Nyt Saretskalla alkaa sitten se toiveikas ja päättäväinen
suunnittelu, miten elämä muutetaan paremmaksi tänä vuonna. Turha mennä
kuitenkaan lupaamaan mitään, koska niiden lupausten kanssa käy yleensä
kälyisästi. Mutta jotain sentään pitää päättää, että saisi uutta intoa tähän
projektiin nimeltä elämä (pienellä kirjaimella).
Kuntoilu. Se on päässyt hiipumaan tässä joulunvalmistelujen
ja harjoittelustressin tiimellyksessä. Nyt uudella tarmolla kuntoa kohottamaan!
Turha luulla, että se tässä tapauksessa
tarkoittaisi jotain himotreenaamista, olen ihan tyytyväinen, jos saisin esim.
kolme eiku kaksi kertaa viikossa vääntäydyttyä tuohon näköetäisyydelle
kuntosalille. Ja ulkoiltua edes hieman. Olin jo paljon virkeämpi, kun kultsin
ja pikkutytön kanssa kävimme syksyllä säännöllisesti vähän liikkumassa. Sitä
kun muistelen, päätös on helpompi toteuttaa. Kunhan saan taas nuo tukijoukot
mukaan.
No, nyt ei sitten yhtäkkiä tulekaan muuta mieleen. Turha
päättää olla vaipumatta masennuksen syövereihin, siihen kun eivät päätökset
auta. Turha päättää hankkia työpaikka, tuo on jo nähty, että yrittänyttä
todellakin laitetaan eikä väkisin pysty niihin työpaikkoihin änkeämään. Aina
joka vuosi varmaan päätän ja lupaan olla parempi vaimo ja äiti, mutta onko tuo
ennenkään onnistunut? Keskinkertainen mikä keskinkertainen, näillä mennään
(tsemppiä kaikille).
Yhden päätöksen ja lupauksen olen velvollinen tekemään
itselleni: en anna periksi. Niin, päätän nyt siis totisesti ja jämäkästi, että
taistelu jatkukoon tämänkin vuoden. Päivällä leivästä ja yöllä lihasta, kuten rakas puolisoni
asian syvällisesti ilmaisee.Jos saisi toivoa jotain (no ei hitossa saa!), toivoisin, että voi kunpa vaikka voittaisin pienen summan rahaa jostain ja pääsisimme pitkästä aikaa käymään Pietarissa. Vaikka reppureissulla. Sydän niin kovin kaipaisi sinne, niisk.
