Lusmu olo

Kisat olivat ja hyvin menivät. Tulikohan sinä viikonloppuna paljon nukuttuakaan, kun kisojen tiimoilta kertyi melkein 50 tuntia ylitöitä… Nyt sitten ovat kaikki rästihommat parilta kuukaudelta päällä, mutta koska meillä ei ylitöitä makseta rahalla, ”joudun” pitämään ylityövapaita. Seuraavan kerran menen töihin viikon päästä, ja tässä välissä alkaa kevätkauden ilmoittautuminen ja on joulunäytös ja niin edelleen. Kumma, kun aina ennen olen ollut niin tarpeellinen ja nyt kaikki hoituukin ilman työpanostani. Ihan hirveä olo. Lisäksi kun minulla on pitämättömiä vuosilomia vielä 22 päivää, ei minua hirveästi enää toimistolla näy ennen tammikuun loppua, jolloin työsuhteeni päättyy. Nyt kai pitäisi nauttia näistä vapaista, mutta minulla on vain ihan kauhea olo. Todellisuus pätkähti päälle: tämän työn loppu häämöttää. Apua.

Viime sunnuntaina en onneksi ehtinyt kollottelemaan jonninjoutavia, sillä olin Venlan koulussa, Hatanpään lukiossa, hienossa kahvikonsertissa ihailemassa tyttären ja muiden taitavien musisoijien esityksiä ja nauttimassa opiskelijoiden tyylikkäästi tarjoamista herkuista. Voi mikä piristys syksyyn! Vieläkin hyräilen mielessäni Aamu lakeuksilla ja Walking in the Air ja muita.  Ja Finlandia-hymni oli niin upea! Menkääpä lähellä asuvat kuuntelemaan Tampereen keskustorille Sibeliuksen synttäripäivänä 8.12. klo 18.15. Kyllä kannattaa! Minä menen samana iltana pienemmän tyttären Sibelius-konserttiin Suolahtisaliin. Ihanaa J

Ennen konsertin alkua.
Äitiä jännittää enemmän kuin lasta. Aina.

Kelpaamaton

Kohta alkaa tuntua, että vähemmän kai tässä masentuisi, jos ei yleensä hakisi mitään työpaikkoja; uskoisi jo viimeinkin, ettei kelpaa mihinkään. Siitä työpaikasta, jota vähän aikaa sitten hain ja joka tuntui niin minun paikaltani, ei tullut edes haastattelukutsua. Ja taas sitä mentiin – siis pohjamutiin ryöppyämään. Tasaisen masentunut ja tarpeeton olokin on parempi kuin se ”kuula kalloon vaan” -epätoivo.

On minulla nytkin hakemuksia vetämässä, mutta mikä on ehkä hieman huolestuttavaa, en ajattele niitä enää toiveikkaana, vaan vatsassa kouraisee ja kämmenet hikoavat, kun ajattelen, että tulisi haastattelukutsu. Asenteeni on muuttunut siihen suuntaan, että tuskinpa pärjäisin missään. Kauhean noloa, jos joku tosiaan ottaisi minut töihin ja sitten huomaisi, että tuohan on ihan onneton tumpelo.

Missähän vaiheessa perhekin huomaa, ettei minusta ole mitään hyötyä tai iloa sillekään? Osaan nykyisin sanoa vain kaikkea väärää enkä oikein meinaa suoriutua kotihommistakaan. Yhtenä kauniina päivänä mulle varmaan sanoo kotiväkikin, että ei sinua täällä tarvita.

Onpa lievää itsesäälissä (mistä minä tuon ”lievää” sain?) rypemistä taas. Yritän varmaan kerätä sympatiapisteitä: ”Kyllä sinä olet ihan hyvä ja osaavainen jne.” Joo.

Sulo se vain vielä luottaa minuun ;)

"Ihan hyvä tuo palvelija, kun laittoi minua varten
 terassikalusteet ja pehmusteet."