Matkailemassa

Olen koko kesän suurin piirtein nököttänyt mökissä, joten oli todella mahtava elämys käydä eilen retkellä Valamon luostarissa.

 Kesken kasvimaan kitkemisen kultsi vain yhtäkkiä totesi, että eiköhän pistetä kamat kassiin ja lähdetä käymään Urimolla (kotipaikkani Leppävirralla) äitisi luona, mustikassa ja samalla Valamon luostarissa. Rakkaani ei ollut vielä kertaakaan käynyt Valamossa enkä minäkään viimeiseen 20 vuoteen, vaikka kotipaikkani on vain 50 km:n päässä luostarista. Ei ole tullut vasitusten lähdettyä. No mutta, ei siinä pitkään mennyt, kun heiteltiin hammasharjat ja puhtaat kalsarit kassiin, laitettiin Sulolle ja siileille yön yli ruoat, kannettiin kissa väkisin pihalta sisälle ja menoksi. Sulo jäi syyttävän näköisenä työhuoneen ikkunasta katsomaan, kun äiti ja iskä lähtivät retkeilemään. Vielä kun kotikylän pitseriasta haimme pitsan mukaan evääksi, niin tuntui ihan oikealta kesämatkalta, kun pysähdyimme Kapeenkosken levähdyspaikalle sitten ruokailemaan.

Ajelimme siitä sitten Heinävedelle Valamoon. Sattui hieno tuuri, kun tulimme kirkkoon juuri, kun igumenia Marinan muistoksi oli siellä palvelus menossa. Olisiko ollut kyse siitä, että hänen kuolemastaan oli mennyt 40 päivää, tietääkseni silloin ortodoksisessa perinteessä on tapana toimittaa muistopalvelus. Joka tapauksessa oli juhlavaa, kun saimme pienet tuohukset käsiimme ja saimme olla osana tuota hetkeä. Munkit lauloivat niin kauniisti ja äänsivät niin täydellisesti venäjää, että sydäntä hiveli! Mieheni suhtautui tilaisuuteen hieman arkisemmin, totesi pihamaalle päästyämme, että siellä kirkossa oli karsean kuuma ja hirveä käry! :D

Kävimme sitten vielä ravintola Trapesassa kahvilla. Siellä oli niiiin iiihania samovaareja joka ikkunalla! Mukavan venäläinen tunnelma, tunsin oloni kotoiseksi. Katselin niitä kahvilan työntekijöitä miettien, että ovatkohan he siellä palkkatyössä vai vapaaehtoisina talkoolaisina. Voisi olla tosi hieno kokemus tehdä talkoohommia tuolla Valamossa jonkin aikaa. Uskaltaisikohan joskus kysyä sinne?

Aah, samovaareja!

Tänne vois jäädä teenkeittohommiin.

Yksien tuttujen perhekuva vanhalta kunnon ajalta, huoks.

Kahvihetkemme aikana oli alkanut sataa oikein kunnolla, joten enemmät kiertelyt piti jättää toiseen kertaan. Suuntasimme autolle ja – yllätys, yllätys – ajelimmekin yötä myöten takaisin kotiin! En ollut ilmoittanut äidilleni mitään tulostamme, joten kukaan ei siellä osannut meitä odottaa. Mustikkametsä olisi joka tapauksessa ollut tänä aamuna litimärkä ja muutenkin oli niin mukava mieli sieltä luostarista lähtiessä, että ei huvittanut pilata sitä ihan heti. Nimittäin äidilläni on yleensä tapana alkaa heti kättelyssä laukoa purevia kommenttejaan pulskistuneesta ulkomuodostani ynnä muusta "hauskasta". Päätimme olla hissukseen, että olemme yleensä käyneet siellä melkein nurkilla ja menemme Urimolle sitten joskus myöhemmin.

Niin että oli oikein ihana yllätyskesämatka meillä. Tosin luulen hyvin vahvasti, että eräs tietty henkilö oli kyllä suunnitellut tuon reissun jo ainakin hieman aikaisemmin. Ei nimittäin koskaan ole tykännyt äkkipäätöksistä ja äkkilähdöistä. Mutta hän halusi varmaan yllättää ja piristää minua, kilttiä. Ja kyllähän tuo virkistikin sekä tuli taas huomattua, että ei tarvitse lähteä kauas ja ulkomaille matkailuelämyksiä hakemaan. Jopa muutaman tunnin retkikin riittää!

Ai, mutta pitäähän tähän tietysti ympätä vielä yksi Sulo-poseeraus, vaikkei se nyt suoranaisesti asiaan kuulukaan. Paitsi että Sulo oli iloisesti yllättynyt, kun ei tarvinnutkaan olla koko yötä ja päivää yksin kotona.

Menkää vaan ja jättäkää minut yksin!