Sydämessäni
on aivan pimeää.
Ja kuitenkin peipponen lauloi.
En voi sitä ymmärtää!