Kauhua ja ahdistusta

Alkaa lähestyä päivä, jolloin Saretskan talous syöksyy johonkin, vielä käsittämättömään mustaan aukkoon ja katastrofiin, jota pelottaa ajatellakin. Nimittäin jos ei työpaikkaa jonkin ihmeen kaupalla ala tipahtaa. Näillä näkymillä ei tipahda. Viimeaikaiset hakemukseni ovat ikään kuin hävinneet johonkin; minkäänlaista vastareaktiota en ole yhdestäkään hakemuksestani saanut. Kaipa minut katsotaan liian vanhaksi ja liian pitkäaikaistyöttömäksi, jotta edes haastatella kannattaisi.

Olen alkanut öisin nähdä painajaisia tai ainakin sellaisia lievää voimakkaammin ahdistavia unia. Aamulla silmät rävähtävät kerralla auki ja rintaan pamahtaa välittömästi kauhunsekainen ahdistus. Aamulla joskus suoraan sanottuna harmittaa, että pitikin herätä taas. No, yhtenä yönä olin tosin nähnyt unissani jotain tosi hauskaa ja pitänyt vissiin kunnolla lystiäkin, koska rakkaani oli yöllä herännyt siihen, että peittoni alla oli raikunut laulu ja nauru! Olin kuulemma laulellut venäjäksi ja välillä hirveästi hihittänyt. Olinkohan niiden Buranovon mummojen luona Udmurtiassa? Harmi, etten muista. Mutta yleensä siis työttömyys ja rahattomuus kulkevat mukanani unimaailmassakin, ei mitenkään kehuttavan riemastuttavaa.

Tulossa on mukavat sukujuhlat uuden ylioppilaan kunniaksi. Rakastan sitä tyttöstä aivan hirveästi, joten todellakin haluan mennä onnittelemaan ja juhlimaan hänen saavutustaan. Mutta sydäntäni puristaa kauhu, kun ajattelen noita lakkiaisia: montakohan kertaa saan häpeästä hikoillen ja punastellen selitellä työttömyyttäni? Vielä kuukausi sitten ajattelin, että varmaan voin jo noihin juhliin mennä pystypäin, koska saan kertoa olevani jossain työpaikassa. Hah.

Tämänkin päivän suunnitelmat menivät pieleen. Olemme teinin kanssa kahdestaan kotona ja ajattelin käyttää viime typo-harjoittelupaikasta saamani loput liikuntasetelit elokuvalippuihin (siksi juuri tänään, koska koko perheen voimin ei ole varaa kuviin mennä). Mutta eihän täältä ¤#$:n korvesta pääse pyhäpäivänä ilman omaa autoa mihinkään. No, ulkona on kuitenkin kaunis sää: passaa mennä ihailemaan, miten rikkaruohot iloisesti valtaavat perennapenkkiä. Jess!

Nämä ihanuudet kävivät minua (ilmeisesti) ilahduttamassa
tässä yhtenä yönä.

Immeisen arvo

Pieni toivonkipinä pilkahti elämässä, kun sattui kohdalle työpaikkailmoitus, joka tuntui sopivan juuri minulle. Laitoin omasta mielestäni oikein hyvän hakemuksen vetämään, katsotaan, tuleeko edes haastattelukutsua. No, tulin siinä riemuissani puhuneeksi perheellekin, että nyt saattaisi taas mahiksia olla… Nuorimmainen ilostui asiasta ja kertoikin sitten ajatuksistaan: ”Olisi kiva kertoa kavereille, että äiti on töissä!”

Niin. Ei tämä työttömyys ole pelkästään oma häpeä, on mielettömän syyllinen olo siitä, että aiheuttaa tilanteellaan häpeää myös puolisolle (joka ei koskaan sitä tosin sano), lapsille ja minun tapauksessa suurinta häpeää tuntee oma äitini. Hän on itse kertonut sanoneensa eräälle lähisukulaisellemme, ettei muka tiedä, mikä tilanteeni on, kun siitä häneltä kysyttiin. Työssäolostahan meikäläisen kohdalla ensimmäisenä kysytään; ei se kiinnosta, mitä muuta mahtaisi elämääni kuulua.

Olisi se niin kiva päästä immeisten kirjoihin, siis suomeksi: töihin! Ihan vaikka pelkästään sen takia, että muilla olisi parempi mieli.

Mutta hei, tiedän ainakin yhden joka ei häpeä minua, yhden, joka on tyytyväinen, kun kotona on ruokakupintäyttäjä ja portsari aina valmiina! J

Nam, nam! Sulo-poikakissalla palvelu pelaa!