31.3.2014

Viikon aluksi heti kompurointia

Aamulla näyttelin Venlalle lattialla kyyköttäen viikonloppuna otettuja valokuvia mummolareissulta, Venla kun oli poikaystävän luona eikä matkassamme. Yht'äkkiä nilkan seutuun vihlaisi aivan älyttömästi, enkä päässyt millään ilveellä nousemaan pystyyn. Se oli kai huvittava näky, itsekin nauroin mutta samalla  huusin kivusta ja  "apua, puuro pallaa pohjaan, kun en piäse hämmentämmään sitä!" yrittäen köntätä keittiöön päin. Venla hämmenteli puurot ja samalla filmaili minua, kun olin kuulemma niin edustavan näköinen pinkkinä ja silleen J

Auuu! Huuvattaa ja naarattaa.
Tosiaan olimme siellä Savonmualla pyhänseudun äitiä auttelemassa ja hänen vaivoinaan ja ehkä vähän ilonakin, lapset ainakin. Siirillä oli paras kamunsa mukana, kun kyytiinkin nyt mahtui, Sulo jäi kotimieheksi. Arto pilkkoi äidilleni ison pinon halkoja, hän aloitti homman lauantaina ja jatkoi sitä koko sunnuntaipäivän, jotta sai tehdyksi kaikki ne himputin paksut rungot. Äitini olisi kuitenkin itse halkonut ne puut, jos Artolta olisi jäänyt homma kesken. Hän on aika kova mummo, monessakin mielessä.

Reipas halonhakkaaja ahertaa. Ja tämä on vielä
keskeneräinen pino!
Ymmärsin taas tosi hyvin sen, miksi työttömyys tuntuu minusta ihmisarvon menetykseltä. Minulle, kuten kaikille meille lapsille, on vauvasta asti tolkutettu päähän vain, että TYÖ, TYÖ, TYÖ: Elämässä tärkeintä on työnteko, vain työtätekevä ihminen on tärkeä ja ansaitsee olla maanpäällä. Jotta olisit elämän arvoinen, sinun tulee tehdä työtä koko ajan, aamusta iltaan. Ansiotyötä ehdottomasti, mutta sen ulkopuolinen vapaa-aika myös. Lepääminen on laiskuutta, joka taas on tuomittavaa ihmisten ja jonkin korkeamman voiman, "omantunnon" silmissä. Kun teet oikein kovasti työtä, saatat saada hyväksynnän ihmisarvollesi. Asiasta toiseen: äidinrakkautta on lapsuusperheessäni ollut mahdoton ansaita millään konstein,edes työnteolla, sen äiti on suoraan sanonut. Hän ei ole omien sanojensa mukaan koskaan rakastanut ketään eikä ole meistä lapsista halunnut muiden syntyvänkään kuin vanhimman poikansa.

Äitini ei hyväksy edes itseään silloin, kun joutuu pakosti hetken lepäämään työnteon välillä. Eilen hän totesi heti kahvipöytään istuuduttuaan, että kyllä on niin syyllinen olo, kun itse istuu tässä kahvilla ja toiset (= Arto) tekee töitä. Turha siinä on yrittää hänelle vakuutella, että kyllä sinulla, yli kasikymppisellä, on välillä oikeus levähtääkin. Äiti oikein korostaa aina sitä, että hän ainakin aikoo tehdä työtä niin kauan kuin kynnelle kykenee. Ja katsoo minua merkitsevästi.

Siellä Urimolla kuljeksin Tarmon kanssa "pelloilla" ja metsissä sillä välin, kun puoliso teki puuhommia. Kyllä nostalgia kaikkosi, kun tarvoin siellä metsitetyillä pelloilla ja ryteikköisessä metsässä. Kaikki on pistetty piloille. Heinäpellot ja viljavainiot kasvavat koivua ja kuusta, ja siellä missä ennen lehmät laidunsivat maaston helpoksi pikkutytön kirmailla, oli nyt heinittyneitä risukasoja, joissa sai kompastella haarojaan myöten. Nykyajan metsänhoitoa. Kotimatkalla autossa oikein innostuin haaveilemaan, mitä tekisin, jos voittaisin miljoonia lotossa: "entistäisin" lapsuusmaisemani! Raivauttaisin pellot takaisin pelloiksi ja hommaisin puolisolle leikkuupuimurin, jolla hän saisi ajella viljavainioilla (suurin haaveensa). Kunnostaisin navetan ja ottaisin pari lehmää ja hevosen ("saisinko hevosen lisäksi myös ponin?" kuului heti takapenkiltä). Kanoja tietysti myös. Rakentaisin meille talon peltojen taakse riihen luo ja perustaisin sellaisen pienimuotoisen leirikeskuksen, johon voisi kesällä, ja miksi ei talvellakin,  tulla köyhien ja työttömien perheiden lapsia Sari-tädin huomaan maalaiselämää viettämään. Kunnostaisin lammen rantaan lapsille hyvän uimapaikan. Jajajaja..... Oikein virkistyin siinä suunnitellessani. Ei kai minulta sittenkään kaikki haaveet ole vielä kadonneet.

Tässä oli pelto, nyt jotain himputin taimikkoa.
Mutta on jotain kaunistakin, hihi. 

Löysin sieltä ryteiköstä punaisia pajunkissoja. Äiti sanoi, että
nuoret pajunkissat ovat aina punaisia. Minä kun jo iloitsin,
että jotain erikoista muka löysin. Silti ihania.

Paisteltiin rannalla makkarat. Maistui.

3 kommenttia:

  1. Oiekin valeanpuanien unelma tuossa matolla. Toivottavsti jalka tokenee.

    Kai sinne leirikeskukseen saa tulla tällainen sairaseläkeläinenkin? Tulen jos siellä on uimapaikka:-)

    Kyllä meilläpäin pajunkissat on ruskeita, en ole punaisia nähnyt. On ne lapsuusmaisemat muuttuneet. Itse kävin joksu viitisen vuotta sitten Lahdessa katsomassa lapsuuden maisemia. Taloja on rakennettu metsä täyteen, se metsä, jossa lapsena leikin ja tehtiin naapurin poikien kanssa majoja. Enää ei oikein edes huvita mennä sinne, se on ihan eri maisema nykyisin.

    Tuosta työnteosta sen verran, että kyllä nykyisessä yhteiskunnassa on jo nuoremmat oppineet siihen, että työn saaminen ei ole itsestään selvyys. Ja osaavat arvostaa sellaistakin,joka ei koko ajan käy töissä.

    Sinä Saretska olet arvokas joka tapauksessa, perheellesei, Sulolle ja Tarmolle, ja monelle blogiystävälle!! Muista aina se.

    VastaaPoista
  2. Äidit! Ne osaa olla julmia. Mitätöidä nyt pajunkissalöytökin - eihän se nyt pidä paikkaansa, että kaikki olis nuorena punaisia, johan sie nyt olisit tähän mennessä sen itsekin oppinut, jos niin olisi.

    Kyllä se minunkin äiti lähimuistin hävittyä aina töihin oli menossa ja töistä puhui. Mitähän se mahtais minusta nyt aatella... saati mummo...

    VastaaPoista
  3. Anonyymi4.4.14

    Kaikessa sinisessä pohjavireessään oli virkistävää ja kaunista luettavaa. Kuvat toivat minutkin paikalle; haistaen, tuntien ja maistaen reissunne. Hyviä olivat (siis kuvat, vrm myös makkarat!).

    Vanhempiaan ei voi valita, ja kaikki me emme ole. ns. rakkauslapsia. Minäkään. Tainnut olla tässä elämänpituisessa räpiköinnissä sekin yksi isoista itse-käsitellyistä asioista. Alekirjoitan kirjaimellisesti Rantakasvin viimeisen lauseen!

    Osuit vrm asian ytimeen tässä työttömyyden kerrannais-vaikutuksessa: kulttuurimme työn arvostus tekee työn puutteen ja siitä verissäpäin kilpailun mahdottomassa markkinatilanteessa kerannaisesti ahdistavamman (ja hävettävämmän?) asian.

    "Mikä minussa on vikana?!" -kysymyksen olen miljoona kertaa kysynyt ystävältäni. Ja joka kerta hän jaksaa vastata "Ei mikään. Vikaa on enemmän markkinoissa, päättäjien tekemissä päätöksissä, optio-ahneus rintamalla, asenteissa, työpaikkojen pelikentän sisäpiiri-hiekkalaatikoissa. Töitä ei vain ole riittävästi, tai likimainkaan riittävästi."

    Päivä kerrallaan, ja välissä koittaa vähän elääkin: Epäilevä.

    VastaaPoista