Immeisen arvo

Pieni toivonkipinä pilkahti elämässä, kun sattui kohdalle työpaikkailmoitus, joka tuntui sopivan juuri minulle. Laitoin omasta mielestäni oikein hyvän hakemuksen vetämään, katsotaan, tuleeko edes haastattelukutsua. No, tulin siinä riemuissani puhuneeksi perheellekin, että nyt saattaisi taas mahiksia olla… Nuorimmainen ilostui asiasta ja kertoikin sitten ajatuksistaan: ”Olisi kiva kertoa kavereille, että äiti on töissä!”

Niin. Ei tämä työttömyys ole pelkästään oma häpeä, on mielettömän syyllinen olo siitä, että aiheuttaa tilanteellaan häpeää myös puolisolle (joka ei koskaan sitä tosin sano), lapsille ja minun tapauksessa suurinta häpeää tuntee oma äitini. Hän on itse kertonut sanoneensa eräälle lähisukulaisellemme, ettei muka tiedä, mikä tilanteeni on, kun siitä häneltä kysyttiin. Työssäolostahan meikäläisen kohdalla ensimmäisenä kysytään; ei se kiinnosta, mitä muuta mahtaisi elämääni kuulua.

Olisi se niin kiva päästä immeisten kirjoihin, siis suomeksi: töihin! Ihan vaikka pelkästään sen takia, että muilla olisi parempi mieli.

Mutta hei, tiedän ainakin yhden joka ei häpeä minua, yhden, joka on tyytyväinen, kun kotona on ruokakupintäyttäjä ja portsari aina valmiina! J

Nam, nam! Sulo-poikakissalla palvelu pelaa!