Kyllä nyt lähinnä naurattaa ne taannoiset
väitöskirjahöpötykset sun muut haihattelut. Olisihan sitä pitänyt ymmärtää omat
voimavaransa ainakin vähän realistisemmin.
Olen nyt tämän viikon käynyt täällä tietotekniikkakurssilla. Kurssilla käydään läpi minulle entuudestaan tuttuja asioita. Ei tarvitse siis pinnistellä oppimisen takia tai että pysyisi mukana. Olen saanut täällä aikaiseksi jopa pari työhakemusta, joten jotain oikeaakin asiaa olen tehnyt. No, liittyykö tämä nyt muka jotenkin korkeamman asteen opintoihin? Kyllä.
Olen ollut joka ilta kotiin tultuani täysin naatti. Kuitti,
loppu, sipissä, puolikuollut. Kotitöitä en ole jaksanut tehdä ollenkaan. Onneksi
alkuviikoksi oli jääkaapissa ”öylösiä” ja eiliseksi mies oli hankkinut
valmiiksi grillatun broilerin ja keitti potut. Tein minä sentään kastikkeen.
Pikkutyttö oli imuroinut talon ja tampannut matot ja kyseli kotiin tultuani,
tulenko minä siitä iloiseksi. Voi että, kyllä toki ilahduin! J Silti sama juttu kuin
muinakin iltoina: torkuin jo seitsemän aikaan ja puoli kymmeneltä täysin
yöunilla.
Eli pelkkä ihmisten parissa oleminen jotenkin”järjestäytyneesti”
ottaa minulla niin koville, että vapaa-aikani kykenen vain nukkumaan ja
syömään. Soittotunneillekin keskiviikkona joutui mies lähtemään kuskaamaan koko
porukkaa, kun katsoi, että taidan haluta ja tarvita sitä. Minä nuokuin ja
torkuin autossa, vaikka yleensä en ikinä tee sitä: täytyyhän jonkun ajaa
vierestä!
Uskottava se on, että taitaa tämä aivan tavallisen elämän
suorittaminen olla ihan tarpeeksi kova haaste meikäläiselle tässä ajassa. Enpä
kuitenkaan järin korkealta tippunut, haihatteluahan se olikin. Mutta säälittää
oikeastaan se mieheni, hän kun uskoo ja luottaa kykyihini kai ihan tosissaan.
 |
| Mulle sopiva haaste olisi kasvatella vain tällaisia Sulo-vauvoja |
