20.10.2012

Entäs jos...

Nyt kun tämä elämäntilanne on muovautunut tällaiseksi työttömyyden ja köyhyyden kurimukseksi, on tullut monen monta kertaa jossiteltua ja issiteltua menneisyyttä. Että mitä, jos en olisi lähtenyt pois sieltä UM:stä? Niin. Siinäpä se yksi ja ainoa jos-ja-jos on ollutkin. Että miten en ymmärtänyt, että ei ulkoasiainministeriön työkokemuksella porskutella työhön mihin vain Keski-Suomessa. Luulin, typerä, että UM on sellainen meriitti, että sen turvin saan paikan kuin paikan missä vain. Että meikä suunnilleen revitään kotoa töihin. No joo. Olisi pitänyt uskoa sitä ent. kollegaa, joka sanoi minulle, että ei tämä UM:n virka välttämättä mikään meriitti ole.

Opiskeluaikanani asetin itselleni tavoitteen päästä töihin ulkoasiainministeriöön. Pääsin. Tykkäsin toimenkuvastani ja töistäni ja minulla oli vakituinen virka. Asuin Venäjällä ja sitten Ukrainassa:  juuri sitä, mitä elämältä halusin. Mutta koko elämänsisältöni ja arvomaailmani muuttui, kun sain Venlukaisen, pienen Venlan. Muutimme takaisin opiskelusijoillemme Jyväskylään, kun vauva oli tulossa ja tänne Keski-Suomeen jäimme. Yritin vielä hoitovapaalta palata Kiovaan ja elää siellä pienen tytön kanssa, mutta ei se luonnistunut: Venlalta lähti tukkakin päästä stressin takia. Tyttö oli tottunut asumaan maaseudulla rauhassa ja vapaudessa ja yht’äkkiä hänet tempaistiin miljoonakaupunkiin, jossa puhutaankin oudolla kielellä. Niinpä kolmen ja puolen kuukauden sitkuttelun jälkeen otin loparit ja palasin lopullisesti Suomeen. Sitten aloinkin jo odottaa pikkutyttöä ja loppu onkin historiaa: pätkätöitä ei oman alan hommissa ja työttömyyttä.
Niin olen sitten miettinyt, että jos en olisi antanut periksi, vaan jäänyt sinne Kiovaan. Olisiko Venla sopeutunut? Olisinko nyt missä? Joka tapauksessa en koskaan olisi tavannut oikeaa rakkauttani. Olisin ihan erilainen ihminen (luultavasti jopa pissipäisempi kuin nyt). Mutta äitini sentään saisi olla edelleen ylpeä lapsestaan. Nykyisin hän häpeää minua.

 
Silloin 15 vuotta sitten Kiovassa mulla oli tällainen Lipponen-niminen
brittiläinen lyhytkarva. Siirtyi vuosi sitten kissojen taivaaseen.

4 kommenttia:

  1. Tajusin, että minun elämäni on vain mennyt koko ajan parempaan. No, alani on työllistävä mutta olen päässyt erikoisyksikköön (tulee jokin hienompikin yksikkö mieleen kuin deme...) ja laskuni melkein ovat omiani kunhan saan exän elämän kuntoon ja osituksen tehtyä.

    Aikuinen nainen seisoo omilla jaloillaan mutta yksin. Saretska sulla on puoliso... se on paljon se.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, olen aika varma, ettei elämäni parempaa olisi, jos olisin niihin hommiin jäänyt. Nyt on vain tämä yksi asia huonosti, kun ei pysty perhettään elättämään. Aina kai sitten jonkin asian pitää mättää. Pysyy balanssi :D

      Sinä olet hieno, itsenäinen nainen, Outsa. Kumppanikin varmasti vielä osuu kohdalle. ;)

      Poista
  2. Anonyymi21.10.12

    Tuleehan sitä aina välillä jossiteltua eletyn elämän tekemisiä. Olen työttömyyden ja työkyvyttömyyden jälkeen käynyt läpi mennyttä elämääni. Useinkin. Eniten minulla on ollut suru siitä, että en ole saanut lapsia. Jahkaan sitä, että olisko pitänyt nuorempana yrittää hankkia. No, silloin ei ollut sopivaa miestä.

    Kuitenkin tein pitkän uran IT-alalla, vaikka se sitten työttömyyteen loppuikin. Ei se sitä uraa huonoksi tee. Vähitellen huomaan, että elämä meni näin, ja ei jossittelut auta mitään. Nyt on vain koitettava katsoa tähän päivään ja eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla on aina viisaita sanoja. Eipä se jossittelu tosiaan mitään auta, enkä minä ainakaan olisi yhtään uskonut, jos joku olisi sanonut minulle silloin kun läksin virastani, että joudun vielä olemaan pitkä aikoja työttömänä. Ja ainahan olisi voinut mennä vielä huonomminkin, heh.

      Poista