Kelpaamaton

Kohta alkaa tuntua, että vähemmän kai tässä masentuisi, jos ei yleensä hakisi mitään työpaikkoja; uskoisi jo viimeinkin, ettei kelpaa mihinkään. Siitä työpaikasta, jota vähän aikaa sitten hain ja joka tuntui niin minun paikaltani, ei tullut edes haastattelukutsua. Ja taas sitä mentiin – siis pohjamutiin ryöppyämään. Tasaisen masentunut ja tarpeeton olokin on parempi kuin se ”kuula kalloon vaan” -epätoivo.

On minulla nytkin hakemuksia vetämässä, mutta mikä on ehkä hieman huolestuttavaa, en ajattele niitä enää toiveikkaana, vaan vatsassa kouraisee ja kämmenet hikoavat, kun ajattelen, että tulisi haastattelukutsu. Asenteeni on muuttunut siihen suuntaan, että tuskinpa pärjäisin missään. Kauhean noloa, jos joku tosiaan ottaisi minut töihin ja sitten huomaisi, että tuohan on ihan onneton tumpelo.

Missähän vaiheessa perhekin huomaa, ettei minusta ole mitään hyötyä tai iloa sillekään? Osaan nykyisin sanoa vain kaikkea väärää enkä oikein meinaa suoriutua kotihommistakaan. Yhtenä kauniina päivänä mulle varmaan sanoo kotiväkikin, että ei sinua täällä tarvita.

Onpa lievää itsesäälissä (mistä minä tuon ”lievää” sain?) rypemistä taas. Yritän varmaan kerätä sympatiapisteitä: ”Kyllä sinä olet ihan hyvä ja osaavainen jne.” Joo.

Sulo se vain vielä luottaa minuun ;)

"Ihan hyvä tuo palvelija, kun laittoi minua varten
 terassikalusteet ja pehmusteet."